Ottaisitko takaisin ystävän, joka otti etäisyyttä kun sinulla oli vaikeaa?

Enkä tosiaan tiedä, miten tekisin. Toisaalta ei enää huvita laskea lähelle ihmistä joka sitten lähtee taas kävelemään elämästäni.



Kerran selvisin kriisini ilman häntä, selviän varmasti paremmatkin ajat ilman. Ja keksin sitten uusia ystäviä jostakin...

voisin olla tekemisissä, mutta ei se ystävyyden taso enää voisi olla sama, kuin ennen ystävän etääntymistä. Siis voisihan sitä kahvilla tai drinkillä käydä silloin tällöin, olisihan hän varmasti ihan mukavaa seuraa nykyäänkin, mutta mikään sydänystävyys ei olisi enää mahdollista.

Ymmärrän sen itse hyvin että joskus vaan ihminen ei kestä eikä jaksa kohdata toisen vaikeuksia ja oman hyvinvoinnin takia on pakko vetäytyä. Olen ottanut avoimesti takaisin ystävikseni ne, jotka minut pitkällisen masennuksen aikana hylkäsivät, ja jotka vielä haluavat ystävyyttäni.



Mennyt on mennyttä, ja itse en sitä enää välitä muistella, en omia menneitä tekojani enkä ystävieni.

jos tuntuu omituiselta olla hänen kanssaan, niin älä ole. Et ole hänelle seityksiä velkaa.



Surutilanne, sairaus tai kuolema osoittavat ketkä ovat oikeasti läheisiäsi. Usko pois. Osa ihmisistä vaan katoaa, koska se on heille helpompaa. Sitten ovat valmiit tulemaan takaisin takaoven kautta kun vaikeudet ohi. Raukkamaista.



Voisitko itse hylätä ystäväsi vaikka silloin kun he sairastuvat? Sanonta "poissa silmistä poissa mielstä" sopii hyvin moneen ihmiseen. He eivät halua ajatella sairautta tai kuolemaa tai murheita.



Todelliset ystävät jäävät ja jakavat kanssasi myös elämän kuopat.

Minun ystävälläni on ollut useita vaikeita kausia elämässään, olen teinistä asti saanut olla hänen tukenaan. Raskaus- ja pikkuvauva-ajan tuin häntä todella paljon, olin päättänyt, että teen kaikkeni asian eteen, ja hyvin se menikin. Nyt, kun itse olen käynyt läpi vaikean eron ja jäänyt pikkulapsen yksinhuoltajaksi, hän huomauttelee, kuinka en anna tarpeeksi aikaa hänelle ja lapselleen. Hänen lapsensa on kuitenkin kohta kouluikäinen, jolla on molemmat vanhemmat, isovanhemmat, kummit ym., minun taaperollani vain minä ja vanhempani, jotka ovat jo vanhoja.



Halusin kai tällä sanoa, että asioilla on monta puolta.

kun tarvitsit tukea ja asiat olivat huonosti. Ihan kaikki eivät osaa ja jaksa olla tukena niin pitkään, sillä ihmisellä itselläänkin saattaa olla mutkia omassa elämässä, eikä niitä ehkä viitsi toisen harteille oksentaa, kun jo tietää, että se ryömii pohjamudissa...



Mutta, jos sua yhteydenpidot ahdistaa, lopeta ne, tai vähennä, jos ei ahdista, niin tutustukaa uudelleen.

minä ymmärrän todella hyvin.

Kyseinen tilanne silti ei anna sinulle oikeutta laittaa toiselle ämpäri päähän. Eilen olet astunut yli rajan. Tällä kerralla olen ansainnut "pojan".

Nyt minulla menee paremmin elämässäni. Mitä sitten kun tulee taas vaikeuksia. Ottaako tämä "ystävä" sitten taas etäisyyttä? Todennäköisesti ottaa. Olen tuntenut hänet niin pitkään, että tässä se juuri tulee. Hän ei tunne sisäsyntyistä tarvetta olla ystävän lähellä vaikeuksissa. Hänelle se ei ole tärkeää. Hän haluaa kivoja hetkiä, iloisia hetkiä, juhlimista tai mukavaa pikku puuhastelua yhdessä, vaikka jumpassa käymistä. Ookoo. Mutta elämän epämiellyttävät asiat ovat hänelle ikäviä asioita joita ei ole olemassa. Hän sulkee niiltä silmänsä, hänelle tulee kiire, on muuta tekemistä - kenellä ei olisi! - hän ei halua mitään negatiivista elämäänsä. Hän pitää tätä ihan normaalina ja inhimillisenä. No, saahan hän pitää, minun mielestäni hän on aina ollut hyvin itsekäs ihminen, ja se näkyy näin aikuisena tässä isommassa asiassa näin. Teininä se näkyi pienemmissä asioissa, jatkuvana vastavuoroisuuden puutteena esimerkiksi.



ap

Nyt minulla menee paremmin elämässäni. Mitä sitten kun tulee taas vaikeuksia. Ottaako tämä "ystävä" sitten taas etäisyyttä? Todennäköisesti ottaa. Olen tuntenut hänet niin pitkään, että tässä se juuri tulee. Hän ei tunne sisäsyntyistä tarvetta olla ystävän lähellä vaikeuksissa. Hänelle se ei ole tärkeää. Hän haluaa kivoja hetkiä, iloisia hetkiä, juhlimista tai mukavaa pikku puuhastelua yhdessä, vaikka jumpassa käymistä. Ookoo. Mutta elämän epämiellyttävät asiat ovat hänelle ikäviä asioita joita ei ole olemassa. Hän sulkee niiltä silmänsä, hänelle tulee kiire, on muuta tekemistä - kenellä ei olisi! - hän ei halua mitään negatiivista elämäänsä. Hän pitää tätä ihan normaalina ja inhimillisenä. No, saahan hän pitää, minun mielestäni hän on aina ollut hyvin itsekäs ihminen, ja se näkyy näin aikuisena tässä isommassa asiassa näin. Teininä se näkyi pienemmissä asioissa, jatkuvana vastavuoroisuuden puutteena esimerkiksi.

ap

Olettaen, että sinulla on myös oikeita ystäviä, jotka ovat mukana myötä- ja vastamäessä, keskity ennemmin heihin, ja anna heille huomiosi nyt hyvinäkin hetkinä.

että koko ajan mulle olisi täysin selvää että kyseessä on vain kevyt tuttavuus, ei mikään ystävyys. Ei ystävä koskaan heivaa noin kuten hän sulle teki, jollei sitten ole ihan äärihyvä syy siihen, tyyliin itse samaan aikaan syövän kourissa. Mutta silloinkin puhe selvittää, ei heivaaminen.



Eli saattaisin tavata enää pinnallisena tuttavana, jos mua sattuisi huvittamaan, mutta en asettaisi tuollaiselle ihmiselle enää mitään odotuksia. En luottaisi. Jä tämä luonnollisesti näkyisi myös siinä että puhuisin hänelle lähinnä säästä tai vaikka käsitöistä. Eli jos kaipaa tyhjää höpöttelyseuraa niin mikä ettei, on sekin joskus kivaa, mutta kyllä mä itse arvostan ihan eri tasolla kulkevia ihmissuhteita enemmän.

mutta ehkä kaveriksi jonka kanssa olisi "pinnallinen" suhde...voisin käydä syömässä tai drinksulla ja juttelisin niitä näitä mutta en mitään syvällisiä.

Enkä tosiaankaan kuunntelisi tämän ystävän huolia ja murheita...vain kevyttä jutustelua.

En päästäisi enää "lähelle" etten pettyisi uudestaan.

Oma ystäväni hylkäsi minut, kun hänellä meni työuralla lujaa, ja minä tein lapsia kotona. Lisäksi meille kasaantui taloudellisia vaikeuksia, joiden myötä kaverini lopetti viimeisenkin yhteydenpidon.

Nyt olosuhteeni ovat aivan toiset. Hänen ystävyyttään tai edes yhteydenpitoa en kuitenkaan enää halua, vaikka aikoinaan olimme parhaat kaverit.

Oma ystäväni hylkäsi minut, kun hänellä meni työuralla lujaa, ja minä tein lapsia kotona. Lisäksi meille kasaantui taloudellisia vaikeuksia, joiden myötä kaverini lopetti viimeisenkin yhteydenpidon.

Nyt olosuhteeni ovat aivan toiset. Hänen ystävyyttään tai edes yhteydenpitoa en kuitenkaan enää halua, vaikka aikoinaan olimme parhaat kaverit.

jolla oli todella vaikeaa. Moni vaikeus johtui ihan hänestä itsestään, ei nähnyt itsessään mitään vikaa. Piti minua terapeuttina, soitti koko ajan ja kaatoi kaikki murheensa minun niskaani. Väsyin siihen totaalisesti. Oli pakko katkaista välit kun hän ei ymmärtänyt ettei voi toista rasittaa sillä lailla. Ei ymmärtänyt mitään kohtuutta. Olisi pitänyt olla aina valmiudessa kuuntelemaan hänen ongelmiaan ja asioitaan. Se oli niin rankkaa ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin katkaista välit.



Enkä ikinä enää edes halua ystävystyä uudelleen.

ellei tuota hylkäämistä voida käsitellä ja selvittää mistä oli kysymys. Tuo ap:n mainitsema vastavuoroisuuden puute jo teininä kai kertoo, että ei ole oikeaan ystävyyteen kykenevä henkilö kyseessä.



Itselläni päättyi hyvin pitkä ja läheinen ystävyyssuhde kun itse oltuani vuosia tukena samoin kuin ap jäin vaille pienintäkin pyytämääni palvelusta. Pahoillani olin kyllä kovasti mutta vaikka entinen ystäväni on katunut en voi antaa anteeksi. Tunnen vieläkin itseni niin hyväksikäytetyksi!

jolla oli todella vaikeaa. Moni vaikeus johtui ihan hänestä itsestään, ei nähnyt itsessään mitään vikaa. Piti minua terapeuttina, soitti koko ajan ja kaatoi kaikki murheensa minun niskaani. Väsyin siihen totaalisesti. Oli pakko katkaista välit kun hän ei ymmärtänyt ettei voi toista rasittaa sillä lailla. Ei ymmärtänyt mitään kohtuutta. Olisi pitänyt olla aina valmiudessa kuuntelemaan hänen ongelmiaan ja asioitaan. Se oli niin rankkaa ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin katkaista välit. Enkä ikinä enää edes halua ystävystyä uudelleen.

Tuo on eri tilanne kuin se että joku katkaisee välit jo lähestulkoon silloin kun kuulee että toisella on joku traaginen asia. Sairaus, ero tai kuolema lähipiirissä. Ei tarvitse edes valittaa, sillä toinen ei vaan soita. Uskokaa tai älkää, mutta on ihmisiä, jotka mieluiten vaihtavat kadulla puolta, kuin kohtaavat ihmisen joka on kokenut vaikeuksia. Sairaus ja kuolema ovat niin irroitettu nykyelämästä, että jotkut eivät osaa sanoa edes "otan osaa".

vain ettei kykene käsittelemään vaikeita/kipeitä asioita. Ei ole oppinut kotonaan. Jokaisessa ihmisessä on hyvät ja huonot puolensa ja voisin ottaa ystäväksi takaisin.

ja monet muutkin tässä ketjussa. Olen viime aikoina pitänyt kyseistä entistä parasta ystävää enää kaveritasoisena kaverina. Tämä näkyy hänen suuntaansa toisaalta myös siten että en uhraa omia intressejäni hänen vuokseen, en enää mene hänen seuraneidikseen hänen luokseen hengailemaan toiselle puolelle kaupunkia kun hän inhoaa yksinoloa, en enää osta kalliita lahjoja syntymäpäiviksi ja juhliksi (oma valintanihan se oli että ostelin, mutta se on nyt loppu, en muillekaan kavereilleni ostele), en enää pyydä kanssani isompiin menoihin (matkat, kurssit...), en harrasta alkoholin juomista hänen kanssaan (suuri riski että menee henkilökohtaisemmaksi jutteluksi ja sitä en enää tämän kaverin kanssa halua, ne ajat ovat ohi), en pääsääntöisesti kerro henkilökohtaisimpia asioitani jos ne ovat arkoja. Näen häntä jos on aikaa ja jaksamista, erikseen en pääsääntösiesti enää järjestä aikaa.



Minusta on inhottavaa että joutuu laskelmoimaan tällä tavalla ihmissuhdetta. Mutta asia vain on vuosien myötä kääntynyt sellaiseksi että minun on suojeltava itseäni ja elämääni sellaisilta "ystäviltä" jotka ovat kovasti olevinaan ystävää mutta oikeasti heidän käsityksensä ystävyydestä on jotain hyvin paljon pinnallisempaa kuin mitä minä sillä ymmärrän.



Sanotaan vielä se että olen aina ollut ystävieni käytettävissä jos heillä on vaikeaa ja he kaipaavat kuuntelijaa tai keskustelijaa. Olen myös järjestänyt elämäni niin että aikaa voi järjestää eli että siinä on tarpeeksi väljyyttä ystävillekin, vaikka olen perheellinen minäkin.



ap

ja masennuin vakavasti, voisin sanoa että yli 90% kavereista ja jopa ihmisttä jota pidin ystävinäni, katosivat kuin salamana tuuleen kun en ollutkaan enää se iloinen minä.





Ja tosiaankaan en ole ollut yhteydessä enkä koskaan aiokaan. Tuollaisia ihmisiä ei minun elämääni tarvita.



Sinulle taas suosittelisin sitä että teet päätöksen täysin itsenäisesti. Ei ole pakko ystävystyä, mutta esim kahvilla käynti voisi olla ihan kiva juttu, vaimitä?

kävin avioeroa läpi, ystäväni ei kysellyt kuulumisia tai kuinka jaksan.

Tajusin sitten että hänen "unelma"avioliitossaan oli ongelmia eikä kestänyt kuulla mun puheita asiasta. Näinkin voi käydä!