Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Hyvä on ymmärtää että olivat olosuhteuden uhreja ja huono toiminnalle ei ollut vaihtoehtoja.
Asiat ovat voinneet olla väärin ja hyvin vahingollisia. Niitä ei tatvitse hyväsyä. Lapsuutesi kohteku ei myöskään ollut ainun vikasi ja mitään mitä olisit voinnut tehdä ei olisi muuttanut sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Tämä juuri! Jos toisten ongelmien ymmärtäminen itsessään auttaisi, ei aikuisena olisi täysin rikki. Ymmärsinhän jo lapsena sen etteivät aikuiset ole kunnossa ja syistä kuulin aivan liikaakin. Uskoin uopa, että minun on vain oltava tässä nyt vanhempiani varten, koska muuten he hajoavat... Mutta kukaan ei ollut minusta kiinnostunut ja aikuisuuteen sain hyvin heikot eväät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsehän sä tunnet vanhempasi. Sun psykoterapeutille he ovat täysin vieraita. Kaikki mitä kerrot, perustuu vain siihen mitä kerrot.
Terapeutti hoki toistuvasti miten vahva ja pärjäävä olen. Se ahdisti entisestään, eihän minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää olla vahva ja pitää kaikki kasassa.
En siivonnut säännölisesti kotona lapsena koska olisin halusin, vaan koska olin ainoa joka sitä teki. Kotona lian takia olevat ötökät inhottivat ja lattian tahmat tarttuivat kävellessä jalkoihin.
Eikä sitten tällaisista olosuhteista tuleva aikuinen saa edes siellä terapiassa kokea millaista olisi kerrankin olla jotain muutakin kuin vahva, koska hänet väkisin taas kerran pusketaan siihen rooliin paniikista huolimatta.
Kyllä on ollut kauhea lapsuus, joutui siivoamaan😅😅 Fakta nyt vain on, että elämässä täytyy tehdä asioita tai sitten jättää tekemättä, ja elää niiden päätösten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valviralle tietysti voisi terapeutista tehdä valituksen, mutta ei tällainen välttämättä tule mieleen. Lisäksi huonosti järjestetty terapia ei välttämättä ole niin selkeästi luokiteltavissa hoitovirheeksi, että siitä tulisi edes huomautusta järjestäjälle. Asiakas on näissä tilanteissa aika heikoilla.
Olisin nyt kyllä tarkkana siitä, että onko tässä väärässä koulutettu alan ammattilainen vai tavispulliainen. Kuulostaa siltä, että ap ei saanut juuri haluamaansa egon hyväilyä, vaan joutui tekemään tunnetyötä ja miettimään asioita laaja-alaisesti, ja tätä nyt peppukipuilee🤔🤔
Väitätkö ettei koulutettu ammattilainen voi koskaan mokata? Ei tule vääränlaisia kampauksia, huonosti rakennettuja taloja jne?
Tämä on niin klassikko väittää että vika on ainoastaan asiakkaassa, jos terapia menee pieleen. Kummalla pitäisi olla enemmän osaamista ja voimavaroja ohjata terapiatyöskentelyä hedelmälliseen suuntaan, asiakkaalla vai sillä koulutetulla terapeutilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Tämä juuri! Jos toisten ongelmien ymmärtäminen itsessään auttaisi, ei aikuisena olisi täysin rikki. Ymmärsinhän jo lapsena sen etteivät aikuiset ole kunnossa ja syistä kuulin aivan liikaakin. Uskoin uopa, että minun on vain oltava tässä nyt vanhempiani varten, koska muuten he hajoavat... Mutta kukaan ei ollut minusta kiinnostunut ja aikuisuuteen sain hyvin heikot eväät.
Lapsena kuvittelin olevani vanhempien kanssa samassa veneessä. Aikuisena se tuntuu lapselliselta ajatukselta, koska oikeasti heillä oli vaikka mitä mahdollisuuksia parantaa tilannettaan, toisin kuin minulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin pääseväni nyt koulutuspsykoterapiaan. Ei ole varaa maksaa täyttä hintaa psykoterapiasta.
Oon useamman kerran elämässäni ravannut psykiatreilla ja psykologeilla ja terapeuteilla. Jokainen pyytää kertomaan historian, mutta kun alan avautumaan mun traumoista ja tapahtumista niin jokainen vaan pyörittelee päätään ja voivottelee miten kamalaa ja harvinaista ja epätervettä se on ollut. No kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun nyt pitäisi jotenkin oppia elämään sen kanssa tai siitä huolimatta. Kaipaisin neuvoja, uuden näkökulman, jotain kysymyksiä jotka saa mut tajuamaan jotain eri tavalla, mitä tahansa joka vie mua jotenkin eteenpäin. Jos kerron että isä yritti tappaa koko perheen ni onhan se kamalaa, mutta asian voivottelu näin aikuisena enää auta. Siis ihanaa et ihmiset on empaattisia, mutta mä en tarvitse päänsilittelyä ja voivottelijaa viereeni miettimään miten paskaa se nyt olikaan. Tarvitsen apua.
No tämä, minäkin olen lopen kyllästynyt näihin voivottelijoihin. Ei se ole edes empatiaa, vaan merkki siitä, että tapahtuneet kamalat asiat ovat liian vaikeita kohdata tälle voivottelijalle.
Minäkin olen selviytynyt hengissä väkivallasta ja hyväksikäytöstä täysin raiteeltaan menneessä perheessä. Oikeaa apua on mahdotonta saada.
Ne tahot jotka ehkä voisivat auttaa sortuvat joko tuohon voivotteluun tai sitten vanhempien ymmärtämiseen ja asioiden vähättelyyn.
Olen jo keski-iässä ja tullut siihen tulokseen, että kun olen tähän saakka selvinnyt hengissä ja suurinpiirtein järjissäni, niin tällä sitten mennään.
Traumat eivät poistu ikinä kokonaan, kaikkea minussa ei saada korjattua ikinä, mutta sekin että olen tässä ja kirjoitan selkeää tekstiä ja minulla on elämä, joka on minun ja jossa on nykyisin hyviä ihmisiä on valtava saavutus ja valtava onnenkantamoinen.
Ehkäpä tulevaisuudessa perataan minun ikäisteni ihmisten, olen syntynyt 1980, vanhempien edesottamuksia rehellisesti ja mietitään mitä ihmettä noihin aikoihin yhteiskunnassa oikein tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Hyvä on ymmärtää että olivat olosuhteuden uhreja ja huono toiminnalle ei ollut vaihtoehtoja.
Asiat ovat voinneet olla väärin ja hyvin vahingollisia. Niitä ei tatvitse hyväsyä. Lapsuutesi kohteku ei myöskään ollut ainun vikasi ja mitään mitä olisit voinnut tehdä ei olisi muuttanut sitä.
Siis mitä mä just luin?! Olosuhteiden uhreja ja huonolle toiminnalle ei ollut vaihtoehtoja!
Ihan kukkua!
Aikuisella on aina mahdollisuus vaikuttaa olosuhteisiin edes vähän. Ja huono toiminta sitten, voi apua… siis mun isällä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin vetää lasta turpaan ja hyväksikäyttää lasta seksuaalisesti.
Tässä oli taas tätä ymmärrä-vanhempiasi-paskaa oikein sakeassa muodossa. Mistä tätä oikein riittääkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Tuo, että keskitytään siihen, miten voi pärjätä nykyhetkessä ja tulevaisuudessa, on nimenomaan näiden nykyään yleisten lyhyt- , ratkaisukeskeisten ja kognitiivis-behavioraalisten terapioiden ydinjuttu. Se on varmasti hyväksi monille, mutta mun ainakin oli pakko käydä läpi ne lapsuuden traumat ja niiden vaikutukset psykodynaamisessa terapiassa, että paraneminen alkoi. Aloin voida vain huonommin kun sain noita ratkaisukeskeisiä neuvoja. Pitkä/syväpsykologinen terapia on joissain tapauksissa paras/ainoa ratkaisu, ikävä vaan, että se ei ole monien ulottuvilla.
Päädyin tilanteeseen jossa ymmärrän ettei kukaan ymmärrä. En saanut apua terapiasta, se oli vain uudelleen ja uudelleen saman jauhamista. Elin vuosikausia sumussa jossa vain pärjäsin koska pakko. Nykyään ymmärrän omaa taistele tai pakene- tilaa paremmin. Ei ole viisasten kiveä minulla. Päätin koska ihmiset eivät tiedä mistä olen selviytynyt niin turha tulla kertomaan kuinka kuuluu elää. Noudatan Suomen lakeja ja se riittää.
-yhdenhuoltajanlapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Hyvä on ymmärtää että olivat olosuhteuden uhreja ja huono toiminnalle ei ollut vaihtoehtoja.
Asiat ovat voinneet olla väärin ja hyvin vahingollisia. Niitä ei tatvitse hyväsyä. Lapsuutesi kohteku ei myöskään ollut ainun vikasi ja mitään mitä olisit voinnut tehdä ei olisi muuttanut sitä.
Mutta mistä päättelet, että olivat? Onhan myös mahdollista, että vanhemmat ovat olleet yksinkertaisesti pahoja ihmisiä suhteessa lapseensa. Minun toinen vanhempani on tällainen. Hän on lapsena ollut koulukiusaaja ja aikuisena jatkoi samaa valiten minut silmätikukseen ja sisarukseni kultalapseksi, joka nostettiin jalustalle. Olen laittanut välit poikki nelikymppisenä, kun meno vaan paheni. Ei pahuutta tarvitse hyväksyä. Joskus on vapauttavaa vain päättää, että tuo on toiminut väärin ja antaa itselleen lupa terveeseen vihaan.
Vihan tunne on ihan aliarvostettu, se suojaa alistumiselta ja antaa voimaa irrottautua. Sitten kun omassa arjessa ei enää ole jatkuvaa epäreiluutta, viha kyllä laantuu. Mutta koska ympäristö kovin painostaa olemaan vanhenevan hirviön kanssa tekemisissä (jotta muut pääsisivät helpommalla), on hyvä pitää vihasta kiinni. Nyt on muiden vuoro sietää hirviötä, jos hän kerran on niiiin hyvää tarkoittava ja pohjimmiltaan viaton. All yours, olkaa hyvät vaan!
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin pääseväni nyt koulutuspsykoterapiaan. Ei ole varaa maksaa täyttä hintaa psykoterapiasta.
Oon useamman kerran elämässäni ravannut psykiatreilla ja psykologeilla ja terapeuteilla. Jokainen pyytää kertomaan historian, mutta kun alan avautumaan mun traumoista ja tapahtumista niin jokainen vaan pyörittelee päätään ja voivottelee miten kamalaa ja harvinaista ja epätervettä se on ollut. No kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun nyt pitäisi jotenkin oppia elämään sen kanssa tai siitä huolimatta. Kaipaisin neuvoja, uuden näkökulman, jotain kysymyksiä jotka saa mut tajuamaan jotain eri tavalla, mitä tahansa joka vie mua jotenkin eteenpäin. Jos kerron että isä yritti tappaa koko perheen ni onhan se kamalaa, mutta asian voivottelu näin aikuisena enää auta. Siis ihanaa et ihmiset on empaattisia, mutta mä en tarvitse päänsilittelyä ja voivottelijaa viereeni miettimään miten paskaa se nyt olikaan. Tarvitsen apua.
Ammattitaitoinen terapeutti ei anna neuvoja, ei käske, kiellä eikä komenna. Muutenhan hän olisi vastuussa siitä miten on kajonnut potilaan valintoihin. Hyvä terapeutti herättää potilaan tekemään itsenäisiä ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Mitä helvettiä sinä sönkötät?
Vierailija kirjoitti:
Itsehän sä tunnet vanhempasi. Sun psykoterapeutille he ovat täysin vieraita. Kaikki mitä kerrot, perustuu vain siihen mitä kerrot.
Sitähän aloittaja juuri ihmettelee: miten kaiken kerrotun valossa voi edellyttää vielä lisää venymistä ja joustamista vanhempien käytöksen suhteen?
Itse olen kanssa kyllästynyt oman terapeutin tulosvastuuttomuuteen ja ko. ammatin helppouteen siinä määrin, että olen nyt itse aloittamassa ratkaisukeskeisen terapeutin opinnot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.
Ap kerjää ymmärtämystä itselleen samalla kun kieltää sen vanhemmiltaan.
Narsisti?
Kukaan ei ole ehjä. Sun vanhempien mahkut saada kuuppa-apua oli huonommat kuin sun. Sinä kirlyäydyt saamasrasi avusra koska tykkäät liikaa uhriutumisesta.
Sinä et ole uniikki lumihiutale vaikka käyttäydyt kuin sellainen.
Ap, itsensä traumoihin käärinyt sisuton haaska
Olisin nyt kyllä tarkkana siitä, että onko tässä väärässä koulutettu alan ammattilainen vai tavispulliainen. Kuulostaa siltä, että ap ei saanut juuri haluamaansa egon hyväilyä, vaan joutui tekemään tunnetyötä ja miettimään asioita laaja-alaisesti, ja tätä nyt peppukipuilee🤔🤔