20 vuotta työelämässä (mitä olen oppinut, mitä olen nähnyt ja mihin lopputulokseen olen päätynyt)
Näiden vuosien aikana olen työskennellyt kahdeksassa eri työpaikassa monella eri alalla. Pohjana ammattitutkinto ja erinäisiä täydennyskoulutuksia. Kirjoitin myös ammattikoulupohjalta ylioppilaaksi, jos sen voi koulutuksena mainita. En tiedä, mutta ainakin kuulostaa hyvältä ja antaa itsestäni älykkäämmän vaikutelman.
Heti kättelyssä pitää todeta, että en ole nauttinut kovinkaan monesta hetkestä työelämästä. Jonkinlainen pieni perusvitutus on ollut aina tykyttämässä ohimolohkossa. Olen tavannut matkani varrella helvetin mukavia ihmisiä, mutta myös niitä kolikon toisia puolia on tullut yhtä paljon vastaan. Työ itsessään antaa elämälle paljon, mutta aika usein suomalaiset työilmapiirit ovat aika ummehtuneita. Työn sisällöllä ei itselleni juuri mitään väliä, kunhan sinne on kiva mennä ja siellä viihtyy. Yhdestäkään työpaikasta en ole saanut potkuja, olen lähtenyt itse paremman palkan perässä tai silkasta mielenkiinnosta toiseen työpaikkaan. Nykypäivänä tämä ei luultavasti onnistuisi enää.
Omasta mielestäni suomalainen työelämä ei eroa juurikaan peruskoulusta. Kaikki samat ilmiöt ovat hyvin similaareja ja helposti havaittavissa. Osa ihmisistä myös henkisesti jumissa tässä peruskoulumentaliteetissa ja ehkä eivät edes itse tiedosta sitä. Työpaikoilla vallitsee aivan samanlainen draama, laumakulttuuri, juoruilukulttuuri ja kuppikunnat. Kiusaamista unohtamatta. Välitunteja ei ole, mutta tupakkatauot/kahvitauot ovat ehkä korvanneet tämän. Ehkä kiusaamisesta on myös muodostunut jollain tasolla työelämässä monelle jonkinlainen ase, jolla turvataan oma tai kaverin työpaikka. Moni purkaa työstressiä tai onnetonta elämäänsä muihin kiusaamalla heitä ja hakemalla tätä kautta jotain täyttämystä sisäiselle tyhjiölle. Joku saattaa kadehtia jotain tai loukkaantua jostain, ja tästä alkaa pahimmassa tapauksessa vuosien piina.
Mielestäni suomalaisessa työelämässä annetaan aivan liikaa painoarvoa sosiaaliselle luovimiselle ja erinäisille suhteille. Moni saa työpaikan vaikka ei omaa minkäänlaista koulutusta, kokemusta tai edes orastavaa lupaavaa potentiaalia tehtäviinsä. Koska sattuu olemaan jonkun kaveri, sukulainen tai vaikka parisuhteessa oikean henkilön kanssa. Yksityisessä firmassa ymmärrän tämän käytöksen. Mutta kun puhutaan yhtiöistä, jonne "ei omistajat" alkavat luovimaan ystäviään, sukulaisiaan, ties ketä niin ne työt vaan kasaantuvat ennen pitkää muiden tehtäväksi. Se työkuorman jakautuminen muodostuu täysin vääräksi. Lisäksi se dynamiikka on ihan vinksahtanut. Alkaa muodostumaan jonkinlainen asetelma, että toiset tulevat työpaikalle viettämään keskenään aikaa ja tapaamaan kavereita. Ja toiset raatamaan orjina peräsuoli pitkänä.
1/2
Kommentit (71)
Ainakin yliopistomaailmassa näin on. Siksi en sinne enää halaja.
Vierailija kirjoitti:
Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää.
Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin on osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu. Loppupeleissä ahkeruudella ja osaamisella saavuttaa vain lisää töitä tehtäväksi. Tavallaan ahkeruudesta rangaistaan lisätöillä ja oletetaan että kykenet tekemään aina vain enemmän töitä (samalla rahalla luonnollisesti). Parhaimmat hommat jaetaan monessa paikassa palkintona ns. "yhtiön miehille" tai joillekin ns. oikean sosiaalisen suhteen omaaville henkilöille. Pätevin niitä harvoin saa, ei eroa juurikaan valtakunnan politiikasta.
Helvetinmoinen eriarvoisuus on ehkä silmiinpistävin seikka, johon
Täysin samaa mieltä. Ihmeellisintä on nykyisessä työssäni että palkat maksetaan väärin. Syykin selvisi. Johdon kautta menevistä työtuntilistoista katoaa välillä työtunteja tai lisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin yliopistomaailmassa näin on. Siksi en sinne enää halaja.
Samaa se lienee jokapaikassa, koska ihmiset ovat mitä ovat.
Rakastan perseennuolentaa, olisinko hyvä työntekijä??
Niinpä. Aikuiset lasten koulussa juoksemassa koko elämänsä. Koska se oikea aikuisuus hyväksytään, oli sitten sisäinen lapsi tai ei.
Olen kateellinen aloittajalle koska olen ulkoistettu työntekijä, enkä ikään kuin kuulu joukkoon/taloon.
Jotenkin nöyryyttävää kun yhdellä ihmisellä on isossa talossa eri säännöt kuin muilla ja eri sosiaalitilat ja kaikki, eikä saa osallistua mihinkään yhteisiin tilaisuuksiin tai mitään.
Ruokalippujakaan alakerran ruokalaa ei saa kuten muut, eli juuri ne paremmin tienaavat saavat ruoan johonkin 50% hintaan ja minulle ei talon pienipalkkaisimpana ole tuonne ilman etulappuja mitenkään varaa, tämä nyt vain 1 esimerkki näistä eri säännöistä, näitä on vaikka kuinka paljon.
Näiden lisäksi tutustuminen työpaikalla on vaikeaa ja hidasta ja melko turhaakin, koska meillä yleensä 1-3 vuoden välein joutuu vaihtamaan kohdetta, eli taloa ja sitten on taas uudet naamat ja kaikki alkaa alusta.
Että semmosta vaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen kateellinen aloittajalle koska olen ulkoistettu työntekijä, enkä ikään kuin kuulu joukkoon/taloon.
Jotenkin nöyryyttävää kun yhdellä ihmisellä on isossa talossa eri säännöt kuin muilla ja eri sosiaalitilat ja kaikki, eikä saa osallistua mihinkään yhteisiin tilaisuuksiin tai mitään.
Ruokalippujakaan alakerran ruokalaa ei saa kuten muut, eli juuri ne paremmin tienaavat saavat ruoan johonkin 50% hintaan ja minulle ei talon pienipalkkaisimpana ole tuonne ilman etulappuja mitenkään varaa, tämä nyt vain 1 esimerkki näistä eri säännöistä, näitä on vaikka kuinka paljon.
Näiden lisäksi tutustuminen työpaikalla on vaikeaa ja hidasta ja melko turhaakin, koska meillä yleensä 1-3 vuoden välein joutuu vaihtamaan kohdetta, eli taloa ja sitten on taas uudet naamat ja kaikki alkaa alusta.
Että semmosta vaan.
Miten tämä aloittajaan liittyy?
Vierailija kirjoitti:
Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää.
Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin on osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu. Loppupeleissä ahkeruudella ja osaamisella saavuttaa vain lisää töitä tehtäväksi. Tavallaan ahkeruudesta rangaistaan lisätöillä ja oletetaan että kykenet tekemään aina vain enemmän töitä (samalla rahalla luonnollisesti). Parhaimmat hommat jaetaan monessa paikassa palkintona ns. "yhtiön miehille" tai joillekin ns. oikean sosiaalisen suhteen omaaville henkilöille. Pätevin niitä harvoin saa, ei eroa juurikaan valtakunnan politiikasta.
Helvetinmoinen eriarvoisuus on ehkä silmiinpistävin seikka, johon
Ihmiset palaa loppuun kun firmat säästää ja tehdään töitä liian pienellä henkilöstömäärällä. Aina ei kannata kehdata sillä siinä huomaa vain roihuvia siltoja takanaan. Tärkeintä on olla rakentava, päämärätietoinen, ymmärtäväinen, asettaa omat rajat, tulla sopuun erilaisten ihmisten kanssa, tukea ja olla kannustava elämänmyönteinen. Se että osaa tehdä työstään viihtyisää ja tehokasta hyvillä peliliikkeillä tarjoaa mahdollisuuden myös edetä urallaan ja motivoi jaksamaan. Töiden ei pidä antaa kasautua vaan systemaattisesti ja järjestelmällisesti toimiessaan huomaa että työnjälki on laadukasta eikä mene hosumiseksi kiireessä paineen alla ja saa kiitosta ja arvostusta tehdystä työstä.
Mun työpaikalla naiset seisovat pihalla juoruringeissä kyrsiintyneen näköisinä. Laskee tunnelmaa ja työviihtyvyyttä.
Missä on ammattilaiset, joilla on intoa ja halua tehdä työnsä mahdollisimman hyvin? Olisi inspiroivampi työympäristö.
Turhaa paskaa, jota tehdään vain rahan takia, näin suurimmalla osalla.
Oma kokemus työelämästä on myös huono ja vähän samantapaisia kokemuksia...
Työkaverit on usein kyllä ihan mukavia ja tulee toimeen mutta yritys jossa toimin myrkyllinen johtamiskulttuuri ja henkilöstö politiikka sai minut vetäytymään pois alalta ..
Mielestäni suomalaisessa työelämässä unohtuu usein tulokset, ja sen sijaan moni keskittyy morkkaamaan parhaita tuloksentekijöitä milloin mistäkin. Tämä vähentää kilpailukykyä ja tehokkuutta. Amerikassa arvostetaan tuloksen tekemistä, mihin tietysti tarvitaan myös lahjakkuutta ja työn tekemistä. Ehkä siellä on siksi parempi elintaso.
Itse koin raskaiksi jatkuvat muutokset. Kun kerran opetteli hyvin jonkin työn, ohjeet, toimintatavat, menetelmät ja pääsi ryhmään, jossa viihtyi, niin pian tuli muutos, organisaatiota muutettiin, työt jaettiin uudelleen, menettelyjä muutettiin, ryhmät hajautettiin ja sekoitettiin ja kaikki piti aloittaa ikään kuin alusta ja uutena. Vaihtelunhaluisille se varmaan sopii. Ei pääse kyllästymään. Mutta jos haluaa tuntea tekevänsä työtä, jonka osaa ja jossa viihtyy, niin tuollainen on hankalaa.
Vierailija kirjoitti:
Turhaa paskaa, jota tehdään vain rahan takia, näin suurimmalla osalla.
Minun mielestäni moni on rakentanut koko sosiaalisen elämänsä sinne työpaikalle ja elävät työpaikan sisällä, niin kuin eläisivät työpaikan ulkopuolella. Unohtaen että ovat työpaikalla, jossa pitäisi olla töissä ei seurustelemassa omien kavereiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni suomalaisessa työelämässä unohtuu usein tulokset, ja sen sijaan moni keskittyy morkkaamaan parhaita tuloksentekijöitä milloin mistäkin. Tämä vähentää kilpailukykyä ja tehokkuutta. Amerikassa arvostetaan tuloksen tekemistä, mihin tietysti tarvitaan myös lahjakkuutta ja työn tekemistä. Ehkä siellä on siksi parempi elintaso.
Suomessa yleensä kukaan ei myöskään kehu, vaikka olisit tehnyt hommat hyvin. Esimieskään ei kehu. Kysyy vaan, miten voisit parantaa tulostasi ja kehittää työtäsi. Sitten vuosien päästä saa kuulla, että olit silloin niin hyvä ja pätevä siinä hommassa kymmenen vuotta sitten. Vaan ei kukaan silloin mitään sanonut...
Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää.
Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin on osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu
Allekirjoitan tämän täysin... Ylimmän kuppikunnan muodostaa yrityksen toimitusjohtaja joka palkkaa ja palkitsemalla muodostaa työpaikalle oman hovin jonka avustuksella työpaikalta savustetaan ulos tai potkitaan ulos ei toivotut henkilöt. Joilla on ollut tämän hovin kanssa jotain kitkaa..hivu on yleensä paremmin palkattua ja saavat tulospalkkiota joilla motivoidaan ruokkimaan henkilöstöä..
Henkilöstöstä on usein tärkeitä avainhenkilöitä joiden puheita ja toimia katsotaan läpi sormien jotka ei kuitenkaan ole ylemmässä hovissa .saavat päättää omista lomastaan ja ovat paremmin palkattuja
..sitten on nämä alemman asteen työntekijät kuten minä olin..palkka oli huono,lomista en saanut päättää,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaa paskaa, jota tehdään vain rahan takia, näin suurimmalla osalla.
Minun mielestäni moni on rakentanut koko sosiaalisen elämänsä sinne työpaikalle ja elävät työpaikan sisällä, niin kuin eläisivät työpaikan ulkopuolella. Unohtaen että ovat työpaikalla, jossa pitäisi olla töissä ei seurustelemassa omien kavereiden kanssa.
Tulosta syntyi parhaiten silloin, kun oli mukavat työkaverit, kun työasiat oli helppo hoitaa heidän kanssaan eikä tarvinnut jännittää heille puhumista. Aina tilanne ei kuitenkaan ollut niin onnekas.
Myöskin 20 vuotta työuraa takana ja voin allekirjoittaa kaiken. Kunpa työn tekeminen hyvin ja hyvät käytöstavat riittäisivät, mutta ei. En ole koskaan halunnut osallistua kuppikuntiin tai lähteä muutenkaan pelailemaan, joten olen jäänyt usein ulkokehälle. Olen ollut kuitenkin pätevä ja tehokas tekemään työtäni ja auttanut kollegoita tarpeen mukaan, joten siitä olen saanut arvostusta, mutta myös lokaa niskaan joiltakin kollegoilta ahkeruuden takia ja ylennykset ja palkinnot ovat menneet paljon huonommin suoriutuneille suosikeille.
En olisi voinut paremmin kirjoittaa kuin aloittaja. Vaihtanut työpaikkaa monesti jonkin paremman perässä vain huomatakseni, että samaa jaskaa se on, vaan eri muodossa. En jaksa sosiaalisia pelejä, en kehityskeskusteluja ja turhia palavereja, mutta jotenkin ne laskut on maksettava. Asiakkaat vasta hanurista onkin ja jatkuvat muutokset, ne ketuttaa myös. Pitäisi vielä aika pitkään työelämässä olla, ellei pala loppuun ensin.
Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää.
Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin on osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu. Loppupeleissä ahkeruudella ja osaamisella saavuttaa vain lisää töitä tehtäväksi. Tavallaan ahkeruudesta rangaistaan lisätöillä ja oletetaan että kykenet tekemään aina vain enemmän töitä (samalla rahalla luonnollisesti). Parhaimmat hommat jaetaan monessa paikassa palkintona ns. "yhtiön miehille" tai joillekin ns. oikean sosiaalisen suhteen omaaville henkilöille. Pätevin niitä harvoin saa, ei eroa juurikaan valtakunnan politiikasta.
Helvetinmoinen eriarvoisuus on ehkä silmiinpistävin seikka, johon työelämässä törmää ja jota on vaikea olla huomaamatta. Työn ohessa saa seurata niitä, jotka eivät joudu tekemään samassa asemassa yhtään mitään. Sanoisin että 80% ihmisistä myy ammattitaitoaan/osaamistaan ja 20% mielistelyä/epätoivoa. Se 20% näkyy kokonaiskuvassa erittäin paljon. Sille tunnutaan myös antavan enemmän painoarvoa. Ei ole tavatonta, että moni on valmis tekemään mitä tahansa näyttääkseen hyvältä tai turvatakseen oman työpaikkansa. Omaa selkäänsä saa vahtia koko ajan työn ohessa.
Lopuksi argumentoin, että suurin osa ihmisistä palaa työelämässä loppuun muiden ihmisten takia. Henkisen kuormituksen takia, ei niinkään työn fyysisen rasituksen.
2/2