Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Ap kerjää ymmärtämystä itselleen samalla kun kieltää sen vanhemmiltaan.
Narsisti?
Kukaan ei ole ehjä. Sun vanhempien mahkut saada kuuppa-apua oli huonommat kuin sun. Sinä kirlyäydyt saamasrasi avusra koska tykkäät liikaa uhriutumisesta.
Sinä et ole uniikki lumihiutale vaikka käyttäydyt kuin sellainen.
Luulen, että hän yrittää jotenkin jäsentää kaikkea kokemaansa jonkinlaiseksi jäsentyneeksi kokonaisuudeksi pystyäkseen elämään nyt, aikuisena.
Monillahan kysymys on siitä, että lapsuuden välttämättömät kehitystehtävät ovat jääneet kokonaan läpi käymättä, koska on ollut keskityttävä hengissä selviytymiseen. Ei ole ollut mitään lapsuutta, koska vanhemmat ovat itse olleet henkisesti lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, itsensä traumoihin käärinyt sisuton haaska
Mä kuulin tuollaista kommentointia äidiltäni kun en jaksanut enää ymmärtää häntä,
Olin lapsuuteni äitini terapeutti, siivooja, lastenhoitaja ja yleinen syntipukki.
Kun sitten aikuisena olin täysin loppu ja kieltäydyin jatkamasta näissä minulle osoitetuissa rooleissa, sain kuulla olevani heikko, kieriskeleväni itsesäälissä, sairastunut henkisesti ja vieläpä laiska ja kiittämätönkin.
Kyllä ihmisellä on oikeus olla oman itsensä puolella. Sellainen mitätöinti, missä hyväksytään itsen kaltoinkohtelu, koska muilla on ollut tärkeämpiä vaikeuksia, on vahingollista. Siinä ajautuu myös etsimään hyväksyntää ja lempeyttä muista ihmisistä, vaikka parisuhteesta. Ja pettyy, kun muut ihmiset huolehtivat ensisijaisesti itsestään. Kuka minua voi rakastaa tarpeeksi, jos en edes minä itse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.
Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
Omalla terapeutillani on jokin pakkomielle saada minut olemaan joku äiti sisäiselle lapselleni ja jotenkin kehollisesti elää se.
En tajua yhtään, mitä hän hakee. Tietenkin olen luetellut hänelle, mitä olisin lapsena välttämättä tarvinnut, jotta olemiseni olisi ollut siedettävää.
Tämä ei kuitenkaan terapeutille riitä. Toisaalta hän on joskus huomauttanut, että minulla on uhri-identiteetti. Sen takia en lähde kieriskelemään missään itsesäälissä ja mielestäni olen ennemminkin sotilas kuin mikään uhri - ja uhrina oleminen on häpeällistä.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen ja terapeutti on ihmetellyt tätä, kun kuulemma muut hänen potilaansa/ asiakkaansa ovat masentuneita.
Hirveän vaikea saada käsitystä, mitä hän minulta oikeastaan odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, itsensä traumoihin käärinyt sisuton haaska
Mä kuulin tuollaista kommentointia äidiltäni kun en jaksanut enää ymmärtää häntä,
Olin lapsuuteni äitini terapeutti, siivooja, lastenhoitaja ja yleinen syntipukki.
Kun sitten aikuisena olin täysin loppu ja kieltäydyin jatkamasta näissä minulle osoitetuissa rooleissa, sain kuulla olevani heikko, kieriskeleväni itsesäälissä, sairastunut henkisesti ja vieläpä laiska ja kiittämätönkin.
Voihan olla, että tuo oli juuri äidin käsitys itsestään.
En ole ollut terapiassa mutta samaistun kyllä ap:n tunteisiin ja kokemuksiin. Lapsesta lähtein jouduin ymmärtämään vanhempieni vaikeaa lapsuutta ja nuoruutta, heidän jatkuvaa riitelyään ja keskinäistä väkivaltaa, avioliitto-ongelmiaan joista äiti alkoi valittaa minulle ollessani alakoulun ensimmäisillä luokilla, molempien terveysongelmia joita kumpikaan ei halunnut hoidattaa, äitini kyvyttömyyttä tulla yleensä edes ihmisten kanssa toimeen ja heidän tyytymättömyyttään minuun ja muuttuvia pelisääntöjä. Olen ymmärtänyt ihan kamalasti vanhempiani, mutta ovatko he koskaan tai kukaan terveydenhoidossa, jossa olen yrittänyt puhua kokemuksistani ymmärtäneet mitä se kaikki ymmärtäminen on tehnyt minulle (uupumus, masennus ja ahdistus, riittämättömyyden tunne, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne, kyvyttömyys solmia ihmissuhteita)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoisin, että terapeutti on vastuuntuntoinen eikä jätä asiakasta/potilasta surkeimpaan suohon vaan mahdollistaa myös eteenpäinmenon kannustaen toista onnellisempaan elämään.
Olen käynyt psykoterapiassa nyt vuoden ajan. Minä en ole itkenyt vielä itkenyt kertaakaan, terapeutti sen sijaan kahdesti.
Haluan kertoa lapsuuteni jatkuvista väkivaltaisista tapahtumista ja tilanteista, mutta en pysty itkemään kertomisen yhteydessä lainkaan. Olen vain täysin ilmeetön. Katsekontaktin en pysty.
Terapeutti ei jotenkin tajua / hyväksy tätä. Olenkin harkinnut tunteiden näyttelemistä, että terapeutti olisi tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulisi, että traumaterapia sopisi monelle, jos sinne pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓
Täh?
Minkälainen aikuinen provosoituu lapsen käytöksestä? Vanhemmaksi kelpaamaton aikuinen.
Väkivalta on rikos ja väkivaltaa käyttävä ihminen rikollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä kanavalla on hyvää tietoa trauman vaikutuksista ja paranemisesta. Pätee moneen ihmiseen jossain määrin, vaikkei varsinaista traumadiagnoosia olisikaan. Esimerkiksi jos lapsena tunteiden näyttämisestä on häpäisty, pakotettu kohtaamaan tunteet yksin, ja annattu ymmärtää, että lapsi on vanhemmille taakka
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsehän sä tunnet vanhempasi. Sun psykoterapeutille he ovat täysin vieraita. Kaikki mitä kerrot, perustuu vain siihen mitä kerrot.
Terapeutti hoki toistuvasti miten vahva ja pärjäävä olen. Se ahdisti entisestään, eihän minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää olla vahva ja pitää kaikki kasassa.
En siivonnut säännölisesti kotona lapsena koska olisin halusin, vaan koska olin ainoa joka sitä teki. Kotona lian takia olevat ötökät inhottivat ja lattian tahmat tarttuivat kävellessä jalkoihin.
Eikä sitten tällaisista olosuhteista tuleva aikuinen saa edes siellä terapiassa kokea millaista olisi kerrankin olla jotain muutakin kuin vahva, koska hänet väkisin taas kerran pusketaan siihen rooliin paniikista huolimatta.
Kyllä on ollut kauhea lapsuus, joutui siivoamaan😅😅 Fakta nyt vain on, että elämässä täytyy tehdä asioita tai sitten jättää tekemättä, ja elää niiden päätösten kanssa.
Sinusta on täysin normaalia, että perheessä ei siivoa kukaan muu kuin alakouluikäinen lapsi?
Olin kanssa pienestä pitäen yrittänyt ymmärtää vanhempia ja ymmärsinkin, kuulinhan tarinoita heidän elämästään koko ajan, ja kauheita ne oli. Sitä vain ihmettelin, että kun avasin suuni omasta pahasta olostani, käskettiin olemaan hiljaa tai että olin väärässä siitä, mitä elin joka päivä, olin vain liian herkkä ja silloinkin kiiruhdettiin puolustamaan vanhempia. Miksei kukaan yrittänyt ymmärtää myös lasta? Miksi minut oli OK jättää yksin kauhuni kanssa kannattelemaan muita ja yrittämään yksin tajuilla tieni läpi elämän. No, pelkoa kai se on. "Vanhempia ei saa kyseenalaistaa eikä uhmata" elää vahvasti vielä vanhoissakin ihmisissä. Ja ymmärrän senkin, etteivät kaikki ikinä pysty tunteiden tasolla kohtaamaan, mitä omat ihmissuhteensa ovat olleet. Siinä voisi mennä koko elämä raunioiksi.
Sinänsä naurettavaa, että yli kaksikymmentä vuotta jouduin odottamaan, kunnes maksua vastaan pystyin puhumaan toiselle ihmiselle rehellisesti siitä, mitä elämäni oli ollut. Alkaa purkaa sitä painekattilaa, kun omat tunteet oli pitänyt niellä ja haudata, jotta toiset eivät hajoaisi. Rakentaa sisäistä turvallisuutta, jotta en enää joudu luopumaan omasta itsestäni selviytyäkseni elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt psykoterapiassa nyt vuoden ajan. Minä en ole itkenyt vielä itkenyt kertaakaan, terapeutti sen sijaan kahdesti.
Haluan kertoa lapsuuteni jatkuvista väkivaltaisista tapahtumista ja tilanteista, mutta en pysty itkemään kertomisen yhteydessä lainkaan. Olen vain täysin ilmeetön. Katsekontaktin en pysty.
Terapeutti ei jotenkin tajua / hyväksy tätä. Olenkin harkinnut tunteiden näyttelemistä, että terapeutti olisi tyytyväinen.
Kannattaa alkaa selvittää mahdolisuuksia terapeutin vaihtamiseen. Jos terapeutti ei tuon vertaa ymmärrä siitä miten ihmisen psyyke toimii, ei terapiasta ole asiakkaalle hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓
Älkää kiinnittäkö huomiota henkisesti sairaisiin trolleihin. He ovat kaiken avun ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓
Taidat olla lapseton. Vasta äitinä ymmärsin, miten typerä tuo argumentti on. Totta kai lapsi provosoi välillä tilanteita känkkäämällä, niin kaikki lapset tekevät. Se ei ole lapsen vika, jos vanhempi ei osaa olla aikuinen siinä tilanteessa.
Olin siis itsekin ajatellut, että varmaan vikaa oli itsessäni, kun minua kohdeltiin huonosti. Kun sain omia lapsia, ymmärsin, miten viattomia ja keinottomia lapset ovat vanhempaan verrattuna. Kyllä vastuu tilanteista on ihan täysin 100% vanhemmalla. Jos lapsi känkkää pahenevaan tahtiin, pitää vanhemman löytää keinot helpottaa lapsen oloa. Ei päin vastoin.
Olen monella tapaa puutteellinen ja virheellinen, mutta kyllä minä silti ihan hyvin pystyin toimimaan aikuisena pienille lapsilleni, ja isommillekin. Samaa on täysin kohtuullista edellyttää omilta vanhemmilta.
Juuri oma äitiys sai minut katkaisemaan välit vanhempaani. Silmiä avaava kokemus. Ja lapsia åiti suojella, ettei paha mummo pilaa heidänkin lapsuuttaan.
Olipa hyvin kuvailtu prosessi. Mistä olet kerännyt tietoa ja ymmärrystä käsitellääksesi asioita tällä tavalla? Haluaisin itsekin syventää tietoisemmin näitä prosesseja.