Lue keskustelun säännöt.
Onko mitään tehtävissä tässä tilanteessa? (lyhyempi viesti)
15.09.2012 |
Eli olen ollut huono äiti, huonoin ehkä silloin kun lapset (ikäeroa vuosi), toinen 2 ja toinen 1 v ja siitä noin 4 vuotta.
Hoisin kyllä lasten perustarpeet (myös isä on ollut koko ajan kuvioissa), mutta OLIN heidän kanssaan vähän (fyysisesti ja henkisesti). Opiskelin ensin monta tuntia päivässä + harrastin liikuntaa (joo ja osa niistäkin tunneista oli netissä istumista) ja olin vielä lisäksi monta tuntia päivässä KOTONA netissä. (Tähän vaiheeseen liittyi paljon muutakin, ongelmia parisuhteessa. En kokenut itseäni haluttavaksi, yksinkertaisesti siitä syystä, kun mies ei tehnyt ollenkaan aloitteita seksiin...tai siis hänelle riitti ns. kerta kuussa.. Sitten kun oli toinen mies, joka minua halusi, arvaattekin varmaan kuinka kävi. Tietty syyllisyys yms. sellaiset asiat vaivasivat minua. Lisäksi hain hyväksyntää muilta miehiltä netissä. HYI MINUA. Itsetuntoni on kyllä niistä ajoista parantunut...Mutta ei se ihan täydellinen ole. Toisaalta hankala verrata, kun ei voi toisten naisten mieliin mennä, eikä tiedä mitä he ajattelevat. No eksyin kyllä vähän ohi aiheen, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen)
Niin elin kyllä aika paljon siellä nettimaailmassa (jos en sitten opiskellut)! En ollut tunnetasolla läsnä omassa elämässäni. Kommunikoin lapsilleni aika paljon huutamalla. Vuorovaikutusta oli aika vähän. No ehkä se oli se tunnin puisto päivässä (ja siinäkin aika vähän sellaista vuorovaikutusta) ja jonkunlainen lukuhetki iltaisin + hoitotapahtumat. Lukuhetkessäkään ei muuta kuin lapset vieressä sängyssä, kun luin.
Ei heidän isänsä sen parempi ollut. Näiden lisäksi, en kovin paljon huolehtinut asuntomme siisteydessä. Kyllä imuroin ja pesin lattiat, mutta niitä sekavia pinoja oli joka paikassa (onneksi tavaraa suhteessa pinta-alaan ei ollut niin paljon, että tilanne olisi ollut katastrofaalinen). Kyllä siisteystaso olisi ollut ihan riittävä, jos olisin ollut enemmän läsnä lapsilleni, ennemmin LÄSNÄOLOA ja vuorovaikutusta kuin siivoamista.
Ja kuten arvatakin saattaa lapset ovat aika paljon katselleet myös telkkaria siihen aikaan. Tai oikeastaan, kun he ovat olleet 2 ja 3 -vuotiaita (olen yrittänyt välttää ihan vauvana katsomisen).
No noiden aikojen jälkeen olen ollut sillä tavalla enemmän läsnä lasteni kanssa, että olen harrastellut heidän kanssaan vähän kaikenlaista: uimassa käymistä, hiihtoa, luistelua, käyttänyt ratsastuksessa, jumpissa jne. Matkustellut jonkin verran, leikkinyt...Olen kyllä aina välittänyt heistä sillä tavalla, että olen ottautunut asioihin, jos on ollut kavereiden kanssa ongelmia, tai muita ongelmia. Että siinä mielessä olen ollut aina leijonaemo. Toisella lapsella on ollut tunteiden ilmaisun kanssa ongelmia. Mutta on niiden ongelmien syynä ollut kuitenkin aina osittain perhetilanne (eli miten itse olen käyttäytynyt).
Nyt on vuosi pari mennyt aika hyvin. En huuda niin paljon lapsille (siis hyvin harvoin sorrun moiseen). Yritän puuhailla heidän kanssaan kaikille osapuolille mielekkäitä puuhia (on kyllä tullut myös sellaista ikävää kommenttia, että ne puuhat eivät ole olletkaan lasten mielestä kivoja vaan tylsiä. Sekös se vasta lannistaa.) Olen leikkinyt heidän kanssaan. Sitäkin, jos olen tehnyt, olen mennyt koko sydämestäni leikkiin mukaan. Tästä on kyllä nyt pitkä aika kun olen leikkinyt.
Eli kysymys kuuluukin, OLENKO PILANUT KAIKEN VAI ONKO MITÄÄN TEHTÄVISSÄ? Voinko pelastaa/korvata teidän mielestä sitä mitä olen pilannut varhaislapsuuden aikana? (Aikaa aikuisuuteen on kymmenisen vuotta.). Huolehtimalla omasta jaksamisestani (ettei tule mitään huutoja ja että osaan suhtautua tilanteisiin) ja siitä, että olen normaalissa vuorovaikutuksessa lasteni kanssa enemmän.
Tiedän kyllä, että menneitä ei saa murehtia liikaa ja sen etten saa alkaa elämään lasteni kanssa niin, että yritän korvata jotain. Täytyy vaan myöntää, että olen ollut helvetin paska äiti ja olen myös itsekin HUKANUT jotain. Olisin saanut paljon enemmän, jos olisin NAUTTINUT lapsistani enemmän. Ehkä se olisi johtanut esim. avioeroon mieheni kanssa (avioliitossa oli aika pahoja ongelmia, käsittelin myös niitä netissä).. Ei ne ongelmat ole kokonaan hävinneet, mutta kokonaisuutena yhdessä pysyminen kannattaa. Mutta kyllä minä aika paljon lasten takia tuon miehen kanssa olen.
Kommentit (15)
ovat vielä pieniä, sinulla on vielä paljon aikaa rakentaa heille hyvä elämä olemalla heille tästä eteenpäin oikeasti läsnä. Ei edes tarvitse puuhata niin paljon, olla vain paikalla ja kuunnella. Tuskin kenelläkään ihan täydellistä lapsuutta ole, hyvä, että jo tässä vaiheessa heräsit välittämään heistä oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovat vielä pieniä, sinulla on vielä paljon aikaa rakentaa heille hyvä elämä olemalla heille tästä eteenpäin oikeasti läsnä. Ei edes tarvitse puuhata niin paljon, olla vain paikalla ja kuunnella. Tuskin kenelläkään ihan täydellistä lapsuutta ole, hyvä, että jo tässä vaiheessa heräsit välittämään heistä oikeasti.
haluaisin vielä kysyä tarkemmin, että miten paljon riittää? Onko se niin, että aamuhetket kiireettömästi (liukuva työaika), ja illalla jaksaa jutella nätisti, leikkiä/puuhailla, jos lapset sellaista haluaa.. + normaali asioista huolehtimen.
ap
sä tunnet syylisyyttä ja pelkoa, se on selvä, mutta oletko vielä itsekään ihan täysin perillä, että mistä? Miten luulet lastesi kärsineen? Pelkäätkö mitä heistä kenties tulee, vai ovatko he jo nyt jotain mitä et toivonut?
Elämässä sattuu kaikenlaista, ja sun täytyy nyt armahtaa itseäsi asioista, jotka ovat jo tapahtuneet. Suuntaa katseesi siihen mitä on edessä. Koita muodostaa mahdollisimman avoin suhde lapsiisi. Ehkä voit keskustella em. asioista lastesi kanssa, sitten kun ovat aikuisia. Pyydä heiltä sitten anteeksi, jos sinusta siltä tuntuu. Voit pyytää lapsiltasi anteeksi myös nyt, mutta vain sellaisista asioista, jotka tapahtuvat nyt nyt (esim. iltasella voi pyytää anteeksi, jos ei ole huomioinut lasta tarpeeksi päivän aikana ja selittää, että äiti on ollut kiireinen tms.)
Lapsillesi ehkä on kuitenkin kaikkein tärkein huomata, että rakastat heidän isäänsä. Kannattaa työstää avioliittoa levollisimmille vesille.
haluaisin vielä kysyä tarkemmin, että miten paljon riittää? Onko se niin, että aamuhetket kiireettömästi (liukuva työaika), ja illalla jaksaa jutella nätisti, leikkiä/puuhailla, jos lapset sellaista haluaa.. + normaali asioista huolehtimen.
ap
ei minusta voi mitään tarkkoja aikoja määritellä. Vain niin, että lapset tuntevat, että sinä olet läsnä, silloin, kun olet paikalla. Se, että oikeasti kuuntelet, kun he puhuvat sinulle. Kaikista vanhemmista ei ole leikkijöiksi, eikä se ole välttämätöntäkään. Nykyään on niin paljon sellaista vanhemmuutta, että ollaan paikalla, mutta ei kuitenkaan läsnä. Luulen, että jos jaksat keskittyä siihen, että kuuntelet ja juttelet heille, rupeat itsekin nauttimaan siitä yhdessäolosta enemmän, huomaat, kuinka hienoa on, kun he oivaltavat uusia asioita jne. Jos vaikka mietit sitä, kun surffaat netissä, ja lapsi tulee viereen, et ärsyyntyneenä hankkiutuisi hänestä eroon, vaan muistaisit, että hän on sitä nettiä tärkeämpi. Kiireettömät aamuhetket ovat muuten todella luksusta! Ihan mahtavaa, jos pystyt sellaisia heille tarjoamaan.
(by the way, mikä on pohjakoulutuksesi?)
- Kyllä sitä vuorovaikutusta kehitykseen tarvitaan eli joitain kehityksellisiä puutteita on vuorovaikutuksen puutteista johtuen (niin ovat kärsineet). Ja olisivathan he saaneet enemmän, jos äiti olisi ollut paremmin läsnä. Nyt ne ovat korvanneet sen jotenkin. Leikkimäällä itsekseen/keskenään..katsomalla telkkaria. Eivät ole oppineet niin paljon kuin mitä, jos olisin ollut paremmin läsnä. Ja muitakin pakollisia on jäänyt minulta tekemättä (kuten eri makuihin totuttamista, sormiruuat yms.)
Ei lapset kuitenkaan noista vanhoista asioista muista/tajua mitään eli voisivat hämmentyä, jos pyytäisin anteeksi. Voisin kyllä pyytää anteeksi, etten ole ollut heidän kanssaan niin paljon kuin he olisivat tarvinneet. Mutta tämän tehdessäni minun tulisi olla varma, että olen heidän kanssan tarpeeksi.
Miten voin työstää avioliittoani levollisimmille vesille, kun siinä on kuitenkin 2 osapuolta? Eli kaikki ei ole itsestäni kiinni. Miehellä on kaikennäköisiä sairauksia ja vaivoja, jotka vaikuttavat asiaan.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan lapsi halua olla vanhemmalleen koko maailma. Lapsi ei halua kannatella vanhempaansa, vaan päinvastoin. Länsimaissa on usein vääristynyt ajatus siitä, kuinka lapsiperheen elämän pitää pyöriä täysin lasten ehdoilla. Sitten ihmetellään miksi lapsilla on huono perusturvallisuuden tunne ja vääristynyt omanarvontunne. Lapsi haluaa ennenkaikkea kasvaa turvallisesti "siinä sivussa". Hän haluaa rajoja ja selvän eron lapsuuden ja aikuisen maailman välillä. Lapsi haluaa huomata, että äidillä on muitakin ilonaiheita elämässään kuin vain hänet. Silloin lapselle on turvallista näyttää aitoja tunteitaan.
Ei kukaan lapsi halua olla vanhemmalleen koko maailma. Lapsi ei halua kannatella vanhempaansa, vaan päinvastoin. Länsimaissa on usein vääristynyt ajatus siitä, kuinka lapsiperheen elämän pitää pyöriä täysin lasten ehdoilla. Sitten ihmetellään miksi lapsilla on huono perusturvallisuuden tunne ja vääristynyt omanarvontunne. Lapsi haluaa ennenkaikkea kasvaa turvallisesti "siinä sivussa". Hän haluaa rajoja ja selvän eron lapsuuden ja aikuisen maailman välillä. Lapsi haluaa huomata, että äidillä on muitakin ilonaiheita elämässään kuin vain hänet. Silloin lapselle on turvallista näyttää aitoja tunteitaan.
mutta kyllä minusta Suomessa kaiken kaikkiaan otetaan lapset aika huonosti huomioon vrt. esim. millainen mielikuva minulla on esim. Italiasta (lukemani ja kuulemani perusteella).
En tiedä mistä tulevalle terapeutille tuli tällaista mieleen...AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan lapsi halua olla vanhemmalleen koko maailma. Lapsi ei halua kannatella vanhempaansa, vaan päinvastoin. Länsimaissa on usein vääristynyt ajatus siitä, kuinka lapsiperheen elämän pitää pyöriä täysin lasten ehdoilla. Sitten ihmetellään miksi lapsilla on huono perusturvallisuuden tunne ja vääristynyt omanarvontunne. Lapsi haluaa ennenkaikkea kasvaa turvallisesti "siinä sivussa". Hän haluaa rajoja ja selvän eron lapsuuden ja aikuisen maailman välillä. Lapsi haluaa huomata, että äidillä on muitakin ilonaiheita elämässään kuin vain hänet. Silloin lapselle on turvallista näyttää aitoja tunteitaan.
mutta kyllä minusta Suomessa kaiken kaikkiaan otetaan lapset aika huonosti huomioon vrt. esim. millainen mielikuva minulla on esim. Italiasta (lukemani ja kuulemani perusteella).En tiedä mistä tulevalle terapeutille tuli tällaista mieleen...AP
muualla kuin lapsiperheissä/lapsissa!!
poliittiset päätökset jne. Ei lapsiperheiden tulonsiirrot ole pysyneet mukana 90-luvun puolesta välistä, olot kaiken kaikkiaan kurjistuneet, köyhyys lisääntynyt. Mistä tuleva terapeutti ammentaa tietonsa?
ap
että tekee itse ensin kaikkensa. Alkaa kommunikoimaan, menee lähelle jne.
No ei lapset ymmärräkään, jos menet nyt pyytämään heiltä anteeksi vanhoja juttuja. Mutta jos pyydät myöhemmin, se voi auttaa sinua ja ehkä lapsiasikin ymmärtämään itseään ja lapsuuttaan paremmin.
Mutta koitahan keskittyä nyt tähän päivään. Menneisyys kahlitsee sua, kun pelkäät pilanneesi jo kaiken. Et ole pilannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tekee itse ensin kaikkensa. Alkaa kommunikoimaan, menee lähelle jne.
No ei lapset ymmärräkään, jos menet nyt pyytämään heiltä anteeksi vanhoja juttuja. Mutta jos pyydät myöhemmin, se voi auttaa sinua ja ehkä lapsiasikin ymmärtämään itseään ja lapsuuttaan paremmin.
Mutta koitahan keskittyä nyt tähän päivään. Menneisyys kahlitsee sua, kun pelkäät pilanneesi jo kaiken. Et ole pilannut.
Ja suomalaista lastenkasvatusta on paha verrata esim. Italiaan. Suomessa eletään pienissä perheyksiköissä ja lapsella on keskimäärin melko vähän aikuisia ympärillään. Perheet ovat vahvasti "me"-henkisiä, yksityisiä ja tarvittaessa yksityistä häpeää kantavia. Ongelmia puretaan liian vähän ulos.
että tekee itse ensin kaikkensa. Alkaa kommunikoimaan, menee lähelle jne.
No ei lapset ymmärräkään, jos menet nyt pyytämään heiltä anteeksi vanhoja juttuja. Mutta jos pyydät myöhemmin, se voi auttaa sinua ja ehkä lapsiasikin ymmärtämään itseään ja lapsuuttaan paremmin.
Mutta koitahan keskittyä nyt tähän päivään. Menneisyys kahlitsee sua, kun pelkäät pilanneesi jo kaiken. Et ole pilannut.
Ja suomalaista lastenkasvatusta on paha verrata esim. Italiaan. Suomessa eletään pienissä perheyksiköissä ja lapsella on keskimäärin melko vähän aikuisia ympärillään. Perheet ovat vahvasti "me"-henkisiä, yksityisiä ja tarvittaessa yksityistä häpeää kantavia. Ongelmia puretaan liian vähän ulos.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkö oli lyhyempi versio vielä pidemmästä vuodatuksesta? :o
Tämäkö oli lyhyempi versio vielä pidemmästä vuodatuksesta? :o
;)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko ENÄÄ mitään korjattavissa, kun en ole ollut tarpeeksi lasteni kanssa, kun he ovat olleet 1 - 5 vuotiaita? Ja kuinka paljon on korjattavissa. Normaalit hoivat kyllä olen suorittanut, ekstrana on ollut joku tunnin puistoilu ja lukuhetki.
Sittemmin olen asiassa kunnostautunut. Vielä on kymmenisen vuotta aikuisuuteen aikaa. Osaan kyllä analysoida asioita, mutta myönnettävä on PASKA äiti olen ollut.
Tiedän kyllä, että asioiden on lähettävä aidosta halusta ja tärkeysjärjestykseen asettamisesta. Enkä voi alkaa elää kuin yrittäisin korvata jotakin.
AP