Väkivaltaisen suhteen häpeä

Oletteko muut jollain tapaa väkivaltaisessa suhteessa eläneet ja siitä lähteneet kokeneet  jälkikäteen häpeää? Minä kärsin vielä vuosien jälkeen häpeästä ja tapahtuneesta on vaikea puhua. Syitä on useita.

1. Oma sisäänrakennettu syyllisyys: Jos avaudun kenellekään siitä, mitä suhteessa tapahtui, koen mustamaalaavani toista ihmistä, vaikka kertoisin tapahtumista tosi objektiivisesti vähän kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Entä jos tulkitsin itse väärin, olin dramaattinen, täysin mahdoton? Eihän toisista saa puhua pahaa, kun he eivät ole paikalla kertomassa omaa näkökulmaansa.

2. Muiden vähättelevät kommentit: "it takes two to tango", "parisuhteen eteen pitää tehdä töitä", "ihmiset eroavat nykyään niin helposti", "miehet ovat miehiä", "miksi olit niin v*tun typerä että jäit?"

3. Uudet parisuhteet: alussa olin koko ajan miesten kanssa varuillani. Itsetuntoni oli ihan pohjamudissa, säikähtelin, pelkäsin sotkevani, tekeväni virheitä, näyttelin sängyssä pornotähteä osaamatta nauttia itse, en pystynyt nukkumaan toisen vieressä. Oli outoa, jos en kertonut syytä tähän, mutta vielä oudompaa, kuin kerroin.

Lopputuloksena minusta tuntuu kuin kantaisin mukanani synkkää salaisuutta, joka tahraa minut. Jos puhun siitä ääneen, tavalla tai toisella olen itse vain se paha, viallinen tai vähintään heikko ihminen.