Ahdistaa!

aika monilla on tuollaista jakautunutta tunnetta alussa. Alkaa jopa kaduttaa raskaus vaikka kuinka olisi sitä toivonut. Keskiraskaus on yleensä onnellisempaa aikaa.

Ja sitten ahdistun vielä enemmän, kun ajattelen, että olen ahdistunut enkä onnellinen. Onko tämä normaalia vai olenko jotenkin luonnehäiriöinen tai jotain?



Ap

Elele nyt vaan päivä kerrallaan ja pian huomaat että menee paremmin. Hormoneissa on mahtava voima ja huomaat sen uudelleen kun vauva on syntynyt.

Tuntuu lohduttavalta tietää, että en ehkä olekaan mikään kylmä pskopaatti, joka ei osaa iloita edes omasta lapsestaan. Toivottavasti elämä tästä alkaa pikkuhiljaa voittamaan =/



ap

Tuntuu lohduttavalta tietää, että en ehkä olekaan mikään kylmä pskopaatti, joka ei osaa iloita edes omasta lapsestaan. Toivottavasti elämä tästä alkaa pikkuhiljaa voittamaan =/



ap

Niin iloinen asia kuin oma vauva onkin, se tuo mukanaan myös paljon negatiivisia tunteita. Ne vain ovat tabu.



Raskausaika voi olla kamala kun hormonit heittelee sinne tänne. Syntymätöntä lasta voi jopa vihata kun se on pilannut elämän. Itselläni kaikki raskaudet on menneet lähinnä itkiessä omaa kurjaa oloa (ja kohtaloa).



Negatiiviset tunteet voi jatkua vauvan synnyttyäkin. Itse ainakin muistan pidelleeni 3kk ikäistä esikoistani ja itkenyt miksi olen mennyt pilaamaan elämäni tekemällä lapsen.



Oma näkemykseni on, että lapsi tuo mukanaan valtavasti iloa ja rakkautta, mutta myös paljon ahdistusta, syyllisyyttä, väsymystä, kiukkua, pettymystä ja jopa jonkinlaista vihaa lasta kohtaan ja itseä kohtaan kun ei osaa olla riittävän hyvä äiti.

mut sitten tunteet vauvaa kohtaan heräs yhtäkkiä sen rv 12:lla tehtävän ultran jälkeen - siinä sikiö näytti jo ihan ihmiseltä! Ei mullakaan se alkuraskauden sykkivä solurykelmä herättänyt mitään tunteita. Nyt, rv 18, olo on hyvä: alkuajan pahoinvointi, väsymys, masennus ja ahdistus on pääosin kadonneet, vauvan liikkeet on alkaneet tuntua ja iloitsen odotuksesta ja lapsesta!

oletan, että odotat esikoista. Onneksi raskaus kestää 9kk, siinä ehtii valmistua äidiksi. Ja sittenhän se äitiys vasta alkaakin :) Olet ehkä vielä epävarma koko raskaudesta, etkä alitajuisesti uskalla iloita. Puhu tunteistasi myös negatiivisista, äitiys on joku sellainen myytti jota ei saisi mukamas kyseenalaistaa ja jonka pitäisi olla vain jotain ihanaa. Minua helpotti esim. kun sain synnytyksen jälkeen sanottua kaverilleni, että lapsi pilasi minun alapääni. Nyt tilanne on jo toinen ja tämä pilaaja aivan mahtava 5-vuotias kaveri. Tsemppiä odotukseen!

Mikään pakko ei ole kokea alkiota rakkaaksi. Itse jopa välttelin (aiemmin keskenmenoja kokeneena) kiintymästä sisälläni kasvavaan olentoon. Kyllä se äidinrakkaus sitten myöhemminkin ehtii tulla. Minua muuten lapsen synnyttyä auttoi paljon se että ystäväni oli etukäteen kertonut ettei kokenut heti lapsen synnyttyä yletöntä rakkautta sitä kohtaan. Minullakin voimakas kiintymys nousi vasta pikkuhiljaa omaan vauvaan tutustuessa. Olisin ilman ystäväni infoa saattanut kokea valtavaa syyllisyyttä "tunteettomuudestani". Tv:ssä ja elokuvissahan vauvan syntymä esitetään valtavana onnen kuohuna ja välittömänä rakkautena. Todellisuudessa riippuu ihan ihmisestä kuinka "hitaasti lämpiävä" on.