Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (32)
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsehän sä tunnet vanhempasi. Sun psykoterapeutille he ovat täysin vieraita. Kaikki mitä kerrot, perustuu vain siihen mitä kerrot.
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Minulla on sama kokemus. Minä en ymmärrä sitä, miksi pieniä lapsia kaltoinkohdelleita ihmisiä pitäisi hyysätä ja ymmärtää.
Itse toivoin pääseväni tuon ymmärryksen ja lapsuudenperheen läpivalaisun jälkeen varsinaiseen hermostollisella tasolla tehtävään työhön. Nykyään sitä on enemmän tarjolla kuin reilut 20 vuotta sitten. Oman olennainen kehitykseni tapahtui pyskoterapian jälkeen ihan oman kasvun avulla ja psykoterapia oli se katalysaattori. Ymmärsin tiedon ja näkemyksen katuttamisen auttavan minua siihen, että pääsin itse omaksi vanhemmakseni. Kun edelleen elossa olevat kasikymppiset vanhempani sekoilevat jotenkin menneestäkin tutulla tavalla, olen itseni rinnalla kertomassa itselleni kirkkaasti, missä menee metsään. Silloin olin yksin ja jäin kehon rektioiden kanssa täydellisen hädän valtaan, kun itseensä vajonneet vanhempani eivät olleet lapsiminän käytettävissä. Tällä hetkellä minulla on kaikki tieto ja tuki, joten olen vahvoilla asiassa.
Toki kehossa piilee edelleen sellaista, joka joskus triggeröityy pintaan ja alan toimia vanhan epäterveen kaavan mukaan. Saan näistäkin tilanteista kuitenkin jo hyvin äkkiä kiinni vähintään järjellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsehän sä tunnet vanhempasi. Sun psykoterapeutille he ovat täysin vieraita. Kaikki mitä kerrot, perustuu vain siihen mitä kerrot.
Terapeutti hoki toistuvasti miten vahva ja pärjäävä olen. Se ahdisti entisestään, eihän minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää olla vahva ja pitää kaikki kasassa.
En siivonnut säännölisesti kotona lapsena koska olisin halusin, vaan koska olin ainoa joka sitä teki. Kotona lian takia olevat ötökät inhottivat ja lattian tahmat tarttuivat kävellessä jalkoihin.
Eikä sitten tällaisista olosuhteista tuleva aikuinen saa edes siellä terapiassa kokea millaista olisi kerrankin olla jotain muutakin kuin vahva, koska hänet väkisin taas kerran pusketaan siihen rooliin paniikista huolimatta.
Tetapeutteja on niin moneen lähtöön, että on täysin sattuman kauppa osuuko kohdalle hyvä, huono vai erittäin huono terapeutti.
Alueellisia eroja on myös valtavasti, etelän isoissa kaupungeissa voi päästä valitsemaan, Lapissa ei ehkä löydy ainuttakaan.
Muistan tältä palstalta terapia-aiheisen keskustelun, jossa joku väärä leuka heitti ilmoille ajatuksen Al Bunty-terapiasta, eli terapeutti juo kaljaa ja polttaa tupakkaa ja antaa asiakkaan vuodattaa tuntonsa ja lopuksi heittää jonkin loppukaneetin ilmoille. Esim Ap:n tapauksessa heitto voisi olla tyyliin, paskat vanhemmat, keskity omaan elämääsi. Tai mitä sieltä nyt milloinkin sattuisi tulemaan.
Ehkä ei eroaisi nykyisestä terapiatarjonnasya paljoakaan…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.
Vierailija kirjoitti:
Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.
Olin ennen terapian alkamista hirveän ilahtunut siitä, että luvattiin jotain apua olevan tarjolla. En oikeastaan silloin osannut odottaa terapialta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapian aikana tuntui välillä myös siltä, että terapeutti oli toisinaan myös suorastaan huvittunut jostain sanomastani. Hymyä pidäteltiin ja tuli kommentteja miten olisi voinut 10-vuotiaana voinut sanoa jotain nasevaa riehuvalle äidille.
Näiden käyntien jälkeen jäi hämmentynyt olo ja mietin mitä apua tällaisesta pitäisi minulle olla. Ei ole aikakonetta enkä edes aikuisena uskaltaisi mennä aukomaan päätäni ihmiselle, joka riehuu sekopäisesti. Itsesuojeluvaisto sentään toimii.
Ehkä tarkoitus oli näyttää huumorin kautta tilanteet jotenkin erilaisessa valossa, mutta minulle ne koetut traumaattiset tilanteet ovat kaukana vitsistä.
Vierailija kirjoitti:
Tetapeutteja on niin moneen lähtöön, että on täysin sattuman kauppa osuuko kohdalle hyvä, huono vai erittäin huono terapeutti.
Alueellisia eroja on myös valtavasti, etelän isoissa kaupungeissa voi päästä valitsemaan, Lapissa ei ehkä löydy ainuttakaan.
Muistan tältä palstalta terapia-aiheisen keskustelun, jossa joku väärä leuka heitti ilmoille ajatuksen Al Bunty-terapiasta, eli terapeutti juo kaljaa ja polttaa tupakkaa ja antaa asiakkaan vuodattaa tuntonsa ja lopuksi heittää jonkin loppukaneetin ilmoille. Esim Ap:n tapauksessa heitto voisi olla tyyliin, paskat vanhemmat, keskity omaan elämääsi. Tai mitä sieltä nyt milloinkin sattuisi tulemaan.
Ehkä ei eroaisi nykyisestä terapiatarjonnasya paljoakaan…
Olen joskus kokeillut keskustelua tekoälyn kanssa. Ei se ainakaan merkittävästi oikeaa terapeuttia huonommin lyhyistä keskusteluista suoriudu. Empatiaa on jopa enemmän ja tekoäly kyselee enemmän tarkentavia kysymyksiä sen sijaan että tekisi terapeutin tapaan omia tulkintoja siitä mitä tarkoitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse toivoin pääseväni tuon ymmärryksen ja lapsuudenperheen läpivalaisun jälkeen varsinaiseen hermostollisella tasolla tehtävään työhön. Nykyään sitä on enemmän tarjolla kuin reilut 20 vuotta sitten. Oman olennainen kehitykseni tapahtui pyskoterapian jälkeen ihan oman kasvun avulla ja psykoterapia oli se katalysaattori. Ymmärsin tiedon ja näkemyksen katuttamisen auttavan minua siihen, että pääsin itse omaksi vanhemmakseni. Kun edelleen elossa olevat kasikymppiset vanhempani sekoilevat jotenkin menneestäkin tutulla tavalla, olen itseni rinnalla kertomassa itselleni kirkkaasti, missä menee metsään. Silloin olin yksin ja jäin kehon rektioiden kanssa täydellisen hädän valtaan, kun itseensä vajonneet vanhempani eivät olleet lapsiminän käytettävissä. Tällä hetkellä minulla on kaikki tieto ja tuki, joten olen vahvoilla asiassa.
Toki kehossa piilee edelleen sellaista, joka joskus triggeröityy pintaan ja alan toimia vanhan epäterveen kaavan mukaan. Saan näistäkin tilanteista kuitenkin jo hyvin äkkiä kiinni vähintään järjellä.
Sydän sinulle! Lapsena koettu kauhu sen ainoan vanhemman jonka pitäisi olla lapsen puolella sepittääkin jotain käsittämätöntä. Itse katkaisin välit koska en pysty käsittelemään vieläkään sitä kauhun tunnetta jonka vanhus saa sanoillaan aikaan. En ole mitään velkaa ihmiselle joka ei huolehtinut alle 6v lapsestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Minulla on sama kokemus. Minä en ymmärrä sitä, miksi pieniä lapsia kaltoinkohdelleita ihmisiä pitäisi hyysätä ja ymmärtää.
Olen itse miettinyt, että yhtenä syynä tällaiseen voi puhdas pelko. Muut ihmiset pelkäävät myös arvaamattoman oloisia ihmisiä ja sitten päättävät, että on helpointa syöttää ne pienet lapset susille.
Kai ne lapset siellä jotenkin pärjäävät, ovathan he tällaiseen tottuneita...tai niin on ainakin helpompaa ajatella, ettei aikuisena joutuisi itse millään tavalla touhuun mukaan vedetyksi.
Puolueettomuus tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei välitä paskaakaan siitä kuinka heikosti jollain muulla menee, kunhan itse vain on turvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjailija Tuula-Liina Varis on jossain haastattelussa todennut, että se, joka sanoo, että hänellä on ollut onnellinen lapsuus, valehtelee. Variksen idea oli, että lapsi on aina alisteinen vanhempien vallankäytölle. Monet arjen tapahtumat ovat lapsen näkökulmasta uhkaavia. Mielestäni tämän tunnustaminen on avain irti päästämiseen. Lapsuus on ollut huono ja vanhempiaan ei voi ymmärtää, joten nykyhetkestä pitää muokata itselleen mahdollisimman hyvä. Millainen oikeasti olen ja mistä oikeasti pidän? Mikä minua rauhoittaa? Mikä tuo turvallisen olon? Ratkaisukeskeinen suhtautuminen omaan elämään ja itseen tutustuminen on auttanut minua enemmän kuin mihin terapia pystyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Minulla on sama kokemus. Minä en ymmärrä sitä, miksi pieniä lapsia kaltoinkohdelleita ihmisiä pitäisi hyysätä ja ymmärtää.
Olen itse miettinyt, että yhtenä syynä tällaiseen voi puhdas pelko. Muut ihmiset pelkäävät myös arvaamattoman oloisia ihmisiä ja sitten päättävät, että on helpointa syöttää ne pienet lapset susille.
Kai ne lapset siellä jotenkin pärjäävät, ovathan he tällaiseen tottuneita...tai niin on ainakin helpompaa ajatella, ettei aikuisena joutuisi itse millään tavalla touhuun mukaan vedetyksi.
Puolueettomuus tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei välitä paskaakaan siitä kuinka heikosti jollain muulla menee, kunhan itse vain on turvassa.
Lapsena ajattelin että aikuiset eivät auta, koska eivät ymmärrä kuinka paha tilanne on tai he eivät kerta kaikkiaan pysty auttamaan.
Koko lapsuus näyttäytyy ihan erilaisessa valossa siinä vaiheessa, kun ymmärrät että ongelma olikin siinä, etteivät ihmiset vain välittäneet.
Vaikka perheen tilanteesta kertoi useammalle ihmiselle, kehotettiin vain ymmärtämään kuormittuneita vanhempia tai ilmeisesti ajateltiin kaiken olevan vain rasittavaa lapsen valitusta, joka aikuisen on helppo sivuuttaa.
Sen jälkeen lapsena lämpimiltä tuntuneet ihmissuhteet eivät enää ole tuntuneet lainkaan samalta. En vain kuvitellut olevani silloin yksin. Minä todella olin täysin yksin ja omillani.
Mä toivoisin pääseväni nyt koulutuspsykoterapiaan. Ei ole varaa maksaa täyttä hintaa psykoterapiasta.
Oon useamman kerran elämässäni ravannut psykiatreilla ja psykologeilla ja terapeuteilla. Jokainen pyytää kertomaan historian, mutta kun alan avautumaan mun traumoista ja tapahtumista niin jokainen vaan pyörittelee päätään ja voivottelee miten kamalaa ja harvinaista ja epätervettä se on ollut. No kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun nyt pitäisi jotenkin oppia elämään sen kanssa tai siitä huolimatta. Kaipaisin neuvoja, uuden näkökulman, jotain kysymyksiä jotka saa mut tajuamaan jotain eri tavalla, mitä tahansa joka vie mua jotenkin eteenpäin. Jos kerron että isä yritti tappaa koko perheen ni onhan se kamalaa, mutta asian voivottelu näin aikuisena enää auta. Siis ihanaa et ihmiset on empaattisia, mutta mä en tarvitse päänsilittelyä ja voivottelijaa viereeni miettimään miten paskaa se nyt olikaan. Tarvitsen apua.
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin pääseväni nyt koulutuspsykoterapiaan. Ei ole varaa maksaa täyttä hintaa psykoterapiasta.
Oon useamman kerran elämässäni ravannut psykiatreilla ja psykologeilla ja terapeuteilla. Jokainen pyytää kertomaan historian, mutta kun alan avautumaan mun traumoista ja tapahtumista niin jokainen vaan pyörittelee päätään ja voivottelee miten kamalaa ja harvinaista ja epätervettä se on ollut. No kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun nyt pitäisi jotenkin oppia elämään sen kanssa tai siitä huolimatta. Kaipaisin neuvoja, uuden näkökulman, jotain kysymyksiä jotka saa mut tajuamaan jotain eri tavalla, mitä tahansa joka vie mua jotenkin eteenpäin. Jos kerron että isä yritti tappaa koko perheen ni onhan se kamalaa, mutta asian voivottelu näin aikuisena enää auta. Siis ihanaa et ihmiset on empaattisia, mutta mä en tarvitse päänsilittelyä ja voivottelijaa viereeni miettimään miten paskaa se nyt olikaan. Tarvitsen apua.
Ap tässä. Minä todella pelkään sitä, ettei minkäänlaista apua ole oikeasti tarjolla. Elämäntilanne on sellainen, ettei edes pysty kokeilemaan jos jostain vaihtoehtohoidoista olisi apua, kun ei voi ottaa sitä riskiä että tilanne meneekin pahemmaksi.
Terapian ongelma on mielestäni pitkälle siinä, että asioita loputtomasti pyöritellään samalla älyllisellä tasolla. Traumojen selittäminen uudelleen ja uudelleen voi olla jopa vahingollista, jos kuulija ei ymmärrä miten herkkä aihe on kyseessä ja töksäyttelee mitä sattuu. Vaikkei töksäyttelyä tulisikaan, se ei ole ihmiselle hyvästä, että joudut lohkomaan oman tunnekokemuksesi pois, jotta pystyt kertomaan jollekin mitä tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Kirjailija Tuula-Liina Varis on jossain haastattelussa todennut, että se, joka sanoo, että hänellä on ollut onnellinen lapsuus, valehtelee. Variksen idea oli, että lapsi on aina alisteinen vanhempien vallankäytölle. Monet arjen tapahtumat ovat lapsen näkökulmasta uhkaavia. Mielestäni tämän tunnustaminen on avain irti päästämiseen. Lapsuus on ollut huono ja vanhempiaan ei voi ymmärtää, joten nykyhetkestä pitää muokata itselleen mahdollisimman hyvä. Millainen oikeasti olen ja mistä oikeasti pidän? Mikä minua rauhoittaa? Mikä tuo turvallisen olon? Ratkaisukeskeinen suhtautuminen omaan elämään ja itseen tutustuminen on auttanut minua enemmän kuin mihin terapia pystyi.
Kuulostaa hyvältä asennoitumiselta. Ja tuo keskittyminen nykyhetkeen on tärkeää. Lapsuus on mitä on. Ei paskoja kokemuksia pitäisi sosiaalisen paineen takia joutua väkisin vääntämään mielessään joksikin voimavaraksi.
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Valviralle tietysti voisi terapeutista tehdä valituksen, mutta ei tällainen välttämättä tule mieleen. Lisäksi huonosti järjestetty terapia ei välttämättä ole niin selkeästi luokiteltavissa hoitovirheeksi, että siitä tulisi edes huomautusta järjestäjälle. Asiakas on näissä tilanteissa aika heikoilla.