Miksi en enää tunne mitään suuria tunteita muita ihmisiä kohtaan?

Ei jaksa enää.

Liian monta lyhyttä tikkua. Ei sitä jaksa loputtomiin. Itse olen ainakin menettänyt toivoni miehiin. Aika itsekkäitä ja julmia olioita ainakin ne kohtaamani yksilöt. Yksin on parempi.

Minulla on samoja kokemuksia suurien tunteiden katoamisesta. Olen ihmetellyt mistä tämä johtuu. Olisiko jotain hormonaalista, sillä en ole masentunutkaan, vaan nautin todella elämästä.

Vai onko jotain iän mukanaan tuomaa seesteisyyttä, sillä yhtäkkiä en suuremmin välitä siitä mitä muut ajattelevat esim ulkonäöstäni, vaatetuksestani, pömppövatsastani tms. 

Viihdyn myös paremmin omassa seurassani, ja tarvitsen enemmän omaa aikaa. En tunne itseäni yksinäiseksi vaan nautin yksinolosta paljon enemmän kuin nuorempana. 

Ainoa selkeästi negatiivinen muutos on, että tapaamisten jälkeen tulee huoli, että sanoinko jotain väärin, puhuinko liikaa, kuuntelinko tarpeeksi...? Tätä huolta kestää pari päivää.

Nämä muutokset ovat mielestäni sekä hyviä että huonoja.

On hyvä olla rennompi ja tyytyväinen oloonsa. Mutta en halua esim tulla liian välinpitämättömäksi ulkonäöstäni. Enkä liian laiskaksi pitämään yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, sillä he ovat minulle tärkeitä ja viihdyn heidän seurassaan. Myöskin seurustelusuhteeni on hyvä, joten en halua tulla siinäkään liian laiskaksi ja passiiviseksi. 

Huoli tapaamisten jälkeen on myös outo, sillä en todellakaan loukkaa ketään ainakaan tahallisesti, päinvastoin haluan ihmisten voivan hyvin seurassani. Ja minuun myös pidetään yhteyttä kuten ennenkin. 

Minustakin olisi mielenkiintoista kuulla onko muilla vastaavia kokemuksia.  

Tuttua juttua, myös tuo itsensä tarkkailu. Ikään kuuluvaa. 

Sitä kutsutaan ikääntymiseksi.

Minä nykyään empatiakyvytön enkä tunne enää mitään eikä kiinnosta kukaan eikä kenenkään länkytykset.

Tarpeeksi kun torjutaan, kohdellaan ikävästi ja saa paskaa, niin tunteethan siinä turtuvat.

Itselläni takana erittäin uuvuttava limerenssi. Siis mun tunteet oli niin rajuja, vuoristoratamaisia, miltei pakonomaisia. Siis oikein addiktoiva pakahtumisen ja rakkauden tunne vuosikausia yhteen mieheen, yli viisi vuotta kesti, huh heijakkaa. Mutta kun siihen ei saa olosuhteiden vuoksi oikeanlaista vastakaikua, niin olen huomannut, että nyt en tunne enää mitään. Totaali turtuminen. Ehkä aivoni eivät vain enää jaksa sitä hormonimyrskyä, serotoniinia, oksitosiinia ja dopamiinia. Oikein tunsin, kun ne syöksyivät kehossani ja olin aivan täpinöissäni tästä ihmisestä.

Ikää 45+. Veikkaan, että tämä päätön pakonomainen ihastuminen liittyi esivaihdevuosiin ja munasarjojen viimeisiin kuolonkorahduksiin :D

Ap, ikäsi?

Joo sama täällä. N33. Tekee mieli vaan matkustella ja vaeltaa (yksin).

Tuntuu että kaikki mitä ihmisillä on tarjottavana, on jotenkin nähty.

Täällä yksi jolla asia on mennyt ihan päinvastoin. Nuorena olin aika itsekeskeinen. En edes tainnut tajuta kun joku teki vaikkapa ison palveluksen minulle. Oli niin vähän elämänkokemusta ettei ymmärtänyt ettei sellaista tapahdu jatkuvasti. Samalla myös tyydyin huonoihin suhteisiin, koska en osannut odottaa muutakaan. En tuntenut noita miehiä kohtaan lopulta paljoakaan.  

Nyt 48-vuotiaana ystävien ja parisuhteen arvostus on noussut ihan pilviin. On tajunnut, miten arvokasta ja harvinaista on löytää ihminen jonka kanssa tosiaan synkkaa. Nuorena pidin yksinolosta, ja siihen liittyi jotain häpeää itsestä. Nykyään nautin ihmisten seurasta eikä se kuormita, koska olen tajunnut olevani ihan ok, joten voin olla oma itseni myös seurassa ja saan siitä energiaa.

Miestäni rakastan tulisesti, enemmän kuin ketään nuoruuden suhteista. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi jolla asia on mennyt ihan päinvastoin. Nuorena olin aika itsekeskeinen. En edes tainnut tajuta kun joku teki vaikkapa ison palveluksen minulle. Oli niin vähän elämänkokemusta ettei ymmärtänyt ettei sellaista tapahdu jatkuvasti. Samalla myös tyydyin huonoihin suhteisiin, koska en osannut odottaa muutakaan. En tuntenut noita miehiä kohtaan lopulta paljoakaan.  

Nyt 48-vuotiaana ystävien ja parisuhteen arvostus on noussut ihan pilviin. On tajunnut, miten arvokasta ja harvinaista on löytää ihminen jonka kanssa tosiaan synkkaa. Nuorena pidin yksinolosta, ja siihen liittyi jotain häpeää itsestä. Nykyään nautin ihmisten seurasta eikä se kuormita, koska olen tajunnut olevani ihan ok, joten voin olla oma itseni myös seurassa ja saan siitä energiaa.

Miestäni rakastan tulisesti, enemmän kuin ketään nuoruuden suhteista. 

Mä olen samanikäinen kuin sä ja mulla on menny täysin päinvastoin kuin sulla. Nuorena menin koko ajan ja olin erittäin sosiaalinen, nykyään täysin eristäytynyt enkä jaksa enää ihmisiä.

Mieskin jätti toisen naisen takia (yhdessä oltiin melkein 20 vuotta).

Vierailija kirjoitti:

Minä nykyään empatiakyvytön enkä tunne enää mitään eikä kiinnosta kukaan eikä kenenkään länkytykset.

Tarpeeksi kun torjutaan, kohdellaan ikävästi ja saa paskaa, niin tunteethan siinä turtuvat.

Itselläni takana erittäin uuvuttava limerenssi. Siis mun tunteet oli niin rajuja, vuoristoratamaisia, miltei pakonomaisia. Siis oikein addiktoiva pakahtumisen ja rakkauden tunne vuosikausia yhteen mieheen, yli viisi vuotta kesti, huh heijakkaa. Mutta kun siihen ei saa olosuhteiden vuoksi oikeanlaista vastakaikua, niin olen huomannut, että nyt en tunne enää mitään. Totaali turtuminen. Ehkä aivoni eivät vain enää jaksa sitä hormonimyrskyä, serotoniinia, oksitosiinia ja dopamiinia. Oikein tunsin, kun ne syöksyivät kehossani ja olin aivan täpinöissäni tästä ihmisestä.

Ikää 45+. Veikkaan, että tämä päätön pakonomainen ihastuminen liittyi esivaihdevuosiin ja munasarjojen viimeisiin kuolonkorahduksiin :D

 

Kiitos sinulle viestistäsi. Miten hienosti kuvailit tilanteen. Voi kun minullakin olisi tuota. Olen ihastunut ihan päättömästi ihmiseen joka on kaikkea muuta kuin hyväksi minulle. Mutta kun... Esivaihdevuodet minullakin menossa ja olen seksuaalisestikin halukkaampi kuin ikinä. Yritä siinä nyt pysytellä erossa miehestä jolle hakisit kuun taivaalta jos se sillä saisi kaiken kuntoon.  Ihan älytöntä, joudun hillitsemään jatkuvasti itseäni etten ota yhteyttä mieheen. Mitta kun en pysty kieltäytymään kun hän ottaa! Aargh. Täysin epätervettä. Kunpa minustakin tulisi tunteeton. Lisänä adhd niin dopamiini on kuin huumetta aivoilleni... 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi jolla asia on mennyt ihan päinvastoin. Nuorena olin aika itsekeskeinen. En edes tainnut tajuta kun joku teki vaikkapa ison palveluksen minulle. Oli niin vähän elämänkokemusta ettei ymmärtänyt ettei sellaista tapahdu jatkuvasti. Samalla myös tyydyin huonoihin suhteisiin, koska en osannut odottaa muutakaan. En tuntenut noita miehiä kohtaan lopulta paljoakaan.  

Nyt 48-vuotiaana ystävien ja parisuhteen arvostus on noussut ihan pilviin. On tajunnut, miten arvokasta ja harvinaista on löytää ihminen jonka kanssa tosiaan synkkaa. Nuorena pidin yksinolosta, ja siihen liittyi jotain häpeää itsestä. Nykyään nautin ihmisten seurasta eikä se kuormita, koska olen tajunnut olevani ihan ok, joten voin olla oma itseni myös seurassa ja saan siitä energiaa.

Miestäni rakastan tulisesti, enemmän kuin ketään nuoruuden suhteista. 

Uskon että on luonnollista että nuorena ottaa asiat normina. Kun ei ole kokemusta seurustelusuhteesta, niin ei välttämättä tiedä mikä on toiselta osapuolelta ok käytöstä, tai minkälaisia ihmisiä kannattaa varoa ja milloin on aika lähteä (huonosta) suhteesta.  

Ikä tuo kokemusta. Kun on mihin verrata, niin osaa myös arvostaa hyvää kumppania, ja suhde on vahvemmalla pohjalla.

Itseään oppii myös yleensä tuntemaan paremmin iän mukana, jolloin ihmissuhteet yleesäkin voivat kehittyä parempaan suuntaan. Olen huomannut saman itsestäni.

Olen iloinen puolestasi että elämäsi on mennyt hyvään suuntaan alkuvaikeuksien jälkeen.

Ei yleensäkään kannata luovuttaa, vaikka ei heti kohtaa sitä oikeaa. Ihmiset ovat todella erilaisia. Kannattaa olla itselleen armelias vähemmän onnistuneista aikaisemmista valinnoista, yrittää ottaa opiksi niistä, ja olla kärsivällinen sopivamman kaverin etsimisessä, jos haluaa vielä löytää jonkun vierelleen.

Vierailija kirjoitti:

Minä nykyään empatiakyvytön enkä tunne enää mitään eikä kiinnosta kukaan eikä kenenkään länkytykset.

Tarpeeksi kun torjutaan, kohdellaan ikävästi ja saa paskaa, niin tunteethan siinä turtuvat.

Itselläni takana erittäin uuvuttava limerenssi. Siis mun tunteet oli niin rajuja, vuoristoratamaisia, miltei pakonomaisia. Siis oikein addiktoiva pakahtumisen ja rakkauden tunne vuosikausia yhteen mieheen, yli viisi vuotta kesti, huh heijakkaa. Mutta kun siihen ei saa olosuhteiden vuoksi oikeanlaista vastakaikua, niin olen huomannut, että nyt en tunne enää mitään. Totaali turtuminen. Ehkä aivoni eivät vain enää jaksa sitä hormonimyrskyä, serotoniinia, oksitosiinia ja dopamiinia. Oikein tunsin, kun ne syöksyivät kehossani ja olin aivan täpinöissäni tästä ihmisestä.

Ikää 45+. Veikkaan, että tämä päätön pakonomainen ihastuminen liittyi esivaihdevuosiin ja munasarjojen viimeisiin kuolonkorahduksiin :D

Voisiko olla että tarvitset vain hieman välimatkaa tuohon suhteeseen. On ymmärrettävää että se uuvutti sinut, epävarmuus, toivo ja toivottomuus ovat raskas cocktaili pidemmän päälle. 

Olen itse ihmetellyt miten joskus saatoin ihastua johonkin niin päätäpahkaa, ja niin pinttyneesti, että pidin kiinni vaikka olisi pitänyt luovuttaa paljon aikaisemmin.

Jotenkin hän vain veti parhaan Oscar-roolinsa alkumetreillä, niin että tarvitsin aikaa ja todisteiden keräämistä tajutakseni mikä tyyppi oli kyseessä. Ja vaikka pää sanoi jätä, niin sydän hehkutti vielä pitkään addiktiotaan ja jossittelujaan.

Onnekseni olosuhteet, välimatka ja hänen oikean luonteensa paljastuminen auttoivat vieroituksessa. Tänään en koskisi häneen tikullakaan. 

Noin vuosi myöhemmin tapasin maailman parhaan tyypin, tästä on nyt 9 v. 

Uskoisin, että kun sinäkin olet toipunut tuosta edellisestä suhteestasi, niin olet paremmin varustettu löytämään, ihastumaan ja rakastumaan itsellesi sopivampaan ihmiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä nykyään empatiakyvytön enkä tunne enää mitään eikä kiinnosta kukaan eikä kenenkään länkytykset.

Tarpeeksi kun torjutaan, kohdellaan ikävästi ja saa paskaa, niin tunteethan siinä turtuvat.

Itselläni takana erittäin uuvuttava limerenssi. Siis mun tunteet oli niin rajuja, vuoristoratamaisia, miltei pakonomaisia. Siis oikein addiktoiva pakahtumisen ja rakkauden tunne vuosikausia yhteen mieheen, yli viisi vuotta kesti, huh heijakkaa. Mutta kun siihen ei saa olosuhteiden vuoksi oikeanlaista vastakaikua, niin olen huomannut, että nyt en tunne enää mitään. Totaali turtuminen. Ehkä aivoni eivät vain enää jaksa sitä hormonimyrskyä, serotoniinia, oksitosiinia ja dopamiinia. Oikein tunsin, kun ne syöksyivät kehossani ja olin aivan täpinöissäni tästä ihmisestä.

Ikää 45+. Veikkaan, että tämä päätön pakonomainen ihastuminen liittyi esivaihdevuosiin ja munasarjojen viimeisiin kuolonkorahduksiin :D

 

Porvoon mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi jolla asia on mennyt ihan päinvastoin. Nuorena olin aika itsekeskeinen. En edes tainnut tajuta kun joku teki vaikkapa ison palveluksen minulle. Oli niin vähän elämänkokemusta ettei ymmärtänyt ettei sellaista tapahdu jatkuvasti. Samalla myös tyydyin huonoihin suhteisiin, koska en osannut odottaa muutakaan. En tuntenut noita miehiä kohtaan lopulta paljoakaan.  

Nyt 48-vuotiaana ystävien ja parisuhteen arvostus on noussut ihan pilviin. On tajunnut, miten arvokasta ja harvinaista on löytää ihminen jonka kanssa tosiaan synkkaa. Nuorena pidin yksinolosta, ja siihen liittyi jotain häpeää itsestä. Nykyään nautin ihmisten seurasta eikä se kuormita, koska olen tajunnut olevani ihan ok, joten voin olla oma itseni myös seurassa ja saan siitä energiaa.

Miestäni rakastan tulisesti, enemmän kuin ketään nuoruuden suhteista. 

Mä olen samanikäinen kuin sä ja mulla on menny täysin päinvastoin kuin sulla. Nuorena menin koko ajan ja olin erittäin sosiaalinen, nykyään täysin eristäytynyt enkä jaksa enää ihmisiä.

Mieskin jätti toisen naisen takia (yhdessä oltiin melkein 20 vuotta).

Kun on tullut tarpeeksi kovia kolahduksia, niin ei ole mitenkään ihme jos vetäytyy kuoreensa.

Saanko kysyä alkoiko eristäytymisesi erosi jälkeen, vai jo ennen eroa? 

Joskus tarvitsee aikaa käsitellä tapahtumia omassa rauhassaan. Joskus taas on hyvä käydä juttelemassa vaikka ammattiauttajalla, varsinkin jos eristys jää päälle. Juttelusta ei yleensä ole haittaakaan, vaan se selventää ajatuksia ja helpottaa eteenpäin. 

Ehkä et oo vaan tavannu sitä oikeeta. Tai siis et olekaan, jos tilanne on tämä.

Onko tolla toisaalta merkitystä? Ihmisen tehtävä on tehdä hyvää muille ja siihen ei tunteita tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Joo sama täällä. N33. Tekee mieli vaan matkustella ja vaeltaa (yksin).

Tuntuu että kaikki mitä ihmisillä on tarjottavana, on jotenkin nähty.

Minustakin tuntuu että matkustelisin mielelläni yksin. Ja haaveilen aina välillä siitä että asuisin yksin pienessä majassa, vaikka jossain vuoren rinteellä, ainakin osan vuodesta. Vaeltaisin, hiihtelisin ja lukisin kirjoja.

Omalta osaltani kaipaan ehkä eniten rauhaa, omaa aikaa ja rentoutumista. Kaikki on toisaalta hyvin, ihmiset ympärilläni ovat rakkaita ja hyviä persoonia. Silti tuntuu aina välillä että elän muiden orkesteroimaa elämää, jonkinlaisessa pakettiratkaisussa, johon tipahdin sattumien summana, ja jossa joudun sopeutumaan toisten elämänvalintoihin ja aikatauluihin. Ja kuten kirjoitit, jotkut asiat on jo nähty, vaikea löytää motiivia innostua kertauksen kertauksesta. 

Sama täällä. En tiedä onko autismista johtuvaa vai mitä mutta positiiviset tunteet ihmisiä kohtaan lässähtäneet, en kaipaa ketään mutta toisaalta en ole ikinä mikään ikävöijä ollut, en tiedä olenko ikinä rakastanut ketään(tuskin) , ihmiset joko rasittaa ja aiheuttaa negatiivisia tunteita tai sitten täysin neutraalin yhdentekeviä. Vuosi vuodelta enemmän haluan vaan olla yksin ja karsin turhia ihmissuhteita. Joitakin tärkeitä koitan ylläpitää ja huolehtia mutta helposti ns unohdan ihmiset ja vaivun omiin oloihin. 

upup