Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (2601)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin samankaltaisia fiiliksiä minullakin. Koko tuppukylän näkeminenkin saa kylmät väreet nousemaan ja hengitys muuttuu kuuluvaksi. Jotenkin se miten kylänraitti on päästetty rapistumaan ihan järkyttävän näköiseksi, kulkijoiden keski-ikä on varmaan liki 60. Kaupassa suurin osa on jo harmaahapsisia vanhuksia, ihan yksittäisen lapsiperheen ja pari teiniä saattaa nähdä. Liike liikkeen perään sulkee ovensa, ikkunoissa pahvit "vuokrataan liiketilaa". Kiinteistöt rapistuu, tiekyltit ja pylväät ruostuu, nurkissa kasvaa horsmat ja pajupuskat. Lauantaina klo 11 kylänraitilla on parikymmentä ihmistä keskellä lomasesonkia jollon mökkiläisten luulisi liikkuvan. Tunnelma on tukahduttava.
No, äitini ja hänen miehensä sinnittelee vielä kotosalla. Käyn kuitenkin heitä katsomassa ja auttamassa kevät-syksy aikana n 1x kk talvella ehkä 1 3 kuukaudessa koska adun kohtuullisen ajomatkan päässä ja pääsen illaksi takaisin kotiini. Jo 3-4 v olen kuunnellut samoja horinoita jotka toistuu maneerin lailla joka ikinen kerta kun käyn. Se on kuin joku levy menisi päälle, toistaen samat heille tarkeät jutut ja lauseet, eikä se lopu ennen kuin kaikki on sanottu. Nyt heille on tullut viimeidillä ehkä 5 käyntikerralla joku hirveä tarve puhua juurtajaksaen jostakin kahvilanpitäjä nuoresta naisesta joka on heillekin liki tuntematon, minä en ole koskaan häntä nähnytkään. Ai että hänen tekemisiään, koulutusta ja sanomisia kehutaan monin sanoin, sukuhistoria käydään läpi ja kuka sanoi silloin ja mitä käydään läpi ja miten hyvää pullaa hän tekee jne, joka kerta samat jutut.
Toki äitini päässä soi sama levy sairauksista joita sitten riittääkin. Hän ei edes ehkä enää tajua että on puhunut samat asiat jo about 47 kertaa. On hirveän tuskastuttavaa kuunnella seikkaperäisiä aivan loputtomia samoja juttuja uudestaan ja uudestaan. Koitan sulkea korvani ja edes hiukan näyttää siltä et kuuntelen ja ynähtelen sinne jotain väliin. Mietin vaan miten helvetillä hänen mies kestää sitä tauotonta höpinää kokoajan samoista asioista 18h/7.