Parisuhde, kun toinen on hyvästä perheestä ja toinen huonosta

Meillä on mennyt ihan hyvin nämä viisi vuotta vaikka minä kanssa väkivaltaisesta alkkiperheestä ja mies hyvien vanhempien lapsi. Oon tehnyt itseni kanssa paljon töitä ja varmaan sen takia ollaan ne muutamat erimielisyydet saatu selvitettyä ihan rauhallisella keskustelulla.

Eihän mies tietenkään ymmärrä millaista on ollut kasvaa sellaisessa perheessä missä minä kasvoin, mutta enpä minäkään ymmärrä millaista on ollut kasvaa perheessä, jossa ei ole tarvinnut soittaa poliisia selvittelemään vanhempien riitoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälin sun kumppani jos olet mies. Nämä sairaat taustat voi tulla eteen niin monella ikävällä tavalla myöhemmin. Varsinkin perhe-elämässä.

Miksi et säälisi jos ap olisi nainen?

Ihan jo rikostilastoista voi päätellä ketkä tavallisimmin eivät koskaan pääse aidosti elämässään eteenpäin.

Ne lapsuuskodissa opitut arvot ja toimintatavat istuvat aika syvässä, ja pulpahtelevat välillä pintaan aika yllättävissäkin paikoissa. Siksi en ihan helposti menisi yhteen jonkun täysin eri kulttuurista olevan kanssa.

Aluksi sitä piti ihan sympaattisena ja vähän naureskeli, vaikka jotkut asiat saattoivat olla ihan tyrmistyttäviä. Sitten vuosien varrella alkoi katsella heitä hiljaa lasittuneella katseella. Ihmiset tekevät näitä ihan tiedostamattaan, eivätkä tietenkään tarkoita mitään pahaa. Pikkuhiljaa se vain alkaa korveta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla hyvä lapsuus, ydinperhe, kaikki hyvin. Miehellä traumalapsuus ja -nuoruus, alkoholisti-isä, ongelmainen uusperhe.

Jo ihan riitelytavoissa oli hankaluuksia. Omassa perheessäni oli opetettu, ettei KOSKAAN sanota kenellekään rumasti. Ikinä. Ja miehen perheessä on kilpaa haukuttu toisia pahimmilla mahdollisilla tavoilla. Vanhemmat toisiaan ja lapsia jne.

 

Omasta perheestäni on tullut miehelleni tärkeämpi kuin hänen omastaan.

Lisään, että ynmärtämisessä mua on paljon auttanut se, että tutustuin miehen perheeseen. Näin, ja kuulin, mitä se on. Isänsä haukkui lapsiaan minullekin, minua minun ja mieheni lapsille jne.

Miehelle plussaa myös siitä, että jo heti perhettä perustaessa mies pyysi että huomautan hänelle HETI, jos hän alkaa juoda alkoholia yhtään enempää kuin satunnaista saunajuomaa. Koska hän EI HALUA sellaiseksi isäksi. Lasten kasvatuksessa kysyi multa neuvoa, koska ei itse tiennyt miten kuuluu kasvattaa jne.

Ei ole ikinä huutanut meidän lapsille, haukkunut heitä eikä ollut millään lailla väkivaltainen lapsia kohtaan. Katkaisi tuon kierteen hyvin vahvasti.

Mun lapsuuden kodissa ei ollut päihteitä, mutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, tunnekylmyyttä ja vakavaa masennusta. 

Kun tutustuin miehen perheeseen, tuntui että se rakkauden jatkuva osoittaminen puheilla oli ihan uskomatonta. Parissa vuodessa sitten karisi ne kulissit, ja tuli ilmi se, että siellä vaan se oli tosiaan puheissa se rakkaus, mutta henkinen ilmapiiri ihan hel*etin outo ja toksinen, ja varsinkin appiukon hauraan persoonan ympärillä kaikki pyöri. Ne käyttäytyi lopulta ihan samoin, kuin oma perheeni, joka vaan jätti ne korulauseet pois.

Hyvistä oloista olevien kanssa suhde ei etene, koska loppujen lopuksi minua ei voi esitellä ystäville ja suvulle, vaikka heillä itsellään ei olisi ongelmaa taustani kanssa. Osa ei myöskään kykene sulattamaan sitä, että mulla on laaja perhe ja suku, jonka kanssa en ole juuri ollenkaan tekemisissä erittäin hyvistä syistä. Yhden seuralaisen vein aikoinaan tilaisuuteen, missä tapasi läheisiäni, ja pian sen jälkeen sitten lähdettiin eri suuntiin, kun ollaan niin eri maailmasta.

Huonoista oloista olevien kanssa en jaksa olla, kun en jaksa rääpiä omaa taustaani. Terapiassa tein sitä ihan tarpeeksi vuosikausia.

Välillä elättelen yhä toivetta siitä, että löytäisin oikean tyypin, mutta suurimman osan ajasta olen ihan tyytyväinen asioiden tilaan. Olen ollut aina aika yksin pyristellessäni koko lapsuuden ja nuoruuden ollakseni päätymättä samoihin kuvioihin kuin läheiseni.

Vierailija kirjoitti:

Exä oli kaikin tavoin hyvästä perheestä, turvallinen ydinperhe ja vielä ns. parempaa väkeä. Suhtautuivat minuun kyllä ihan ok, mutta sellainen tietty alentuvuus siinä oli. Itse tulin betonilähiössä asuneesta alkkisperheestä. En minä ollut esim. exän perheelle avannut taustojani, mutta exä oli ilmeisesti tehnyt tiliä kun jouluna äitinsä tuli kysymään minulta miltä tuntuu tällainen vähän erilainen joulunvietto, kun kukaan ei sammu joulupöytään? 

Muista syistä erottiin, mutta olihan meillä tuon asian suhteen aina sellainen ymmärtämättömyys toistemme taustoista.

Meillä taas silloisen poikakaverini (nykyisen puolison) äiti veti minut pari viikkoa ennen joulua sivuun ja totesi "meillä ei sitten ole mitään ylellistä joulua", kun olin ekaa kertaa menossa sinne joulua viettämään.

Enkä mitään "ylellistä" odottanutkaan ja kotonanikin oli ihan tavallinen joulu. 

Vierailija kirjoitti:

Suomessa erotaan tällä hetkellä jotain 68% kaikista pareista. Tuo kysymys taustoista ei ole oleellinen parisuhteelle. Enemmän merkitsee se, paljonko yrität ja katsot sormien lävitse, kun äidin oma mussukka hyvästä perheestä pettää sinua ja ehkä alkoholisoituu vanhemmuuten. Ihan typerä kysymys ja anteeksi vaan vastauksesta. 

Sinä tuijotat nyt varallisuutta hyvyyden mittarina, mutta sehän ei ole suinkaan koko totuus eikä se, mitä ap tarkoitti. Ns. "paremmat perheet" voivat olla ihan kamalia ja siellä voi olla synkkiä juttuja maton alle lakaistuina. Ja toisin päin.

Kyllä tausta vaikuttaa!

Vierailija kirjoitti:

En suosittele. Luulin ettei haittaisi, mutta pidemmän päälle ärsyttää. Käytännössä lapsilla ei ole toisia isovanhempia kunnovat aivan moukkia, itsellä ei appivanhempien kanssa mitään kontaktia. Olen kateellinen ystäville, jotka perheineen mökkeilevät,  viettävät aikaa yhdessä ja jopa matkustelevat puolison perheen kanssa. Toki on mukavaa kun ei tarvitse vääntää missä joulut yms ollaan, mutta koen, että lapsetkin jäävät paljosta paitsi.

Mies on paljastunut lasten myötä myös juntiksi. Lyhytpinnainen, toistaa sukunsa typeriä toimintamalleja huomaamattaan jne. Olisi kannattanut lapset tehdä "hyvään sukuun", kouluttautuneeseen, sivistyneeseen, tasapainoiseen ja fiksuun perheeseen. Omille lapsille kyllä meinaan opettaa, että katso myös sitä puolison perhettä. Vaikkei ärsyttäisi seurustellessa, perheellistyessä alkaa viimeistään harmittaa.

Osa tästä olisi voinut olla minun kirjoittamaani. 

Juuri tuo, että lasten saannin myötä miehestä paljastui lapsuudenperheessään opitut huonot tavat. Juuri junttius, äkkipikaisuus sekä töksäytteleminen ja tarpeettoman suoraan sanominen, kiroilu, huutaminen, epäempatia, kykenemättömyys ymmärtämään, että lapsi tarvitsee turvaa ja vakautta. Ja itsehän ei tätä tajua, kun on lapsuudessaan tottunut tuollaiseen käytökseen.

Eli kyllä miettisin, että miten nuo erot taustassa näkyvät nykyään käytöksessä. Se, minkälaisen vanhemmuuden mallin toinen on saanut, ikävä kyllä paljastuu vasta lapsen saadessa.

Noin päin se suhde voi toimia kun nainen on hunommista lähtokohdista kuin mies. Itsellä on kokemusta vain toisin päin asetelmista ja niissa nainen ei ole koskaan ymmärtänyt että elämä voi olla vaikeaa kun on aina saanut kaiken mitä haluaa eikä koskaan ole itse tarvinut tehdä mitään minkään eteen. Nämä naiset luulee aina että kaikkien elämä on samanlaista kuin itsellään on ollut ja kuvittelee että ouoliso on samanlainen kun näiden isä on että kykenee tekemään ja maksamaan kaiken mitä nainen haluaa. Ikinä en enää sitä virhettä tee että tapailisin naista joka on hyvistä lähtökohdista tullut tähän maailmaan. 

Sama kuin se että ikinä en enää tee sitä virhettä että salottaisin suhteen naisen kanssa jolla on ennestää jo lapsi tai lapsia. Tiedän huomattavasti helpompia ja kivuttomimpiakin tapoja tuhota itseni. Mutta nämä kokemukset on ihan eri tarina jotka ei kuulu tähän keskusteluun

Itselleni oli jo liian eksoottista, että kumppanin vanhemmat olivat eronneet, ja kumppani oli viettänyt lapsuutensa asuen kaupungin vuokratalossa. Varallisuuteen liittyvät kulttuurierot on oikeasti merkittäviä Suomessakin, vaikka ei muka ole varsinaista luokkayhteiskuntaa.

Ei kai se tasapaino sitä katsooko yksinhuoltaja tai ei ole. Älkää nyt oliko pikkumaisia.

Ydinperheissä voi kasvaa suppeita tiukkapipoja. Elämä ei ole niin yksinkertaista.

Mieheni elänyt toisen elämänsä lääkärintyttären kanssa ja koettanut säilyttää tasapainon.

Nyt kuitenkin elää minun kanssani, joka en lapsena saanut joka päivä ruokaakaan. Nyt menee molemmilla aika paljon paremmin.

Serkkuni oli anoppinsa kanssa naimisissa.  Kunnes kerran oli ajanut anopin yön selkään ja kertonut kohteliaasti että on "sinun tyttären kanssa naimisissa". Anoppi oli olevinaan parempaa A luokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvästä perheestä olevat prseilevät vanhemmuuten enemmän. Kurjemmista oloista olevat osaavat arvostaa arjessa merkityksellisiä asioita enemmän. Valitisisin kurjemmista oloista olevan puolison, ahkeralla mentaliteetilla ennemmin, mitä pilalle lellityn valittajan. 

No ei todellakaan pidä paikkaansa. :'D Se vanhemmuuden malli opitaan lapsuudesta, joten joku alkkisko tmv. on hyvä roolimalli vanhemmuuteen?

Vierailija kirjoitti:

Exä oli kaikin tavoin hyvästä perheestä, turvallinen ydinperhe ja vielä ns. parempaa väkeä. Suhtautuivat minuun kyllä ihan ok, mutta sellainen tietty alentuvuus siinä oli. Itse tulin betonilähiössä asuneesta alkkisperheestä. En minä ollut esim. exän perheelle avannut taustojani, mutta exä oli ilmeisesti tehnyt tiliä kun jouluna äitinsä tuli kysymään minulta miltä tuntuu tällainen vähän erilainen joulunvietto, kun kukaan ei sammu joulupöytään? 

Muista syistä erottiin, mutta olihan meillä tuon asian suhteen aina sellainen ymmärtämättömyys toistemme taustoista.

Olipa sivistyneesti tölväisty.

Parin pitkän suhteen kokemuksella: samankaltaisista sosiaalisista taustoista tuleminen helpottaa suhdetta yllättävän paljon. Positiivista teillä on se, että sinä, joka tulet heikommasta asemasta pohdit asiaa, eli sinulla on kykyä reflektoida ja analysoida. Ongelmia tuo esim. se, jos toisen vanhemmat eivät ole osanneet opettaa lapselleen mitään tunnetaitoja, vaan lapsi on kasvanut traumatisoivassa pellossa. Eli tsemppiä vain, voitte hyvinkin onnistua, kunhan pystytte keskustelemaan asioista aidosti ja molemmat arvostavat samoja asioita elämässä. 

Minulla oli naiivi käsitys, että puolison suku oli lämmin ja läheinen, ja minulla sukulaiset enimmäkseen kopeita ja suorituskeskeisiä. Sittemmin puolison suvusta kuoli muutama henkilö, ja kun heidän lämmin vaikutuksensa poistui, paljastui muiden oikea karva. Tajusin myös pari asiaa omasta suvustani.

Kumppani on hyvästä perheestä. Siis ihan tavallinen perhe, mutta loistavat vanhemmat ja hyvät kasvuolosuhteet. Oma taustani on taas ihan päin vastainen, vanhemmilla oli pahoja päihde- ja mt-ongelmia ja minuun kohdistunut väkivalta sen verran rankkaa, että minut otettiin pysyvästi huostaan 10-vuotiaana ja sen jälkeen elin sijoituspaikka ja -laitoskierteessä. Isompi vaikutus parisuhteeseemme on ollut minun taustastani johtuvat mielenterveysongelmat joiden kanssa jouduin tekemään paljon töitä, kuin niinkään erilaiset taustamme. 

Tokihan minulta meni kauan ymmärtää, että tuollaisia perheitä voi oikeasti olla olemassa. Seurasin sivusta heidän keskinäistä välitöntä ja välittävää kommunikaatiota suunnilleen kuin jotain luontodokumenttia ja yritin selittää itselleni näkemääni. Jossain kohtaa aloin sitten ymmärtää heidän dynamiikkaansa ja sitä kuinka hienoa on, kun on tuollainen perhe.

Ihan hyvin on mennyt. Erilaiset taustat näkyvät lähinnä siinä kun mies vaikka kertoo, kuinka peloissaan oli kerran kun vanhempansa huusivat toisilleen ja minä kysyn, että pelkäsikö mies että he tappavat toisensa? Siinä kohtaa kun mies naurahtaa ihmeissään, että no ei pelännyt, niin tajuan taas kuinka erilaisista olosuhteista ollaan. Me pelättiin joka viikonloppu, että jommalta kummalta lähtee henki kun riehuivat keskenään.

Olen välittävästä mutta köyhästä perheestä, mies on huonosta perheestä jossa ollut väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä ja heitteillejättöä. Ongelmia tuli vasta lasten myötä, kun mies ei osannut hoivata tai huoltaa lapsia sitten yhtään, hänelle piti vääntää rautalangasta aivan yksinkertaisetkin jutut. Mutta miten voisi osatakaan esimerkiksi pukea lapsia, kun häntäkään ei oltu koskaan puettu ja talvisin oli aina hytissyt kylmissään?

Muilta osin itse olen tehnyt luokkanousun ja mies ei, onhan se selvää että lähtökohdat ovat erilaiset jos tuetaan, kannustetaan ja tarjotaan itsetunnolle hyvät kasvuolosuhteet. Lapsen tarpeiden jatkuva laiminlyönti taas vaikuttaa kehittyvän lapsen itsetuntoon, puhumattakaan verbaalisesta väkivallasta. Toisen on helpompaa ponnistaa ylemmäs.