Ottaisitko takaisin ystävän, joka otti etäisyyttä kun sinulla oli vaikeaa?

Mitä sitten kun tulee taas vaikeuksia. Ottaako tämä "ystävä" sitten taas etäisyyttä? Todennäköisesti ottaa.

Siinähän se tulikin. Jotkut ihmiset halöuavat olla läsnä vain juhlapäivinä ja kun kaikki on kivaa. Tai haluavat olla itse uhreja.

En tosin ihan heti, mutta pidemmän päälle en käsitä, miksi toisen tarvitsee olla likakaivona ja sietää vaikka mitä vain siksi, kun sillä toisella on vaikeaa.



Ystäväni sairastui vakavaan masennukseen ja hänellä oli sairaalajaksojakin runsaasti. Jaksoin olla tukena, vaikka toipuminen oli vaikeaa ja täynnä "omituista" käytöstä. Ystäväni oli töykeän suorasanainen, syytti kaikesta muita eikä suostunut missään tilanteessa ymmärtämään, että vika esim. pyöräretkellä sade ei olisi aina minun vikaani vaan ihan vain sattumaa. Vuoden toipumisen jälkeen hän oli jo "salonkikelpoisempi" eli jokaisesta pikkuseikasta ei haukkunut pystyyn, mutta edelleen vastoinkäymiset laittoi muiden syyksi. Ystävyys vähän väljeni, en yksinkertaisesti jaksanut panostaa häneen niin paljon, mutta käytiin yhdessä eräässä harrastuksessa kerran viikossa ja nähtiin satunnaisesti muutenkin.



Sitten sairaus paheni ja haukkumiset alkoivat. Tässä vaiheessa sairautta oli kestänyt jo neljä vuotta, ja omassa elämässänikin oli jo vähän vaikeampaa. Elin pikkulapsiarkea, läheiseni teki kuolemaa ja koin itse keskenmenon. En edes unelmoinut tukea siltä suunnalta. Ei siksi, etteikö ystäväni olisi mielellään tukenut - hän todellakin saattoi kuunnella ja olla jopa lohduttavakin - mutta käytti sitten seuraavalla kerralla tätä tietoa ilkeästi minua vastaan. Lopulta olin niin puhki, että vain siirsin ja siirsin tapaamista, kunnes ystäväni ei enää ottanut yhteyttä.



Tästä on jo useampi vuosi, mutta muistan hyvin sen vapauttavan tunteen, kun ei tarvinnut miettiä seuraavaa tapaamista ja miettiä, mitä kaikkea ikävää taas kuulisin ystäväni suusta (esim. lapseni isosta nenästä tai omasta käytöksestäni neljännellä luokalla) ja pitää suunsa kiinni, ettei toinen saisi taas jotain haukuttavaa elämästäni. Nyt jo tunnen huonoa omaatuntoa. Tiedostan kyllä, etten käyttäytynyt hyvin, ja jos hän nyt ottaisi yhteyttä, voisin hyvin taas palata entisenkaltaiseen. Nyt jaksaisin ne haukkumisetkin taas. Mutta en ota itse yhteyttä, koska mietin, miksi minun pitäisi taas pahoittaa mieleni. Mitä minä saan tuolta ystävyydeltä? Tiedostan kyllä, että ystävyydessä ei voi olla vastavuoroisuutta koko ajan, mutta meidän ystävyydellämme ei ystäväni sairastumisen jälkeen ollut mitään vastavuoroisuutta koskaan yli neljään vuoteen. Ei sairas ihminen edes terveempänä kykene pyyteettömään apuun. Sairaana hän saa siitä vain aseita käsiinsä.



En siis tietenkään hyväksy ystävän hylkäämistä, tuomitsen kyllä oman tekonikin, mutta heitän vain tähän sen ajatuksen, kuinka kauan sitä vaikeaa aikaa pitää kestää ja miten paljon on itse siedettävä sitä jatkuvaa pahaa mieltä, minkä ystävän tapaaminen aiheuttaa. Onko oltava tukena aina, vaikka mitään vastavuoroisuutta ei voi olla ja vaikka kaikki tapaamiset ovat ahdistavia ja ikäviä? Onko se, että ollaan lapsena ystävystytty tietynlainen side ja kahle, josta ei voi hyväksyttävästi päästää irti?

jolla oli todella vaikeaa. Moni vaikeus johtui ihan hänestä itsestään, ei nähnyt itsessään mitään vikaa. Piti minua terapeuttina, soitti koko ajan ja kaatoi kaikki murheensa minun niskaani. Väsyin siihen totaalisesti. Oli pakko katkaista välit kun hän ei ymmärtänyt ettei voi toista rasittaa sillä lailla. Ei ymmärtänyt mitään kohtuutta. Olisi pitänyt olla aina valmiudessa kuuntelemaan hänen ongelmiaan ja asioitaan. Se oli niin rankkaa ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin katkaista välit. Enkä ikinä enää edes halua ystävystyä uudelleen.