Miksi en enää tunne mitään suuria tunteita muita ihmisiä kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi niin että tähän "tunteettomuuteen" ilmestyi samaan aikaan loppuunpalaminen kompromisseihin. Muutama pitkä parisuhde peräjälkeen teki sen että napsahti ja lähtiessäni viimeisestä loppui jaksaminen siihen että kaiken yhteensovittaminen jonkun toinen kanssa on niin hankalaa. Kaipaan kyllä tavallaan valtavasti niitä aikoja kun oli suuret tunteet ja intohimoa, olihan elämä värikästä, kiinnostavaa, innostavaa, motivoivaa. Joka kulman takana saattoi vastaan tulla uusi käänne elämään jonkun upean ihmisen kanssa. Nyt tätä ei ole ollut vuoteen. En ole halunnut, toivonut tai himoinnut yhtään mitään. Tunnen kuitenkin valtavaa lämmintä tunnetta kilttejä (!) ihmisiä ja kaikkea elollista kohtaan, kasveja, eläimiä ja koko maapalloa. Mutta ei juurikaan ihmisiä kohtaan. N54

En minäkään jaksa enää kompromisseja vain sen takia että saisin hetken kokea onnea toisen ihmisen s

Voimaantunut, vahva ja itsenäinen!

Vierailija kirjoitti:

Luonnollinen kehitysvaihe. Yhtä lailla kun sinua ei kiinnosta enää päiväkodin touhutkaan, jossain vaiheessa parisuhde tai joku muu vastaava konsepti voi olla vaan "nähty" ja jotakin mielenkiintoisempaa on tullut tilalle. Älä mieti sen enempää vaan anna asioiden jäädä, kun kiinnostus vähenee.

Tämä

Mielestäni on ihan luonnollista, että iän ja kokemuksen myötä alkaa suhtautua muihin ihmisiin välinpitämättömämmin. Ihmissuhteet sinänsä eivät tuo onnea ja mielekkyyttä ja melko moni on havahtunut tähän keski-ikään mennessä. Kaikki ihmiset eivät ansaitse osakseen niitä suuria tunteita ja jakamatonta huomiota. On viisasta olla hieman kyyninen eikä päästää kaikkia näennäisesti sinusta kiinnostuneita heti lähelle.

Pyrin edelleen olemaan peruskohtelias ja pitämään kiinni sellaisesta arkipäivän ihmisyydestä. Tervehdin naapureita, kohtelen asiallisesti asiakaspalvelijoita ja työkavereita, pysähdyn auttamaan, jos huomaan jonkun joutuneen onnettomuuteen jne. Sen sijaan en enää kulje niin sanotusti sydän auki enkä katso olevani velvollinen "antamaan itsestäni jotain" vain siksi, että sitä minulta odotetaan. Naisilta monesti odotetaan ja vaaditaankin rajattomuutta ihmissuhteissa, mikä sitten usein johtaa yksipuolisiin, hyväksikäyttöä muistuttaviin ihmissuhteisiin. Kun nämä vaatimukset oppii tunnistamaan, niin niille tulee immuunimmaksi eikä taivu painostuksen tai syyllistämisen alla enää niin helposti. 

Ihan sama ongelma, ja olen nelikymppinen mies. Pari vahvaa rakastumista tai palavaa ihastumista kaks-kolemkymppisenä ja sen jälkeen en ole tuntenut enää kiinnostusta kehenkään tai mihinkään. Ainoat euforiset tunteet olen saanut lempiartistien konserteissa ja niissä olen antanutkin palaa sekä antanut tunteille vallan. Ihmisten kanssa samaa ei ole ollut enää yhtään. Itse arvelen sen johtuvan aikuistumisesta  ja sen tuomasta viisaantumisesta, joka on tullut muista aiemmista kokemuksista. 

Mutta tosin en myöskään enää saa minkäänlaisia tunteita sodista, läheisten kuolemista, maailmalla tapahtuvista kamaluuksista. Jotenkin olen tehnyt muurin kaikelle tuolle ja suojelen siten omia tuntemuksia. Muuten ei elämässä ole mitään ongelmia. Viihdyn omillani.

Sama homma. Viimeisin epävakaa ihmissuhde kaikkine lieveilmiöineen sammutti vähäisenkin liekin. Aamulla ei tiennyt mitä ilta tuo tullessaan, se riitti.

Minä annan kaiken ja enemmän 

Tuli polttaa uskon mihinkään 

Itselläni aikalailla sama.

Kun mietin syvemmin, niin läheiset ihmissuhteeni ovat olleet aikalailla sitä, että minä olen se joka tukee toista kaikessa. Mutta sitten kun itse olisin tarvinnut tukea, olen ollut omillani.

Niin kai jotenkin sitten miellän nykyään ihmissuhteet liian työläiksi, kun itse en saa niistä mitään. Yksin minulla on paremmat voimavarat pitää itse itsestäni huolta.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni aikalailla sama.

Kun mietin syvemmin, niin läheiset ihmissuhteeni ovat olleet aikalailla sitä, että minä olen se joka tukee toista kaikessa. Mutta sitten kun itse olisin tarvinnut tukea, olen ollut omillani.

Niin kai jotenkin sitten miellän nykyään ihmissuhteet liian työläiksi, kun itse en saa niistä mitään. Yksin minulla on paremmat voimavarat pitää itse itsestäni huolta.

Sama minulla. N43

Pitäisikö muka tuntea?

80 tykkäystä aloituksella. Wow! En tajunnut miten yleistä tämä voi olla.

Välttelevä kiintymyssuhde?

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Tuskin se minulla yhtäkkiä keski-iässä alkoi

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Joskus kiinnosti pohtia tällaisiakin. Ja kaiken maailman keittiöpdykologiaa. Enää ei kiinnosta kenenkään itseanalyysit eikä analyysit minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Joskus kiinnosti pohtia tällaisiakin. Ja kaiken maailman keittiöpdykologiaa. Enää ei kiinnosta kenenkään itseanalyysit eikä analyysit minusta.

Tämä!!!

Tunnistan saman. Liekö hormonien muutosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Tuskin se minulla yhtäkkiä keski-iässä alkoi

Kaikilla ketjuun vastanneilla pettymyksiä rakkaudessa joilta suojaudutaan kaivautumalla omaan poteroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Tuskin se minulla yhtäkkiä keski-iässä alkoi

Kaikilla ketjuun vastanneilla pettymyksiä rakkaudessa joilta suojaudutaan kaivautumalla omaan poteroon.

Pitäisikö jäädä hakkaamaan päätä samaan seinään jotta ei olisi "välttelevästi kiintynyt"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhde?

Tuskin se minulla yhtäkkiä keski-iässä alkoi

Kaikilla ketjuun vastanneilla pettymyksiä rakkaudessa joilta suojaudutaan kaivautumalla omaan poteroon.

Omalla kohdallani tämä on ihan mahdollinen selitys. Mutta voi johtua jostain muustakin, kuten hormoneista tai siitä että olen tehtäväni täyttänyt muiden palvelijana ja nyt keskityn itseeni.

Olen saanut tarpeekseni muista ja muiden tunteista. 

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut tarpeekseni muista ja muiden tunteista. 

Entä omistasi?