Haluan kuulla (ex)anorektikoiden tarinoita siitä, miten kaikki alkoi

En tiedä haluanko jakaa menneisyyttäni (ja osittain nykyisyyttäni) täällä.. Sairaus on niin kamala, että ei tahtoisi sitä edes "pahimmalle vihollisellekaan". Anoreksiaa voisi kuvailla toisella nimellä hitaaksi itsemurhaksi enkä halua kenenkään saavan inspiraatiota siihen. Tuskin kukaan terve haluaa joutua elämään kieroutuneen minäkuvan, pakkoajatusten -ja toimintojen maailmassa. Toivottavasti asiaa pohtivat, hakevat ja saavat apua siihen.

Moi.
Olen aika nuori nainen. Olen itse miettinyt hirveästi laihdutusta. Pituus 154 ja paino noin 48 itse pidän tuota painoa ihan hirveänä haluisin painaa alle 40 kiloa ja itken yleensä iltaisin etten saa painoa tippumaan. Haaveilen myös olla anorektikko ja se on välillä hyvin tuskallista, olen myös välillä viillellyt. En halua mitään apua koska olen vielä ihan normaali ja tuo on vain haave mutta silti painaa aina mieltä.

Minulla on kai jotain anoreksian poikasta. Mitat on 163cm ja 58kg eli normaalipainoinen. Harrastan runsaasti liikuntaa ja olen myös hyvä kuntoinen. Nyt minusta kuitenkin koko ajan tuntuu että lihon. Lihon lihon lihon. ( En ole puntarin mukaan lihonut, silmien mukaan kyllä )Syön kuitenkin vielä ihan hyvin mutta jostain syystä tuntuu että koko ajan nälkä??! No kumminkin, joka kerta kun näenkin vaa'an on ihan PAKKO punnita itsensä ja jos numero lähentelee 60kg niin pakko yrittää paastota. Ja ei se ikinä onnistu. Ahdistaa ruokailut, miten sais syötyä mahollisimman vähän. Silti en uskalla jättää ruokaa ihan minimiin koska tuntuu että petän perheen. Ajattelen ruokaa ja syömishäiriöitä koko ajan ja se ahdistaa. En halua sairastua mutta haluan olla laihempi esim. 5-10kg silti olisin normaalipainoinen. ( Kaikki sanoo jo nyt aika laihaks. Onko anoreksiaa/ muuta teiän mielestä?

Ap jatkaa vielä:

Tilastani ei tiedä kukaan muu kuin avomieheni. En usko, että kukaan perheestäni edes epäilee mitään. Nopeasti laihtuessani kaikki olivat huolissaan, mutta eivät enää. Annan luultavasti itsestäni niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin täysin normaalin ihmisen kuvan muille ihmisille. Olen ulkopuolisten silmissä varmaankin tällainen ihan normaali iloinen naapurintyttö. Sisältä olen kaikkea muuta tällä hetkellä.

En lihonut 34kiloa vaan 34kiloiseksi
Ja anteeksi kirjoitusvirheet

Katson anoreksikoiden kuvia ja mietin niitä laihimpia ihmisiä ja ajattelen ei toi riiiitä haluun olla laihempi! Mut envoi mitään oon läski ja käyn lenkeillä mielessä pyörii vaa laiha ihminen ooon liian pullee

Olin aina pullukka lapsi ja silloin 14-15 vuotiaana ajattelin, että tulee muutos tähän. Salakavalastihan se anoreksian tyyppinen syömishäiriö sieltä tuli. Siinä oli ensin ideana kasvattaa massaa, joten aloin syömään enemmän proteiinia ja lisäsin kasviksia enemmän lautaselleni. Aloin käymään samoihin aikoihin salilla yhden kaverin kanssa ja lenkkeilin monta kertaa päivässä. Koko ajan vain pienensin annoksia. Liikunta ei koskaan ollut mitään "rääkkiliikuntaa" vaan lähinnä lenkkeilyä ja juoksua. Salilla kävin vain sen pari kertaa kun ahdisti tilat, missä oli paljon ihmisiä.

Vaikka pienensin ruokia minimeihin, tuntui ettei se riittänyt niin anoreksiaoireilu johti lopulta bulimiaan, koska kuitenkin tykkäsin ruuasta ja varsinkin hyvästä sellaisesta. Lähtöpaino oli 80-90kg luokkaa ja kaikkein pahimmillaan se oli 46kg (tämä kaikki puolentoista vuoden aikana). Olen 168 senttiä pitkä ja nyt paino on n. 56.

Jossain kohdin tajutessani mitä sairastin, yritin päästä osastohoitoon. En kuitenkaan koskaan päässyt koska "ei me voida sulle mitään tehdä, ei ole mitään hyötyä sulle". Siitä jäi vähän paska maku suuhun kieltämättä.

Kaveria haukuttiin ekalta luokalta asti läskiksi. Pojat erityisesti teki hänen painostaan numeron. Kun mentiin yläasteelle niin alkoi laihduttaa. Pojat säestivät läski-kommenteilla edelleen. Kasilla olikin sairaalassa kun sydän alkoi sanoa sopimusta irti. En muista paljon painoi mutta oli ihan luuranko.. Pääsi pois sairaalasta mutta ei silti syönyt. Oli niin laiha että hengästyi kun nosti kirjan repustaan. Ysin lopuilla joutui sairaalajaksolle ja alkoi parantua. Pari kertaa aikuisena otti takapakkia mutta tajusi itse että suhde ruokaan ei ollu terve. Nykyään onnellinen mamma ja suhde ruokaan hyvä 😊

Kaveri ei ole koskaan edes lihava ollut, hieman pyöreä ja nekin kilot pakeni kun tuli kasvupyrähdys. Yksi näistä haukkujista on edelleen sitä mieltä että läskeille muijille saa ilkkua. Myös lapsille. Siitä jollekin kultakimpale!

Minulla se alkoi myöhään, 30-vuotiaana kahden lapsen äitinä. Olin aina ollut omenalihava, sokerihiiri.  Sain ystävältä lahjakortin kuntosalille ja innostuin niin että otin jäsenyyden, aloin myös hölkätä, muutin ruokatottumuksiani. Söin hiukan kanaa ja riisiä, rahkaa ja mehukeittoa, smoothieta. Paino alkoi pudota, ihmiset ihastelivat ja ihmettelivät mikä tuntui todella hyvältä ja halusin laihtua lisää.  Aloitusvaiheessa siis olin 166/70 ja tavoite oli saada kymmenen kiloa pois, sekä vaarallinen vyötärölihavuus kuriin.

Vähitellen syömisestä alkoi tulla huono omatunto ja pelkäsin kumoavani liikunnan vaikutukset, jos söisin. Join proteiinijauhelitkuja ja mehukeittoja, söin kaurapuuroa.  Usein yöllä koski mahaan ja oli huono olo nälästä, välillä salilla tuntui että pyörryn. Mies sanoi saunassa selkääni hivellen , että selkärangastani voisi ottaa kiinni. Silti peiliin katsoessa olin tyytymätön, mielestäni vielä liian iso. Tuossa vaiheessa olin 166/54.

En tiedä miten olisi käynyt, ellei ehkäisy olisi pettänyt.  Kolmas raskaus pelasti minut, vauvan takia oli pakko alkaa syödä ! Vasta pitkään jälkeepäin tajusin että olin ollut sairastumassa tautiin, jonka luulin iskevän vain teinityttöihin. 

Anoreksiaan sairastunut tavoittelee onnellisuutta ja itsekontrollia, hallintaa tunteista ja itsestä. "Kun olen laiha niin kaikki ongelmani ratkeavat"

Sairastuminen on todennäköisempää perfektionistisen, pakkomielteisen ja itsekriittisen persoonan kanssa.

Ajatus laihtumisesta voi tuoda voimaa ja itsetuntoa ja aluksi joka suunnalta kuultu myönteinen palaute saa jatkamaan.

Mutta kun se kevyemmäksi tuleminen ei ratkaisekaan mitään, ihminen on silti aivan yhtä onneton eikä mikään muutu paitsi peilikuva. "Tämän on pakko johtua siitä etten ole laihtunut vain tarpeeksi."

Sairaudentunnottomuus on hyvin yleistä ja paraneminen alkaa vasta oivallettua, ettei laihtuminen tuo onnea eikä kontrollia tunteisiin saakaan omaa syömistä hallitsemalla.

Kyseessä on usein vuosikausia kestävä sairaus, joka vetää henkiseen mustaan aukkoon itsetuhon ja -inhon vain voimistuessa. Mutta paraneminen on mahdollista, kunhan ympäristö tukee ja apua hakee. Toivon kaikkea hyvää teille jotka kyseisen sairauden kanssa joutuneet tekemisiin. Voimia ja rakastakaa itseänne.

En todellakaan tuomitse, mutta yritä miettiä, että ne lapset on kaikista tärkeintä ja todellakiin ok. jos eivät ala kopioimaan sun annoksia <3

Onnittelut sinulle ja sydämestä kaikkia hyvää, mutta miksi olet tässä ryhmässä? Eikä pahalla.

Mulle vinkkejä! Haluan säästää rahaa ja tämä tauti sen mahdollistaisi. 

up

Oon 14-vuotta. Ja oln miettinyt oiskohan mulla anoreksian alkamis oireita. Misyä ne tunnistaa?

Moi! Oon 14v tyttö ja mulla on alkanu sillee murrosikä jo ja painoa on tullu, sen jälkeen ku kuukautiset alko. Ahistaa tää painon nousu ja haluan laihtua. Oon ollu laihdutus mielessä jo 6-luokasta asti. 

Nyt kauheat ulkonäköpaineet ja haluan vaa laihtua. Talvisin tykkään hiihtää ja ahistaaki ku en oo päässy nytki kesä ollu nii hiihtämää ja kuluttamaan. Hiihtäminen ei oo enää sileee kivaaa, niinku ennen. Vaa siitä on tullut pakkomielle. Semmone pakko ajatus että pakko vaa täysiä mennä ja hidastaa sitte taas täysiä. Että laihtuisin, ja kuluttaisin nenemmän. Jätän monesti välipaloja välistä ja ruoan annokset puoleen. Nykyään vanhemmat alkanut pakottamaan syömää enemmän, jase ahistaa. Siis ne pakottaa mut syömään lhan kauheena, yhellä ruoalla tyylii kaks pottua! kanakastikkeen lisäksi. Vaikka itelle riittäisi hyvin se puolet yhestä. 

Oon huomannut että tää laihutus on kokoaja mielessä ja ahistaa kokoaja miyä muut musta ajattelee. Nytki ku koulun terveystarkatukset alkaa nii se varmaa huomaa ettei paino oo paljoa noussut. Ja haluan oikeesti laihtua. Siis vihaan itteäni ainakun katon peilistä, nään ne lukemattomat läskit hyii. Ja mun ajatukset on vaan kokoajan että pitää saaha laihuttua enemmän. Ja sitteku nään sen tuloksen puntarissa että on laihtunu tai nään itessä sen että nyt on lähtenyt kiloja. Nii tuleee tyytyväinen olo. 

Ja sitte aina jos annan itelleni luvan syyä, nii syön sitte liikaa ja sw menee ehkä ahmimiseksi.

Mietin tässä voisko tää olla jonku syömishäiriön alkamis merkkejä? 

Voiko syömishäiriöstä esim hedelmällisyys mennä jos siihe sairastuu, niinku ettei vois saaha lapsia? Tämmöstä oon miettinyt. 

Pliiiisss vastatkaa joku tähän, tarvisin neuvvoa ja apua ja vastauksia kysymyksiini! 

Terveisin. Tyttö 14v. (epätoivoinen läski)

Kyllähän syömishäiriöt on sitä, että lapsuudessa tavalla tai toisella opittu inhoamaan itseä ja omaa kehoa. Sitten halutaan satuttaa itseä, kun omanarvontunne on pyöreä nolla. Usein myös perhepiirissä laihuuden ihannointia ja vanhemmat myös inhoaa itseään. Usein tuo puhkeaminen on keino kontrolloida sitä omaa kamalaa oloa, joka syntyy kun vihaa itseään ja kun ei voi kontrolloida ympäristöä