Haluan kuulla (ex)anorektikoiden tarinoita siitä, miten kaikki alkoi

kirja Siskonmakkarat. Siinä nuoret naiset kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan syömishäiriöstä.

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

ja on muuten niin hirveä sairaus,etten totisesti anna vinkkejä.

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

anoreksiatyyppinen syömishäiriö. Raskauskiloja oli kertynyt niin että ylipainoa oli 20+ kiloa. Ihan hyvästä ja järkevästä syystä laihdutus siis alkoi. Olin aiemminkin monta kertaa yrittänyt laihduttaa, huonoin tuloksin. En oikeastaan tiedä vieläkään, mikä tällä kertaa oli toisin.



Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että minähän laihdun nopeasti kun jätän syömiset aivan minimiin (tyyliin 600kcal/vrk). Olokin oli aivan loistava ja vähän ajan kuluttua herkkujakaan ei enää edes tehnyt mieli. Jaksoin opiskella ja hoitaa lapsia ja kiloja putosi n. 1-1,5kg viikkovauhdilla.



Laihdutus alkoi keväällä, syksyllä aloin miettimään pikkuhiljaa että onkohan se enää terveellistä ja järkevää. Välillä alkoi olla huonompi olokin, huimasi ja väsytti. Silmänaluset olivat aivan tummat, mutta ajattelin vain että ne voi aina meikata, tärkeintä on olla laiha.



En koskaan saavuttanut alipainoa, vaikka laihtumisen myötä tavoitepaino laski koko ajan ja lopulta ajattelin että haluaisin kokeilla miltä alipainoisuus tuntuu. Jollain tasolla tavoittelin myös itseni voittamista ja ehkä se oli myös erikoisuuden tavoittelua. Oikein toivoin, että ihmiset kauhistelisivat kuinka laiha olenkaan, silloinhan olisin onnistunut!



Lopulta menin opiskelijaterveydenhuoltoon juttelemaan asioista ja sain motivaatiota lopettaa nälkiinnyttäminen. No sehän kääntyi ensin kauheaksi ahmimiseksi ja bulimiaksi, mutta tällä hetkellä (n. 3v laihdutuksen aloituksesta) onnistun jo syömään suht normaalisti. En ole oksentanut muutamaan viikkoon ja muutenkin se on ollut paljon vähäisempää viime aikoina. Edelleen ajatustasolla olisi ihanaa, että olisin laiha mutta ymmärrän ettei se ole sen arvoista mitä se vaatii.



Olen myös lihonut takaisin muutaman kilon ja painan nyt 67kg (alimmillaan 55kg hetkellisesti), pituutta on 169cm. Vatsamakkarat kyllä jonkun verran häiritsevät, mutta koitan kuitenkin oppia hyväksymään ne monen lapsen äitinä.



Varsinaiset sairausajatukset tulivat siis n. puolen vuoden päästä siitä kun aloin laihduttamaan.

Mulla alkoi aika "vanhana" 17v. Olin aika pullukka teini-iässä ja yhtäkkiä sain jostain tarmoa laihduttaa. Aloin pakonomaisesti käydä salilla ennen kouluun menoa ja juosta pitkiä lenkkejä iltaisin. Söin koko ajan pienempiä annoksia.

Isäni oli aina huomautellut painostani ja nyt ihasteli uusia muotojani. Aika pian kuitenkin ihmisten katseet alkoi olla lähinnä kauhistuneita.

Mlla tämä kesti kaikenkaikkiaan n. 7 vuotta. Esikoisen odotus sai minut järkiini syömisen suhteen. Pahimmillani painoin 36 kg. Olen 170cm pitkä.

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?

Pisti miettimään, tarinassasi oli kyllä paljon tutun kuuloista. Toisaalta olen vielä normaalipainon ylärajoissa ja kun katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?

normaalipainon rajoissa kuitenkin. Ei mua varsinaisesti kiusattu siitä, isoveli hyväntahtoisesti kutsui pullaposkeksi joskus. Itse inhosin peilikuvaani, se "läskiys" oli siinä vain yksi asia.



Olin tehnyt jotain, minkä tiesin olevan väärin ja huono juttu. Olin lopettanut sen ja halusin kaikinpuolin muuttaa elämäni suunnan. Se "lihava minä" yhdistyi siihen kamalaan tekoon (siis huom. asiaan, jonka itse koin kamalana tekona, joka ei välttämättä ollut oikeasti niin kamala). Halusin unohtaa koko sen asian ja siten sen ihmisen, joka olin sillä hetkellä ollut. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siihen liittyi sitten se, että halusin laihtua ja siten myös muuttua. Päasiassa päätin ensin kylläkin aloittaa täysin terveellisen elämän. Taustalla myös muutamia muita tekijöitä. Lopetin ensin karkin syönnin. Se olikin todella helppoa ja laihduin sen johdosta ilman, että oikeastaan vielä tavoitteena oli laihtuminen. Koska se oli niin helppoa, lopetin seuraavaksi kaikkien herkkujen syömisen. Sekin oli tosi helppoa ja sain hyän fiiliksen siitä kuinka hyvä itsehillintä minulla oli. Sitten aloin syödä vähemmän ja se mitä söin oli terveellistä - kasviksia lähinnä. Koska kotona vanhempien kanssa piti kuitenkin jotain syödä, aloin oksentaa pois sen syömäni. Laihduin koko ajan ja oli mielettömän hyvä fiilis. Tulin paremman näköiseksi ja se kamala minä jäi kauemmaksi. Aloin liikkua enemmän myös, ensin terveyden vuoksi, sitten kuluttaakseni syömiseni, jotta laihtuisin nopeammin. Päivän ruokani saattoi olla esimerkiksi koulussa näkkileipä (ilman voita), välipalaksi tomaatti, niin vähän kuin mahdollista kotiruokaa vanhempien kanssa. Kotiruoka osin oksentamalla pois, osin juoksemalla ja jumppaamalla. Päivittäin siis. Koko ajan oli mielettömän hyvä ja energinen fiilis. Aivot huijaa tehokkaasti siinä vaiheessa. Tässä vaiheessa olin jo asettanut itselleni tavoitteen, mihin uskoin tyytyväni. Minua päätä lyhyempi luokkakaveri, joka ramppasi sairaalassa painonsa takia, painoi 43 kiloa. Se oli paino, johon uskoin olevani sitten tyytyväinen. Toki jos sitä alemmas pääsisin, niin vielä parempi. (pituutta 174 cm).



Se tuli tosi salakavalasti luikerrellen, askel kerrallaan. Koko ajan hyvä fiilis ja voittajaolo. Kuinka vahva ja hyvä onkaan. Kuinka mä pystyn mihin vaan. Mä en ehkä poiketen niinkään inhonnut peilikuvaani, näin vaan itseni isona. Mulla on sellanen ruumiinrakenne, leveä lantio (siis luut ihan) ja leveät olkapäät, että en koskaan voi olla sellainen pajunvitsa, vaikka olisin kuinka laiha.



Satuin yhtenä iltana avaamaan telkkarin kun aloin juoksu/jumpparutiiniani. Sieltä tulikin dokumentti anoreksiasta. Ensin näkyi vain kuvia, kuinka kamalan ruman laihoja pari tyttöä oli. Kuinka kamalan sairaan näköisiä. Ajattelin, että yök, mikähän kuolemansairaus noilla on. Voi raukkoja. Sitten alkoi puhe, ja paljon kerrottiin kuinka he ajattelevat. Tunnistin ihan täysin omat ajatukseni ja omat tapani. Onneksi olin sen verran vahva ja anoreksiani sen verran tuore (n. 6 kk siitä kun lopetin karkin syömisen), että sain itseni pakotettua syömään ja normalisoitumaan. Mutta jälkensä se jätti. Tunnistan edelleen sen ajatusmallin ja huomaan kuinka nopeasti lipsun siihen. Siksi olen nyt 4 lapsen jälkeen mielummin ylipainoinen kuin annan periksi niille fiiliksille, joita tulee. Se on liian vaarallinen ja tuskainen tie lähdettäväksi. Senkin uhalla, että lihavana on yhteiskunnan vihollinen numero 1.

[

katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?

Kuulostaa tutulta. Kuulostaa todella siltä, että olet vähintään anoreksian reunalla - olet ajatusmaailmaltasi anorektikko, aivosi jo huijaavat sinua, vaikka ei painosi anorektikon mittoja täyttäisi. Todellakaan kaikki anorektikot eivät niinkään ajattele olevansa läskejä. Monelle se on ihan sivuseikka. Moni vaan kokee sen mielettömän kontrollin fiiliksen, sen kuinka hyvä on, kun pystyy saavuttamaan tavoitteita - aina kilo alaspäin...

Up

minulla oli nuorena BED, oli bulimian tyypinen ilman oksentamista. painoin siinä 80-90 kg..

pari vuotta sitten (kolmekymppisenä, pienen lapsen äitinä) päätin pistää eläntavat remonttiin. jätin herkut pois, lisäsisin kasvisten syöntiä, opettelin juomaan kahvin mustana, rahkaa söin järjettömät määrät rahkaa. aloitin ensin kävelyn, sitten hölkän ja liityin kuntosalille. tavoite oli nimenomaan saada vaarallinen vyötörölihavuus kuriin ja päästä eroon närästyksestä.

vyötärö pieneni yhdeksästäkahdesta seitsemäänkymmeneenviiteen, kasvot kapenivat huomattavasti, sain vanhat lempifarkut taas jalkaan. en kuitenkaan ollut tyytyväinen..minulle tuli huono omatunto kun söin vatsan täyteen, syömisen jälkeen iski pakonomainen tarve mennä juoksemaan !

että näin.. en vieläkään ole mielestäni tarpeeksi hoikka, inhottaa kun saa kyljistä nipistettyä läskiä sormien väliin ! :X selkävaivojen takia en ole aikoihin päässyt salille ja korvikkeeksi kontrolloin syömisiäni, lasken kalorit ja kasvatan nälänsieto- kykyäni. lapselle ja miehelle teen ruokaa, itse en välttämättä syö yhtään tai sitten hyvin vähän ( tyyliin yksi peruna ja lusikallinen kastiketta). olen hatkuvasti ärtyisä ja palelen.. en nyt vielä anoreksiasta puhuisi, olen siihen liian paksu mutta luulen nyt vaihtaneeni yhden syömishäiriön toiseen :/

niin ja ne mitat.. 166/ 62. välillä painoin 60, mutta kun ei ole salille päässyt eikä juoksemaan niin pulskistuin.

Kaikki eivät sairastu anoreksiaan. Itse laihdutin 50kg -> 40kg (pituus 165cm), enkä sanoisi itseäni missään vaiheessa anorektikoksi. Missään vaiheessa ei ollut mtn pakkoajatuksia ruuasta, tai liikunnasta. Missään vaiheessa syöminen ei käynyt vaikeaksi, ei ollut vaikea syödä. Söin vain vähemmän ja liikuin enemmän. Missään vaiheessa en laskenut kaloreita, enkä tehnyt yli 3km lenkkejä, en olisi jaksanut, koska olin laiska. En vihannut itseäni, tai ruokaa. Nyt olen 165/45. t. 17v

2

Joo, ei kaikki laihduttavat sairastukaan! Eikä kaikki ylipainoiset lapset ja nuoret, joille annetaan neuvontaa, miten paino tulisi saada kuriin. Anoreksiaan ,ja syömishäiriöön yleensä, sairastuminen on monitekijäinen prosessi. Yksin huono äitisuhde tai lihavan lapsen hoito ei siihen sairastuta, vaikka täällä av:lla niin aina väitetäänkin!

En oikeastaan missään vaiheessa omasta mielestäni ollut sairas. Siinä vaiheessa kun jouduin toista kertaa tiputukseen laihdutuksen takia, aloin pohtimaan että pitäisi varmaan ruveta parantumaan ja että kai minä sitten olen sairastunut, en kuitenkaan täysin uskonut mutta rupesin silti tahdonvoimalla syömään enemmän ja ahdistus oli suuri kun paino alkoi nousemaan. Tosin jos en olisi ruvennut sairaalassa syömään, olisin joutunut nenämahaletkuun ja sitä myös pelkäsin. Ahdistus on se mikä muistuttaa vielä tänäkin päivänä tuosta sairastumisestani. Ja vieläkään en osaa täysin terveesti ruokaan suhtautua.

[quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 08:08"]Kaikki eivät sairastu anoreksiaan. Itse laihdutin 50kg -> 40kg (pituus 165cm), enkä sanoisi itseäni missään vaiheessa anorektikoksi. Missään vaiheessa ei ollut mtn pakkoajatuksia ruuasta, tai liikunnasta. Missään vaiheessa syöminen ei käynyt vaikeaksi, ei ollut vaikea syödä. Söin vain vähemmän ja liikuin enemmän. Missään vaiheessa en laskenut kaloreita, enkä tehnyt yli 3km lenkkejä, en olisi jaksanut, koska olin laiska. En vihannut itseäni, tai ruokaa. Nyt olen 165/45. t. 17v
[/quote]

Anorektikko harvemmin tiedostaa itse olevansa sairas.

2

[quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 11:20"][quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 08:08"]Kaikki eivät sairastu anoreksiaan. Itse laihdutin 50kg -> 40kg (pituus 165cm), enkä sanoisi itseäni missään vaiheessa anorektikoksi. Missään vaiheessa ei ollut mtn pakkoajatuksia ruuasta, tai liikunnasta. Missään vaiheessa syöminen ei käynyt vaikeaksi, ei ollut vaikea syödä. Söin vain vähemmän ja liikuin enemmän. Missään vaiheessa en laskenut kaloreita, enkä tehnyt yli 3km lenkkejä, en olisi jaksanut, koska olin laiska. En vihannut itseäni, tai ruokaa. Nyt olen 165/45. t. 17v
[/quote]

Anorektikko harvemmin tiedostaa itse olevansa sairas.
[/quote]

Tässä yleisimmät anoreksian oireet: (Laitan X:än niihin, mitä oireita minulla oli)

- laihtuminen, alipaino X

- syömisen rajoittaminen X

- mahdollisesti myös muiden perheenjäsenten ruokailutottumuksiin puuttuminen (noup, ei jaksanu vähempää kiinnostaa muiden syöminen)

- ruokalajien jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin (olin liian laiska sellaiseen)

- yletön kiinnostus ruokaa ja ruuanlaittoa kohtaan
kohtaan (noup)

- lihomisen pelko (noup, en pelännyt lihomista, mutta halusin olla laiha)

- itsensä kokeminen tai näkeminen lihavana (noup, olin pelkkä luuranko - ja rakastin sitä)

- kuukautisten poisjääminen, voi aiheuttaa jatkuessaan luukatoa tai hedelmättömyyttä (menkat ovat aina olleet epäsäännölliset, joten en tiedä)

- ärtyisyys, uhmakkuus, raivonpuuskat (normaalipainossa olin vittumaisempi)

- yliaktiivisuus (noup, olin liian laiska)

- rauhattomuus X

-pakkoliikunta (noup, olin liian laiska)

- unettomuus (noup)

- erityisesti ruokaan, syömiseen ja liikuntaan liittyvät säännöt ja rituaalit (noup, en ois jaksanu sellaista)

- eristäytyneisyys (noup, olin entistä sosiaalusempi, itsevarmempi)

- ulkopuolisuuden tunne (noup)

- hiusten lähteminen ja oheneminen X

- lihasvoiman heikentyminen, lihasmassan väheneminen X

- paleleminen, ruumiin lämpötilan lasku, hidas pulssi ja matala verenpaine X

- untuvainen lanugo-karvoitus kasvoilla tai muualla kehossa X

7/20. Mun oireet ovat pääasiassa fyysisiä. Ja painan btw nyt 46,8kg, paino noussut 3kk melkein 2kg. Tajusin tänään aamulla, kun kävin sit marraskuun jälkeen vaa'alla ekaa kertaa. Tuli vaan "aha, paino on noussut 1,8kg."-ajatuksia, ei mitään "omg tappakaa mut oonyksisoepäonnistujaläskibyhyy"-ajatuksia, mihin törmää anoblogeissa jo parin sadan gramman nousun jälkeen. Haluan kyllä takaisin 45-kiloon.

t. 17v

Sairastin nopeasti, ja sairaus kesti vähän aikaa, noin hieman yli vuoden. Sitten hankkiuduin hoitoon. Siinä vuodessa bmi tippui kahdestaviidestä kolmeentoista, olin todella huonossa kunnossa. En ymmärtänyt olevani sairas ennen kuin oli liian myöhäistä, tajusin että olin oikeasti sairas vasta kun bmi oli se 13. Hullulta kuulostaa mutta hulluhan mä olinkin. Aloittaja, se on helppoa alkaa ihannoimaan anoreksiaa. Se antaa elämään sisältöä ja siitä saa onnistumisen tunteita. Tiedä kuitenkin, ettei anoreksiasta ole kuin kaksi tietä ulos: kuolema tai se kammottava lihominen. Mutta sellaisena ei elä kukaan. Se on väliaikaista laihuutta. Kukaan ei pysty/jaksa/halua elää elämäänsä anoreksian kourissa. Lihominen tuntuu ensin pahalta, mutta kuten tulet ymmärtämään, se on paras ratkaisu. Miten voittamattomalta laihuus ja laihtuminen nyt tuntuukaan, se on väliaikaista, eik tule kestämään pitkään. Karu totuus.