tarinaani

Tässä huoltajuuskiistaa kohta kolme vuotta eläneenä, en voi kuin ihmetellä tätä viranomaisten toimintaa. Enkä usko, että olen kokemuksieni kanssa yksin, vaan me isät tunnumme edelleen olevan viranomaisten edessä automaattisesti alempi arvoisia äitejä kohtaan. Isyyttä täytyy todistella, äitiyttä ei. Viimeksi istuin lastenvalvojalla ja kuuntelin, kuinka teidän ulkomaalaisten kanssa on niin hankala toimia. Todettakoon tässä, että olen joka minuutin elämästäni asunut suomessa..Olen tässä lukuisia viranomaisa kohdatessani huomannut sellaisen seikan, kun olisi aika tehdä päätöksi kaikki vain pyörittelevät papereitaan ja siirtävät vastuuta toiselle. Sänköposteihin ei vastata, sanomiani on vääristelty papereihin. Ylipäätään huoliani ei oteta todesta. Äidin luvan tarvitsee joka-asiaan, minun lupaa lasteni elämää koskevissa päätöksissä ei kysy kukaan. Äiti on vienyt lapset pois maasta ilman lupaani, luetuttanut kaikki viranomaisten tekemät paperit lapsilla, pilkannut minua lapsillle, juopotellut lasten edessä ja jättää heidät tuntikausiksi yksinään. Äidin tapoihin kuuluu myös sopia lasten kanssa asioista poiketen yhdessä sopimistamme asioista. 11-vuotias poikani on kuin kumppani exälleni. Näistä asiosita olen ollut huolissaan ja viranomaisilla ei ole keinoja auttaa lapsiani. Lastensuojeluviran omaiset tekivät yhden käynnin perusteella päätelmän, että poikieni elämässä kaikki on hienosti. Ja että olen tehnyt ilmoituksia kiusallani. Kuitenkin viikonloppuisin katsoin lapsia, jotka luisuvat elämässä yhä kauemmaksi "normaalista"pois. Kuka ottaa vastuun, jos vanhin lapseni tekee jotain itselleen?  Mistä voin saada apua niin, että minua kuullaan ja että lapseni saisivat apua?Olen miettinyt syitä viranomaisten tällaiseen toimintaan. Se että olen isä, minulla ulkomaalainen nimi, lasteni äiti on paikkakunnallaan ainoan yksityisen päiväkodin johtajan tytär ja työntekijä tekevät tästä kaikesta sotkusta sellaisen, etten voi auttaa lapsiani kuin olemalla läsnä.se vain ei enää riitä