Haluan kuulla (ex)anorektikoiden tarinoita siitä, miten kaikki alkoi

Mä taas lapsellisesti toivon, etät olisi vähän syömishäiriöinen. Mutta ei riitä itsekuri! Teininä yritin joskus oksentaa herkkujen mässäämisen jälkeen, mutta en vain onnistunut. Vaikka kuinka tungin sormia kurkkuun tai koitin saada oksennusrefleksiä laukeamaan hammasharjan varrella, en onnistunut. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen, löysä, muhkurainen, selluliittinen...kaiken kaikkiaan varsin epäviehättävä tapaus. BMI:ni on normalain puolella vielä, rapiat 23, mutta olen kaveripiirissäni ja työpaikallani se pullukka. Ja se on tosi vaikeaa ihmiselle, joka aina lapsena sai kehuja siitä kuinka on niin pieni ja laiha ja olihan sekin itsetuntoa hivelevää kun YTHS:llä kehuttiin painoni olevan avan ihanteellinen silloin kun olin yli 10kg kevyempi, XS koon vaatteet olivat liian isoja ja leviksien tuumakoko oli 24.

Nyt olen läski enkä vaan osaa laihduttaa. Syön pääasiassa herkkuja, koska en jaksa kokata ja tavllinen ruoka on yleensä pahaa ja etenkin joku salaatti, hyi yök suorastaan. Liikunta tuntuu vakealta ja vastenmieliseltä ja oikein hävettää kun en ikinä jaksaisi juosta jotain 5 kilometriä ja töissä pyytelevät osallistumaan johonkin 10km juoksuille ja tyhy-päivänä mennään melomaan enkä jaksa vaan putoan ryhmän tahdista..

http://rakaspainopaivakirjani.blogspot.fi/

Mä olen kamppaillut erilaisten anoreksian ja bulimian muotojen kanssa nyt 10 vuotta enkä usko että enää koskaan täysin tervettä päivää näen.

Elämäni tuntuu loppuvan jos lihon yhtään yli vaatekoon XS/S, en edes oikeastaan enää lihoa kovin helposti... aineenvaihdunta on sekaisin, vatsaongelmia on ollut paljon, hampaat ovat kamalassa kunnossa, kärsin rytmihäiriöistä ajoittain ja ääreisverenkierto on surkea...paleltaa myös koko ajan.

Tunnen joskus toipuvani ja voivani paremmin, mutta sitten putoan stressin tai muun tekijän laukaisemana takaisin syömishäiriöiseen elämään...

Olen salaa kateellinen reheville, onnellisille naisille, jotka kantavat kurvinsa ylpeästi ja elävät täyttä elämää. Mulle sellainen on vaan kaukainen haave, varmaan ennen pitkää kuolen tämän taudin kuihduttamana kun kroppa ei enää kestä rääkkiä ja jojoilua.

Kaikki alkoi laihduttamisesta stressaavassa elämäntilanteessa. Yhtäkkiä laihuus ja syömättömyys toimivatkin ahdistuksen hallitsemiseen... Eivät kaksi lasta tai avioliitto ole tätä oravanpyörää muuttaneet.

Lähtöpaino 67 kg ja hyvin huono itseluottamus.

Päätin laihduttaa kymmenisen kiloa ja, kun lopulta pääsin vauhtiin, ihmettelin kuinka helppoa se olikaan. Ensin karsin ruokavaliosta kaiken roskaruoan, vähensin annoskokoja, jätin rasvan pois leivän päältä. Olin energisempi ja liikuin paljon. 10 kiloa karsiutui nopeasti parissa kuukaudessa.

Mutta halusinkin enemmän... Aloin rääkätä itseäni JOKA PÄIVÄ kovalla treenillä (useiden kilometrien juoksulenkit, satoja vatsa- + peffalihasliikkeitä päivässä), ja tietty ruokavalio minimissä. Olin ylpeä päivistä jolloin en syönyt/juonut YHTÄÄN MITÄÄN. ainoastaan runsaasti vettä. Normaali päivittäinen kalorimäärä oli lopulta 300-500 kcal päivässä. Kuukautiseni jäivät lopulta pois kokonaan, kun painoni meni reilusti alle 50 kg. Palelin myös KOKOAJAN ja aloin muuttua untuvaiseksi. Kaikki tuo noin puolen vuoden laihdutuksen jälkeen.

sorruin syömää puolen vuoden päästä

Siis..18 jatkaa: hankalinta oli lopulta yrittää pitää huolta, ettei paino lähde nousuun. Joskus sorruin syömään ja oksensin samantien kaiken pihalle. En voinut henkisesti, enkä fyydisesti hyvin. Itkin monet illat elämääni. Aloin juoda pahaan olooni, samalla ahmiminen lisääntyi... anteeksi, enempää en pysty kertomaan. En ole vieläkään täysin toipunut kaikesta...

Nyt kuitenkin asiat paremmalla mallilla. Olen onnellinen äiti, 173cm/56kg, enkä enää haikaile muutaman vuoden takaisia aikoja jolloin ennätin olla tästä vielä n. 10 kiloa hoikempi. Voin taas syödä monipuolisesti ja runsaasti tuntematta asiasta ahdistusta. Pitkä prosessi se olikin... en toivo vastaavaa kenellekään!

Ap kertoo kuulumisia parin vuoden jälkeen:

Löysin sattumalta tämän vanhan aloitukseni. Tuntui oudolta lukea omia ajatuksiani parin vuoden takaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan jatkaa tätä ketjua kertomalla tämänhetkisiä kuulumisia. Toivon, ettei tätä ketjua poisteta, koska tämä ei ole mikään pro ana -aloitus. Tämä on minulle tapa purkaa ajatuksia päästäni.

Pari vuotta sitten kirjoitin tähän ketjuun, että tavoitteeni on pudottaa siitä 10-15 kiloa. Onnistuin siinä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain: minulle puhkesi hyvin ärhäkkä ahmimishäiriö. Se oli aivan kamaa aikaa. Järkyttävää itseinhoa ja -vihaa, vuoroin ahmimista salassa, vuoroin paastoamista.

Sitten muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Kaikki tasottui jonkin verran. Söin suhteellisen normaalisti, mutta liikaa. Paino nousi taas pikkuhiljaa. Olen lihonut yhteensä 10 kiloa, eli olen jälleen melkolailla samoissa mitoissa, kun tuolloin kaksi vuotta sitten. Vuoden ajan painoni on jojoillut viiden kilon sisällä. Välillä onnistun pudottamaan pari kiloa sillä, että vähennän syömistä enemmän ja enemmän, jolloin iskee nälkä -> ahmin -> syön suhteellisen normaalisti -> vihaan kroppaani -> laihdutan -> sama toistuu uudelleen. En edelleenkään ole varma, onko minulla koskaan ollutkaan syömishäiriötä. En ole missään vaiheessa hakenut apua. En halua, koska haluan laihtua ja enää se kymmenen kiloa ei riitä. Luulen, että minulla on EDNOS.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin, etten haluaisi olla anorektikko, vaikka nautinkin siitä, kun luuni alkoivat tulla enemmän ja enemmän esiin. Nyt ikävöin sitä aikaa, kun minulla oli intoa laihduttaa. Nyt toivoisin olevani anorektikko. Katson netistä anorektikoiden kuvia ja haen niistä motivaatiota.

Tällaisia kuulumisia täältä.

Rakkain terkuin, AP

Laihdutin teini-iassa 10 kiloa tosi lyhyessa ajassa. En muista mista kaikki alkoi mutta paino tippui kuudestakympista viiteenkymppiin ja kuukautiset jaivat pois. Soin parhaimmillani paivassa 300 kcal ja treenasin 6 kertaa viikossa. En syonyt koulussa mitaan ja kotona tein todella kevytta ruokaa koko perheelle. Mielestani oli ihanaa tulla hoikemmaksi koko ajan, mutta en muista nauttineeni laihasta kropasta mitenkaan, en ottanut edes yhta ainoaa kuvaa. Ruoka kuitenkin pyori koko ajan mielessa, mika oli ahdistavaa. Laihduttaminen loppui kuin seinaan kun yhtena paivana olin pyortymaisillani, en jaksanut liikkua ja silmissa sumeni. Ostin kaupasta appelsiinimehua ja vaalean patongin ja aloitin syomaan normaalisti.

Talla hetkella haluaisin syomishairion takaisin, haluaisin laihtua noin 10 kiloa.

Minun lähisukulainen lähenteli minua kun olin pieni, se alkoi ollessani 5-6 vuotias. En muista erityisemmiin mitään paha mutta epämääräiset koskettelut ahdistivat joskus. En tajunnut silloin ettei se on normaali. En vaan tykänyt tai jostain syystä inhonut vaan kylpyhetkeja jolloin mua pestiin, enkä suostunut mennä kyseisen ihmisen kanssa kylpyyn,vaan väistin ja lopulta pääsin äidin,mummon tai isän kylvettämää.
Sitten se kaikki loppui eikä tämä nainen enää häirinyt mua-en tiedä oliko se ollut tilapäinen häiriö tai muuten sitä tai tätä,hän käyttäytyi normaliisti ja epämielyttävä käyttäytyminen loppui. Tykkäsin hänestä ja meistä on tullut ystäviä,kerran kun olin kipeä hän tuli kesäpaikalle ja vei mut merenrantaan ottamaan aurinko,oli niin lämmintä ja aurinkoistaa ja meri oli niin kirkas ja kaunis että parantui siinä päivänä,meille oli tosi hauska hänen kanssa,rannalla oli muitakiin ihmisia. Muistan se päivä vaikka siitä on kulunnut 30 vuotta.
Vähän muöhemmiin kun olin murrosikäinen ja naapuripoika ihastui minun olin iloinen ja onnellinen. Ei meillä siihen aikaan mitään rakkaussuhdeita ollut vaan ystävyys oli aidompi ja kiintymyyttä oli enemmään kun nykyään. Joka tapauksessa sain kaunin silkkikesämekon -muistan siinä oli liilan värisiä tulppania sellaisia vaaleita ja kirkkaita-valkoisella taustalla-ai että olin prinsessa! Oli kevät ja sain myös valkoiset matalat kengät :)))). Niin pä sitten se nainen huomauttii minulle että -Oletpä lihava,sinun pitää laihtua...
Siinä sitten alkoi minun anorektio- rupesin inhoamaan itseään, ei sen takia että olin lihava-koska en ollut! Vaan se kommenti sai minua tuntemaan itseäni likaiseksi koska mulle tulii vanhat ajat mieleen....olin neitsyt,mutta olin samalla likainen ja hyväksikäytetty lapsi...Kamala.....jos hän ei sanoisi siitä niin kaikki olisi ollut hyvin minun elämässä. Vuoden päästä alkoi tupakan poltto-satunnainen....muutin isän luokse ja kävin lukio,mutten nauttinut elämästä..syömishäiriö loppui kun en ollut tekemisessa sen naisen kannssa...
Silti piilevänä se oli ja alensi omanarvotunnetta ja vaikuttii itsetuntoni. Eheyttävästi vaikuttii yksi poika meidän luokassa lukiossa-hän oli musliimi ja tykkäsi minusta,kohteli myös tosi hyvin,ei koskenut kertakaan,vaan kunnioittii ja osoittii kiinnostusta toisalla tavalla. Esim.oltiin sen kanssa kerran moskejässä-se oli kaunis sisältä ja tunnelma oli hyvä. Tämän pojan kohtelu ja suhtautuminen eheyttii minua!!! Hänellä oli tosi mukava perhe,isä oli akateeminen ja äiti on toosi sydämmellinen-heidän kodissa oli iloinen ilmapiiri ja aina tuoksui hyvältä,koska usein tehtiin ruoka :))). Olisin ollut onnellinen mennessään naimisiin sen kanssa...mutta edelleenkiin pidin itseäni huonona-en uskaltanut sukeltaa hänen silmien syvyyteen ja rakkaudeen. Perhe hyväksyi minua,koska olin ollut hyvä-VAIKKA EN ITSE MUISTANUT SIITÄ.....Lapsen hyväksikäyttö on kamala,se rikkoo sielu.

sairastuin aviomiehen porno-riippuvuuden vuoksi. en enää jaksanut synnyttäneenä katsoa sitä että jäin toiseksi. Kun olin alipainoinen niin kummasti sitten kiinnostui uudelleen vaikka en koskaan edes ollut ylipainoinen. 

Minulla ei ollut anoreksiaa, mutta syömishäiriökäyttäytymistä kuitenkin. Yllättävän nopeasti siihen sairaaseen maailmaan uppoutui. Kilot, kalorit, syöminen ja oma ulkomuoto pyörivät päässä jatkuvasti. 

Omat ongelmani alkoivat viattomasti vuoden alussa aloitetulla elämäntaparemontilla. Olin aina ollut normaalipainon ylärajoilla ja pitänyt itseäni vähän pullukkana. En ollut ikinä onnistunut laihduttamaan, mutta jostain syystä sain motivaatiota oikeasti muuttaa ruokatapojani. Omalla kohdallani netissä surffailu antoi ideoita: aloin laskea pakkomielteisesti kaloreita, ja lopulta pudotin päivittäiset kalorimääräni aivan liian alhaiseksi. Laihdutusfoorumeilta siirryin anoreksiaa ihannoiviin keskusteluihin, joita lukiessa en tajunnut olevani vähän sairas, koska siellä oli niin paljon pahempiakin tapauksia.

Siinä vaiheessa kun aloin toisinaan oksennella ja laskeskella/murehtia etukäteen kuinka monta viinirypälettä saan syödä illanistujaisissa menemättä yli päivittäisen kalorirajani, rupesin kai miettimään, onko tämä nyt ihan normaalia. Eniten olen kuitenkin tajunnut jälkikäteen, kuinka typerä ja hullu olin. 

Laihduin reilu kymmenen kiloa, mutta koko ajan tavoitepainoni aleni, koska halusin näyttää että pystyn siihen, halusin tietää miltä tuntuu olla alipainoinen jne. Olin aika masentunut ja lopulta aloin saada ahmimiskohtauksia, joiden päätteeksi yritin aina oksentaa. Kohtausten jälkeen tunsin olevani aivan hirveä ja maailman kuvottavin ihminen. En ole ikinä kokenut niin suurta itseinhoa kuin tuollaisina hetkinä.

Ennen ajattelin ehkä, että onpa syömishäiriöisillä niin mukavaa, kun ne osaa laihtua tuosta noin vaan. Niillä on itsekuria. Nyt ajattelen, että syömishäiriö on viimeinen asia jonka elämääni haluan. Se vie voimat, se häiritsee tavallista elämää, se tuhoaa terveyden, se tekee ihmisestä huonon läheisen/ystävän/kumppanin.

Minä sairastuin 11-vuotiaana. Olin jo ihan kauniin naisen näköinen ja sain paljon seksuaalista huomiota miehiltä. Viimeinen niitti oli lomareissu Intiaan, jossa meno oli jo seksuaalista häirintää.

Ahdistuin pahasti, enkä osannut käsitellä asiaa, enkä tiennyt miten pitäisi suhtautua. Ei ollut muuta keinoa purkaa ahdistusta kuin olla syömättä. Saatoin helposti elää kolme päivää kurkkusiivulla. Ei tarvinnut, enkä jaksanut, ajatella muuta kuin syömättömyyttä. Laihduin kuukaudessa kymmenen kiloa, vaikka olin alunperinkin alipainoinen.

Parantuminen lähti käyntiin kun tapasin aviomieheni 17-vuotiaana ja ymmärsin kuinka paljon hän rakastaa juuri minua. Myös kaksi raskautta pitkine imetyksineen ovat olleet eheyttäviä.

[quote author="Vierailija" time="20.02.2015 klo 19:20"]Minulla on kai jotain anoreksian poikasta. Mitat on 163cm ja 58kg eli normaalipainoinen. Harrastan runsaasti liikuntaa ja olen myös hyvä kuntoinen. Nyt minusta kuitenkin koko ajan tuntuu että lihon. Lihon lihon lihon. ( En ole puntarin mukaan lihonut, silmien mukaan kyllä )Syön kuitenkin vielä ihan hyvin mutta jostain syystä tuntuu että koko ajan nälkä??! No kumminkin, joka kerta kun näenkin vaa'an on ihan PAKKO punnita itsensä ja jos numero lähentelee 60kg niin pakko yrittää paastota. Ja ei se ikinä onnistu. Ahdistaa ruokailut, miten sais syötyä mahollisimman vähän. Silti en uskalla jättää ruokaa ihan minimiin koska tuntuu että petän perheen. Ajattelen ruokaa ja syömishäiriöitä koko ajan ja se ahdistaa. En halua sairastua mutta haluan olla laihempi esim. 5-10kg silti olisin normaalipainoinen. ( Kaikki sanoo jo nyt aika laihaks. Onko anoreksiaa/ muuta teiän mielestä?
[/quote]

Mitä jos siirtäisit huomion johonkin ihan muuhun kuin painoon? Lopetat punnitsemisen ja harrastat liikuntaa vain kun se tuntuu hyvältä. Hyväksy se että sun persoonalle liiallinen ruoan/liikunnan vahtaaminen ei sovi. Mieti myös että mitä ahdistusta/tunteita yrität kontrolloida syömisen yms tarkkailulla. Miten muuten voisit niitä käsitellä?

Kuten omasta kokemuksesta tiedän ettei se johtuu lihavuudesta tai painosta vaan siitä että ihminen alkaa inhoamaa itseään,viha muita kohtaan kääntyy itseään vastaan. Pitää määrittää mitä viha ja ketä ei haluaa omaan elämään tai minkälainen elämäntyyli ei missään nimessä halua omaksi. Se vaati rehellisyyttä ensin itselle,itselle pitää olla rehellinen ja miettia asioita,luotettavia ihmissuhdeita ja ehdottomasti joku hyvä terapiasuhde-terkkarista löytyy hyviä ihmisia-joku psykologi tai mielenterveydenhoitaja joka on fiksu eikä sellainen joka tarkista lääkkeen sopivuuden. Pitää uskaltaa lähestyä oman sisimpaan terapeuttin kanssa. Kävin myös papin luona,itse uskon Jumalaan joten minulle henkkoht sopinut enemmään pappi kun psykologi...enkä lääkkeitä suostunut syömään...itkin tooodella paljon ja itken vieläkiin joskus :).

Lähes koko ikäni olen harrastanut maastojuoksua 4-17 eli 13 v.. Aina ollut alipainoinen Nykyäänkin Pituus 167 paino 47..
No sit siihen asiaan itse sairastin sanotaan lievän anoreksian vuonna 201-20143 Painoni oli tuolloin samat mitä nykyään 47kiloa ja pituutta 165.5, minua alettiin koulukiusaamaan et miks sun salitreenit ja juoksutreenit ei näy muual kuin persees, pohkeis ja käsis 'Tee jotain sun vatsalles'..
(Juuri menettänyt poikaystävän "Petti")→
Anyway..Poikien kommentin jälkeen aloin juoksemaan yhä pidempiä matkoja.. Joka viikko Ma 5 Km Ti. 10km Ke→10→ To→5km (Palauttava lenkki) La → 15 km.
Sen lisäksi kävin 3-5 kertaa viikossa salilla ja aloin vähentään syömisiäni..
En enää koskenut possuun enkä nautaan, kuten en vieläkään..
Kirjasin joka syömiseni ylös"Taarasin grammoittain.
"Normi päivä" → Aamiainen 'Puuro"(30gram) tai omena' Päivällinen 100grammaa salaattia ja lasi vettä -Lounas 50 grammaa Kanaa ja lasillinen gatoradea ja illalliseks omena, mutta joskus sorruin Riisimuroihin jonka jälkeen hypein vielä aina 20 min hyppiksellä.

Kuten jokainen päässään voi tuosta kalorikulutuksen laskea niin vaikka en ikinä oksentanut ruokia niin paino tippui ja tippui kunnes painoani enää oli tasan 40 kiloa..

--> Aloin vihdoinkin rakastamaan omaa peilikuvaa.
Kunnon thinggap mut silti lihakset pysynyt pakarois ja pohkeis+ käsis , tutustuin yhä uusiin ihmisiin ja elin onneni kukkuloilla.

Iloa kesti 4 kk kunnes jouduin autokolariin josta selvittyä tajusin x-Henkilön kaa että jotain on pakko tehä.. (Paino nousi kyl 5 vks 42 en voinutlsilloin kunnol liikkua, muttaSilti kylkiluut näkyivät niin pahasti läpi..

Keppejen pois saannin jälkeen Aloin isontamaan ruoka-annoksia ja vähentämään lenkkeilyä 4 kertaan viikossa ja aloin myös syömään kiiveja ja mangoa sekä muita hedelmiä "Minulle tuolloin suuri asia".. Ja no niin sain vähitellen nostettuani painoa lihastenmuodossa 42→44 jolloin oloni alkoi tuntua paljon paremmalt ja energisemmält kuin pitkään aikaan.Luutkaan ei enää paistanut niin pahasti näkymään.
Sain uuden poikaystävän ja loput on historiaa♥ Ps. En suosittele kenellekään anorektikos ryhtymistä, se että ei syö ruokaa ei kannata. Vaikken itse syö vieläkään herkkuja "Treenaan Fitnes kisoihin" niin tärkeä on pitää terveellinen ruokavalio yllä ja muistaa aamupala♥

Korjaan 2013-2014

minä pelkään, että olen sairastumassa parhaillani :( tunnen huonoa omatuntoa syömisesta, heti ruuan jälkeen painuttava lenkille, en näe itseäni (tarpeeksi ) hoikkana. olin vielä pari vuotta sitten yöipainoinen enkä halua enää siihen takaisin.. mutta pelkään että homma on lähdössä lapasesta !

t. 166/60 "läski"

Kun äitini sanoi että olet kai taas lihonut (Olin 12vuotias 52kg kyllä todella lihava). Olimme menossa kisakallioon kuukaudeksi luokan kanssa ja siellö oli kaikkia urheilulajeja. Kun pelasimme jalkapalloa minulle tuli nälkä ja aloin miettiä voisin syödä ihan vähän. Kun menimme syömään otin paljon ja olin syömässä ja tajudin että en voi en vain voi siellä sitten vain tökin ruokaani ja esitin että söin. Niin aloin tehdä joka päivä. Kun opettajani huomasi että olin todella vihainen, en jaksanut tehdä mitään ja olin myös kuulemma kalpea( en kylläkään tiedä). Kuitenkin hän puhui minulle ja sanoib vain että mulla on vaa vähä huono-oli ja en oo juonu kunnilla sehän sen kyllä uskoi. Kotiin tullessani oli talviloma ja jatkoin laihduttamista äitini huomasi sen ja sanoin et oin alkanu juosta vähä lenkkei ja alotin karkkilakon ja sehä oli yloee musta. Parin kuukauden päästä siitä oli yökoulu ja kaverini huomautteli että syö ja oot nii laiha. Illalla menin vessaa ja mittasin itseni, kirjoitin kaiken ylös. Sitten ystäväni alkoi lukea vihkoani kun olin suihkussa ja meni antaa opelle. Joka puhui minulle et mikä tää on jne. No jonkin ajan jälkee oli joululoma ja äitini alkoi olla huolissaan sanoin hänellekkin että ei oo mikäö kun menin kouluun oli liikuntaa. Meillä oli uintia ja kaverini kuseli minulta että miks sul näkyy selkärnka uinnin jälkeen ope huomasi ne ja pasitti terveyden hoitajalle missä hän kertoi minun laihtuneeni 22kg viime punnituksesta ja olinhan iloinen, sitö jatkui ja jouduin käymään viikon välein kun minulta putosi viellä seitsemön kiloa olin tuollaisen 23 kiloa ja minut otettiin pois koulusta ja laitettiin pakkohoitoon. Sain letkun josta minua ruokittiin, se ei auttanut vaan laihduin lisään en saanut tehdä mitään yksin jopa suihkussa oli joku valvoja, kun lihoin 34kg pääsin kotiin jossa jatkoin laihdutusta, laihduin laihduin … kun oli koulun jalkapallokisat niin istun vaan nurkassaa kun opettajani käski minut kentälle olin ihan paniikissa, tärisin ja pyörryin. Kun heräsin olin sairaalassa taas letkussa veljeni, siskoni ja veljeni olivat vierelläni ja he kaikki itki jolloin äitini sanoi sinun on pakko lopettaa tämä. Minulla oli letku kaksi kuukautta jolloin aloin esittää tervettä ja päästettiin kotiin ja pyörtyilyt jatkuivat mutta en kertonut niistä aloin syödä omenan päivässä tai puolikkaan kurkun sillä en edes tiedä miksi mutta jokin sai minut tajuamaan että minun pitää syödä ja aloin voida paremmin ja tässä nyt olen. Kuitenkin olen vain 37kg ja 14vuotias mutta hengenvaaraa ei ole.

Up

Uskon että kukaan ei halua olla anorektikko. Voihan ihminen haluta olla hoikka mutta
jos haluaa anoreksiaa niin ihailee kyllä sitten ihan vakavaa sairautta. Itse olin 14-16 v ja tulin raskaaksi exälleni 18 v ja se jätti. Puhuin kyllä sille vaan syömishäiriöitä kun onhan se aika häpeällisen sairaus se anoreksia. Nii keskenmeno tuli. Ja nyt 20 v taistelen pienuuteni kanssa ja tiukalla budjetilla pitää silti jotai itselleen taikoa keittiössä. Ärsyttää vain kun ihmiset huomauttelee painosta vaikka olen kuitenkin jo aika selviytynyt monella tapaa tästä elämästä

Toivottavasti AP pystyisit menemään juttelemaan aluksi vaikka terapeutille jos et pysty puhumaan läheisille. Laihtuminen ei tekisi sinua onnelliseksi tai täyttäisi tyhjää oloa.
Voimia!