Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei yhtään kestä lasten negatiivisia tunteita
14.07.2026 |
Kun olin lapsi ysärillä, äitini ei kestänyt mitään negatiivista tunnetta tai ikävää käytöstä minulta. Äiti oli huono lohduttamaan, mutta isäni onneksi lohdutti. Äiti ei jaksanut kuunnella murheitani. Jos oli käynyt jotain ikävää, olin sairaana tai surullinen, äiti jätti minut asian kanssa yksin. Tai korkeintaan valitti, miten ikävää hänelle on, kun olen sairas. Kiukkua en olisi saanut näyttää, olisi pitänyt olla aina kiltti ja hyväntuulinen. Jos olin tehnyt jotain väärää, saattoi äiti suhteettomasti raivota ja pari kertaa muistan hänen lyöneen minua. Äiti on jo minun ollessani lapsi ihmetellyt ääneen, miksi minä ja sisarukseni tukeudumme hänen sijaan isäämme.
Olen ollut itse äiti jo useamman vuoden, mutta äitini vaikeus suhtautua lasten negatiivisiin tunteisiin ja ikävään käytökseen on siirtynyt lapsiini. Äitini ei kestä lapsiltani lainkaan kiukkua. Jos lapset kiukuttelevat, saattaa äiti vain lähteä kävelemään lasten luota. Tai jos lapsen kanssa on tullut joku ikävä tilanne, käytännössä laittaa heti hanskat tiskiin. Esikoisen vauva-aikana halusi katsoa koliikista kärsineen vauvan perään, että pääsen yksin lenkille. Ehdin lenkkeillä 10 minuuttia, kunnes äiti soitti ja pyysi minut takaisin kotiin, kun ei saa vauvaa hiljaiseksi. Usein tuntuu, että äidin sietokyky lasten negatiivisille tunteille ja vaikealle käytökselle on nolla.
Onko muilla kokemusta tällaisesta? Mistä äidin käytöksessä on oikein kyse?
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Ei kestä omia negatiivisia tunteitaan, silloin ei kestä niitä toisessakaan.
Ehkä hänen ei ole aikanaan sallittu niitä näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmä äiti, jota ei muiden hyvinvointi kiinnosta. Näitä tässä maassa on riittänyt, nyt ovat mummoiässä.
En mä löisi päätä pantinsi tunnekylmyydestä, vaan kyvyttömyydestä osata käsitellä/reagoida negatiivisiin tunteisiin voi päteä ihan yhtälailla.
Vierailija kirjoitti:
Jotain siellä äidin menneisyydessä on mikä on saanut tuon aikaan.
No niinhän sitä aina on! Toisille tämä sallitaan "syyksi" käyttäytyä pahasti, toisten olisi pitänyt päästä sen yli. Näin meillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmä äiti, jota ei muiden hyvinvointi kiinnosta. Näitä tässä maassa on riittänyt, nyt ovat mummoiässä.
En mä löisi päätä pantinsi tunnekylmyydestä, vaan kyvyttömyydestä osata käsitellä/reagoida negatiivisiin tunteisiin voi päteä ihan yhtälailla.
Oletko akateemikko?
Tämmöiset käyttäytymismallit periytyy. Todennäköisesti äitisi vanhemmat eivät ole kestäneet lasten negatiivisia tunteita eikä äitisi ole annettu näyttää niitä eikä ole saanut lohdutusta silloin kuin olisi tarvinnut. Todella vaikea ryhtyä muuttamaan tätä käyttäytymismallia vanhana ja äitisi tuskin pitää omaa reagointitapaansa ongelmallisena, onhan se hänelle se normaali tapa. Lapsesi eivät todennäköisesti halua olla isompana paljoa tekemisissä hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama kokemus oman äidin kohdalta. Oma äitini raivosi huolella, kun lapseni heitti häntä esineellä ja sattui. Lapseni teki ehdottoman väärin, nuhtelin lasta pitkään ja teosta seurasi rangaistus. Äitini oli kuitenkin niin raivona, että pelkäsin hänen käyvän lapseen käsiksi. Raivoamisensa jälkeen kieltäytyi olemasta lapsen kanssa samassa tilassa, eikä suostunut puhumaan lapselle.
Kieltämättä tunsin samaa järkytystä kuin omassa lapsuudessani, kun äitini raivosi minulle. Meno ei vuosikymmenissä ole muuttunut mihinkään.
Jos kyse on esim. 50-luvulla syntyneestä äidistä, niin heidän vanhempansa olivat sodassa. Ei silloin puhuttu tunteista tai katsottu lasten kiukuttelua, silloin keskityttiin selviämään arjesta. Sama metodi jäi päälle heidän lapsillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka monella on mummo, joka suvereenisti, rauhallisesti ja mielellään ottaa vastaan lasten uhmakiukut yms?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti ei kestänyt mitään tunteita, ei positiivisia eikä negatiivisia. Kaikki oli aina väärin. No nyt aikuisena tunneilmaisu on todella tukahtunutta ja oon varmaan aika estyneen oloinen muille, kun on vaikea näyttää mitään tunteita.
Kasarin ja vieläkin ysärin lapsia kutsutaan makuuhuone lapsiksi. Piti mennä aina omaan huoneeseen. Eikä saanut "tunteilla" kun ei sitä sitten töissäkään "tunteilla" jos yritti jostakin jutella. Moni on varmaan myös joutunut toimimaan humalaisten vanhempiensa kuuntelijana ja "terapeuttina". Kuullut näitä miten sitä känni vanhempaa on pakolla joutunut kuuntelemaan, joten siinä varmaan yksi syy miksi milleniaalit ja sitä nuoremmat juo vähemmän alkoholia. Tietää miltä se lapsesta tuntuu katella sitä sekoilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan kyllä tuon. Minusta tuollainen ihminen ei ole koskaan kasvanut täysin aikuiseksi. Aikuisuuteen kuuluu myös nagatiivisten asioiden käsittely. Usein tuohon liittyy vielä omien lasten vähättely. Näillä kaikki pyörii pohjimmiltaan oman itsen ympärillä. Minä ja minun jälkeen maailmanloppu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmä äiti, jota ei muiden hyvinvointi kiinnosta. Näitä tässä maassa on riittänyt, nyt ovat mummoiässä.
En mä löisi päätä pantinsi tunnekylmyydestä, vaan kyvyttömyydestä osata käsitellä/reagoida negatiivisiin tunteisiin voi päteä ihan yhtälailla.
Oletko akateemikko?
Oletko itse?
Ei Sinulla ole varaa fittuilla yllä kirjoittaneelle: todennäköisemmin hänen teoriansa pitää paikkansa kuin tuo "tunnekylmyys" -teoria.
Tosin en tiedä oletko eri kirjoittaja kuin tuo mitä edellinen kommentoi, mutta sillä ei olekaan merkitystä.
Vili-Poika rannikolta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna vähentäisin äitisi seurassa hengailua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä äiti sanoo aika napakasti kiukuttelijalle, että jos tuo ei lopu, niin palataan kotiin / saat lähteä kotiin. Hän on todella sensitiivinen kiukkukohtausten kanssa, ei ryhdy paapomaan ja lellimään, vaan välittömästi ilmaisee, mikä on seuraus. Negatiivisia tunteita saa muuten tuntea aikuinenkin eli jos lapsi ärsyttää, sen saa sanoa ääneen.
Lasta ei pidä lohduttaa, kun hän itse kehittää suuttumusta ja vihaa. Sairauskaan ei ole mikään lohdutuksen paikka, sairaus on sairaus.
Huomaatko, että sallit negatiivisen tunneilmaisun aikuiselle, muttet lapselle?
Ei se huomaa. Lapsilta kielletään tunteenilmaisu, sen sijaan äiti saa kiukutella ja olla ärsyyntynyt, juuri äidin negatiiviset tunteet "saa sanoa ääneen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä äiti sanoo aika napakasti kiukuttelijalle, että jos tuo ei lopu, niin palataan kotiin / saat lähteä kotiin. Hän on todella sensitiivinen kiukkukohtausten kanssa, ei ryhdy paapomaan ja lellimään, vaan välittömästi ilmaisee, mikä on seuraus. Negatiivisia tunteita saa muuten tuntea aikuinenkin eli jos lapsi ärsyttää, sen saa sanoa ääneen.
Lasta ei pidä lohduttaa, kun hän itse kehittää suuttumusta ja vihaa. Sairauskaan ei ole mikään lohdutuksen paikka, sairaus on sairaus.
Jos aloittajan äiti on yhtään samanlainen kuin omani, niin sairaana ei ole hoivannut, hellinyt tai lohduttanut kipeää lasta. Ja ovat ihan normaaleja asioita, eivät mitään luksuskäytöstä lasta kohtaan.
Mistä keksit, että sairas lapsi tarvitsee lohdutusta? Kuolemansairas syöpäpotilas kyllä, mutta normaalissa räkätaudissa riittää lääke ja lepo.
Jos minun koirani on kipeä ja haluaa lähelle niin hellin sitä ja lohduta, sen lisäksi, että se saa myös tarvittavan avun tietenkin.
Olen miettinyt tätä, että miten esimerkiksi oma äitini löi minua, ei lohduttanut ikinä, kehitti minulle PTSDn kaikilla että lukitsi huoneeseen jäähylle ja välillä taas piteli väkisin kun itkin ja huusin, esimerkiksi kivusta tai pelosta.
Kipeänä sai aina ensin osakseen epäilyä että esitän?? Siis ihan viisivuotiaasta asti. Sitten lisää huutoa ja fyysistä rangaistusta jos oksensin jonnekin autoon aamulla vaikka olin yrittänyt kertoa että on tosi huono olo taidan olla kipeä.
Sairastaminenkin oli vain äidin kiusaamista.
"Kiukuttelusta" (paniikkikohtaus, ylikuormitus, pelko, väsymys) puhumattakaan, se vasta olikin äidin kiusaksi tehty.
Miten minulla voi olla enemmän empatiaa ja ymmärrystä omaa koiraani kohtaan kuin äidilläni tai mummillani omia lapsiaan kohtaan?
Olen niin rikki, etten ikinä hanki lapsia, eikä koira ole minulle mikään vauva. Vertaus on tässä vain siksi, että vauvahan on toivottavasti lemmikkieläintä tärkeämpi ja rakkaampi?
En voi käsittää tätä julmuutta että miten vauvaa tai pientä lasta kohdellaan suorastaan vihollisena tai miten lohtua pitää säästellä.
Miten edes voit olla lohduttamatta kun sinun vastuullasi oleva olento on hädissään tai huonovointinen?
Naapurin varakas n. 35 v rouva huutaa juuri nyt kimakalla äänellä vi**ua pihalla riiteleville pikkulapsille. Kas, nyt isikin kävi pihalla karjaisemassa "nyt jumalauta". Eilen heillä oli hilpeät grillijuhlat, joiden loppupuolella aikuiset vetäytyivät sisälle seurustelemaan ja lapset jäivät tappelemaan pihalle, joku muisti hakea heidät puoli kymmeneltä sisälle. No, kohta aikuiset ottavat vähän tasoittavaa. Mutta minusta on hienoa kuitenkin, että nykyään äidit ovat niin paljon parempia kuin 90-luvulla.
Meillä mummo vielä vierittää vastuun omistakin tunteistaan lapsen kontolle. Jos lapsella on paha mieli ja itkee, mummo "ratkaisee" tilanteen sanomalla "älä itke kun minullekin tulee siitä paha mieli".
Jotain siellä äidin menneisyydessä on mikä on saanut tuon aikaan.