Parisuhde, kun toinen on hyvästä perheestä ja toinen huonosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne lapsuuskodissa opitut arvot ja toimintatavat istuvat aika syvässä, ja pulpahtelevat välillä pintaan aika yllättävissäkin paikoissa. Siksi en ihan helposti menisi yhteen jonkun täysin eri kulttuurista olevan kanssa.

Aluksi sitä piti ihan sympaattisena ja vähän naureskeli, vaikka jotkut asiat saattoivat olla ihan tyrmistyttäviä. Sitten vuosien varrella alkoi katsella heitä hiljaa lasittuneella katseella. Ihmiset tekevät näitä ihan tiedostamattaan, eivätkä tietenkään tarkoita mitään pahaa. Pikkuhiljaa se vain alkaa korveta.

Hyvästä ja arvostetusta perheestä tullut nainen ei osaa ilmaista tunteitaan eikä ajatuksiaan, pettää. Oppinut kulisseihin. Mies kärsii, kun mistään ei puhua, eikä voida kommunikoida aidosti omina itsenään. Iloisista tunteista ollaan kateellisia ja ikävien tunteiden ilmaisua pidetään huonona asiana.

Tunteista liikaa jauhavat on aina tunnesäätelyltään olemattomia. Rajattomia raivopäitä ja se viha voi olla murhanhimoista.

Siksi pitääkin olla tasapaino. 

Kyky tunnistaa, käsitellä ja sanoittaa tunteitaan ja tarpeitaan. 

Kommunikoida niistä selvästi ja jämäkästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poika ei saanut leikkiä naapurin kanssa, koska se oli huonosta perheestä. Nykyisin poika on syrjäytynyt ja sillä huonosta perheestä tulleella lapsella on akateeminen vakityö.

No kyllä se sitten varmasti aina menee näin jos sinulla on tämä yksi kokemus. Jokaiseen koriin voi tipahtaa mätä omena. Huono-osaisuus tutkimusten mukaan periytyy herkästi ylisukupolvisesti. Miksi ottaa riskiä jos vaihtoehtojakin on. 

Huono-osaisuus, alkoholismi, mt-ongelmat sekä uskottomuus. 

Kaikki nuo tutkimusten mukaan vahvasti periytyviä vähintään sosiaalisesti.

Siksi taustat hyvä selvittää.

Esimerkiksi sarjapettäjän lapsista tulee usein sarjapettäjiä tavalla tai toisella.

Oikein on onnellinen parisuhde meillä, jo 25v. 

Puolisoni on tällaisesta ”superperheestä” ja suvusta, jossa on yllinkyllin rahaa ja rakkautta. 
Itse konkurssi, alkoholismi, mt-ongelmat perheestä. Tosin meillä kyllä välitettiin. 

Itselleni sopeutuminen miehen sukuun oli vähän haadtavaa, välillä tuntui tukahduttavaltakin se huolenpito. Ja ikävä oli tajuta myös miten minua oli laiminlyöty. 

Tämän miehen kanssa olen oppinut riitelemään siten että ylilyöntejä ei tule. Olen parantunut hylkäämisen pelostani ja joutunut tarkastelemaan omia käyyösmallejani (niillä on sukutausta ja toiminert niissä oloissa). Puolison ajatusmaailma taas on hölkentynyt alun poroporvarillisuudesta. 

Näin jälkeenpäin ajatellen hirveen hyvin on opetettu toisiamme ja opittu etenkin minä terveempiä tapoja olla. 

Kyllä se voi toimia siis. 

Vierailija kirjoitti:

Olen välittävästä mutta köyhästä perheestä, mies on huonosta perheestä jossa ollut väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä ja heitteillejättöä. Ongelmia tuli vasta lasten myötä, kun mies ei osannut hoivata tai huoltaa lapsia sitten yhtään, hänelle piti vääntää rautalangasta aivan yksinkertaisetkin jutut. Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?

Muilta osin itse olen tehnyt luokkanousun ja mies ei, onhan se selvää että lähtökohdat ovat erilaiset jos tuetaan, kannustetaan ja tarjotaan itsetunnolle hyvät kasvuolosuhteet. Lapsen tarpeiden jatkuva laiminlyönti taas vaikuttaa kehittyvän lapsen itsetuntoon, puhumattakaan verbaalisesta väkivallasta. Toisen on helpompaa ponnistaa ylemmäs.

"Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?"

Kyllä mä muistan lapsuudesta kurjat jutut ja pyrin välttämään aiheuttamasta niitä omille lapsilleni. Miehelläsi on jotain enemmänkin päässä vialla jos hän haluaa että hänen lapsillaan pitää olla yhtä kurjaa kuin hänelläkin oli lapsena.

Toinen vaihtoehto on että hän tahallaan "ei osaa" ja tälleen kätevästi hänen ei tarvitse tehdä mitään eikä ottaa vastuuta mistään. Ja sinä olet huonon käytöksen mahdollistaja kun loputtomiin selität kaiken vastuuttomuuden sillä että "noku miesraukalla traumoja niin ymmärtäähän se, että ei monen sanomisenkaan jälkeen tajua pukea lapsille enemmän vaatetta päälle". 

Tiedoksi että kyllä normaali ihminen oppii virheistään, miehesi on vain välinpitämätön ja laiska (ja ne toki voi olla trauman seurausta kuten myös manipulaatioyrityskin että leikkii että "ei hän osaa" mutta ei tuollaista silti pidä hyväksyä että mies ei pyri parantaan käytöstään vanhemmuudessa).

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ulkopuolinen olo omassa parisuhteessani noista syistä johtuen. 

Juuri noin uskon ex-miniäni myös tunteneen. Jotenkin koko ajan aistin, että ei tunne oloaan kotoisaksi uudessa "kulttuurissaan". 

Ex-miniä oli alkoholistiperheessä kasvanut ihana nuori nainen, joka oli tottunut asumaan vaatimattomasti ja siihen, että palkkapäivänä oli tili tyhjä. Koko suku vaikutti olevan tyhjätaskuja ja viinalla läträäviä. 

Ero tuli pojastani valitettavasti pian lapsen synnyttyä. Rahankäyttö oli täysin erilaista ja miniä kaipasi takaisin sukunsa luo muuttotappiokylään.

Ihan sopuisasti meni nuoren parin ero. Vaikka ero oli minulle shokki, niin ymmärsin kyllä, että miniäni ei viihtynyt meidän "hyväosaisten" kanssa, vaikka välit olivat läheiset. Hän ei halunnut esim. mökkeillä, kun ei ollut tottunut edes pahemmin kotikylästään poistumaan. 

Ex-miniä on edelleen minulle rakas. Mutta nyt jälkikäteen ymmärrän, että on helpompaa kummallekin puolisolle, että kuuluvat suurinpiirtein samaan sosiaaliluokkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen välittävästä mutta köyhästä perheestä, mies on huonosta perheestä jossa ollut väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä ja heitteillejättöä. Ongelmia tuli vasta lasten myötä, kun mies ei osannut hoivata tai huoltaa lapsia sitten yhtään, hänelle piti vääntää rautalangasta aivan yksinkertaisetkin jutut. Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?

Muilta osin itse olen tehnyt luokkanousun ja mies ei, onhan se selvää että lähtökohdat ovat erilaiset jos tuetaan, kannustetaan ja tarjotaan itsetunnolle hyvät kasvuolosuhteet. Lapsen tarpeiden jatkuva laiminlyönti taas vaikuttaa kehittyvän lapsen itsetuntoon, puhumattakaan verbaalisesta väkivallasta. Toisen on helpompaa ponnistaa ylemmäs.

"Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?"

Kyllä mä muistan lapsuudesta kurjat jutut ja pyrin välttämään aiheuttamasta niitä omille lapsilleni. Miehelläsi on jotain enemmänkin päässä vialla jos hän haluaa että hänen lapsillaan pitää olla yhtä kurjaa kuin hänelläkin oli lapsena.

Toinen vaihtoehto on että hän tahallaan "ei osaa" ja tälleen kätevästi hänen ei tarvitse tehdä mitään eikä ottaa vastuuta mistään. Ja sinä olet huonon käytöksen mahdollistaja kun loputtomiin selität kaiken vastuuttomuuden sillä että "noku miesraukalla traumoja niin ymmärtäähän se, että ei monen sanomisenkaan jälkeen tajua pukea lapsille enemmän vaatetta päälle". 

Tiedoksi että kyllä normaali ihminen oppii virheistään, miehesi on vain välinpitämätön ja laiska (ja ne toki voi olla trauman seurausta kuten myös manipulaatioyrityskin että leikkii että "ei hän osaa" mutta ei tuollaista silti pidä hyväksyä että mies ei pyri parantaan käytöstään vanhemmuudessa).

Näköjään sulla ne kurjat jutut on tulleet aikuisuuteenkin. Kannattaisi ehkä hakea apua tuohon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen välittävästä mutta köyhästä perheestä, mies on huonosta perheestä jossa ollut väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä ja heitteillejättöä. Ongelmia tuli vasta lasten myötä, kun mies ei osannut hoivata tai huoltaa lapsia sitten yhtään, hänelle piti vääntää rautalangasta aivan yksinkertaisetkin jutut. Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?

Muilta osin itse olen tehnyt luokkanousun ja mies ei, onhan se selvää että lähtökohdat ovat erilaiset jos tuetaan, kannustetaan ja tarjotaan itsetunnolle hyvät kasvuolosuhteet. Lapsen tarpeiden jatkuva laiminlyönti taas vaikuttaa kehittyvän lapsen itsetuntoon, puhumattakaan verbaalisesta väkivallasta. Toisen on helpompaa ponnistaa ylemmäs.

"Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?"

Kyllä mä muistan lapsuudesta kurjat jutut ja pyrin välttämään aiheuttamasta niitä omille lapsilleni. Miehelläsi on jotain enemmänkin päässä vialla jos hän haluaa että hänen lapsillaan pitää olla yhtä kurjaa kuin hänelläkin oli lapsena.

Toinen vaihtoehto on että hän tahallaan "ei osaa" ja tälleen kätevästi hänen ei tarvitse tehdä mitään eikä ottaa vastuuta mistään. Ja sinä olet huonon käytöksen mahdollistaja kun loputtomiin selität kaiken vastuuttomuuden sillä että "noku miesraukalla traumoja niin ymmärtäähän se, että ei monen sanomisenkaan jälkeen tajua pukea lapsille enemmän vaatetta päälle". 

Tiedoksi että kyllä normaali ihminen oppii virheistään, miehesi on vain välinpitämätön ja laiska (ja ne toki voi olla trauman seurausta kuten myös manipulaatioyrityskin että leikkii että "ei hän osaa" mutta ei tuollaista silti pidä hyväksyä että mies ei pyri parantaan käytöstään vanhemmuudessa).

Kyllä hän oppi. Ainoastaan lapsen lohdutus on vieläkin hänelle mahdottoman vaikeaa, siihen ei pysty. Muut asiat hoituu, hän on myös opetellut itse uusia taitoja kuten ruoanlaiton. Hän on fiksu ihminen, toisenlaisessa perheessä hän olisi voinut saavuttaa vaikka mitä.

Traumaattisen lapsuuden elänyt käy sitä traumaansa läpi jossain vaiheessa, kohteena se nykyinen lähin eli puoliso.

Minä olen alkoholistin ja mielenterveyspotilaan lapsi ja kotina oli kyllä kamalaa, köyhää ja rikkinäistä. Mies tulee vanhasta kulttuurisuvusta ja rahaa riittää. 

Meillä toimii, mutta kyllä taustat näkyy. Miehen suku saattaa huvikseen puhua neljää eri kieltä joulunvietossa, minun lukioruotsilla ei pääse edes siihen ruotsinkieliseen läppään mukaan.

Ei siellä miehen suvussa kaikki ole ollut onnea ja auvoa. Varsinkin lapsilla on ollut kaikkea mitä kuvitella saattaa, mutta vanhemman kanssa aika kortilla. Ja viinaahan osa vetää ihan huolella.

Vierailija kirjoitti:

Hyvät ja tasapainoiset kasvulosuhteet ei kuulu yksinhuoltajaperheen kanssa samaan lauseeseen.

Miten niin ei kuulu? 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kiva asetelma tasapainoisesta kodista tulleelle, jos joutuu kuuntelemaan valitusta koko ajan.

Kyllähän traumatisoitunut ymmärtää apua hakea?! Näin minä tein. Ei se tarina valitusta sisällä vaan avoimuutta, jotta toinen ymmärtää tietyt reaktiot ja osaa suhtautua. Aviomieheni oli mukana joissakin terapiaistunnoissakin. 

Vierailija kirjoitti:

En suosittele. Luulin ettei haittaisi, mutta pidemmän päälle ärsyttää. Käytännössä lapsilla ei ole toisia isovanhempia kunnovat aivan moukkia, itsellä ei appivanhempien kanssa mitään kontaktia. Olen kateellinen ystäville, jotka perheineen mökkeilevät,  viettävät aikaa yhdessä ja jopa matkustelevat puolison perheen kanssa. Toki on mukavaa kun ei tarvitse vääntää missä joulut yms ollaan, mutta koen, että lapsetkin jäävät paljosta paitsi.

Mies on paljastunut lasten myötä myös juntiksi. Lyhytpinnainen, toistaa sukunsa typeriä toimintamalleja huomaamattaan jne. Olisi kannattanut lapset tehdä "hyvään sukuun", kouluttautuneeseen, sivistyneeseen, tasapainoiseen ja fiksuun perheeseen. Omille lapsille kyllä meinaan opettaa, että katso myös sitä puolison perhettä. Vaikkei ärsyttäisi seurustellessa, perheellistyessä alkaa viimeistään harmittaa.

Olisit jättänyt kateellisuuden pois! Miehesi kyynisyys tulee esiin tuossa sinun kateudessa. Itselläni syvä traumatausta, enkä osaa kajehtia ketään, en edes siskoani, joka sai lapsineen kaiken vanhemmiltani. Olen vaatimaton ja pyyteetön oman elämäni herra. Minulle riittää, että aviomieheni on tasapainoinen ja meidän kummankaan käsi ei ole ojentanut lapsia. Alko ei ole hallinnut elämäämme ja olemme myös savuttomia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se voi olla raskasta kun itse ei koskaan saa olla etusijalla. Lapsena aikuiset tulivat ensin ja nyt omassa perheessä lapset ovat se tärkein asia.

Toisaalta, tuohon väliin saattaa mahtua se elämän muuttava korjaava kokemus, kun olet omalle puolisollesi se tärkein asia.

Ei se ole tarpeeksi. Terveestä perheestä tullut puolisoni ainakin elää sillä mentaliteetillä että se oma perhe on se oma lapsuudenperhe, ja vaikka suhteemme on hyvä niin en koe olevani puolisolleni se tärkein asia. En ainakaan sillä tavalla, jonka kokisin korjaavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se voi olla raskasta kun itse ei koskaan saa olla etusijalla. Lapsena aikuiset tulivat ensin ja nyt omassa perheessä lapset ovat se tärkein asia.

Toisaalta, tuohon väliin saattaa mahtua se elämän muuttava korjaava kokemus, kun olet omalle puolisollesi se tärkein asia.

Ei se ole tarpeeksi. Terveestä perheestä tullut puolisoni ainakin elää sillä mentaliteetillä että se oma perhe on se oma lapsuudenperhe, ja vaikka suhteemme on hyvä niin en koe olevani puolisolleni se tärkein asia. En ainakaan sillä tavalla, jonka kokisin korjaavaksi.

Kurja kuulla, mutta vaikka teillä näin ei olisi tapahtunut, joidenkin kohdalla tilanne voi olla kuitenkin toinen.