Lue keskustelun säännöt.
Eronneet totaaliyksinhuoltajat, tämä on kaikille meille:
13.02.2025 |
Ja varsinkin sulle, joka olet jäänyt juuri ilman sen toisen vanhemman tukea. Muistakaa että me ollaan supersankareita. Se on meidän oikeus, ei velvollisuus. Saat olla lapsellesi se maailman paras äiti tai isä koska sä pystyt siihen. Ehkä yrität vielä kaikkesi että lapsellasi ja toisella vanhemmalla olisi joku suhde, mutta perumisia tulee enemmän kun toteutuneita tapaamisia. Se on tosi rankkaa lapselle, ja sulle. Tiedän hyvin. Meillä aivan käänteentekevä asia oli se että lopetin yrittämästä ja hyväksyin sen tosiasian että kaikki isät ei osaa olla isejä. Niinkun kaikki äiditkään ei osaa olla äitejä. Se on surullista ja epäreilua, mutta elämä joskus on. Silti voidaan pärjätä, menestyä ja olla onnellisia kun laittaa katkeruuden sivuun ja päättää onnistua. Kerroin tämän rehellisesti lapsellekin ja lupasin olla se maailman paras äiti joka on aina tukena ja jolle voi puhua ihan mistä vaan. Lupasin olla myös se isä. Se on välillä tosi raskasta ja väsyttävää ja omaa aikaa ei ole yhtä paljon kun monilla muilla, mutta saat siitä parhaan palkinnon ikinä: tasapainoisen ja hyvin kasvatetun lapsen ja nuoren.
Mulla on nyt teini-ikäinen joka tykkää käydä koulussa, uskaltaa puhua asioistaan ja ottaa muut huomioon. Tietysti on niitä perus murrosiän juttujakin ja ovien paiskomisia, ne kuuluu asiaan. Mutta silti huomaan usein miettiväni että onneksi unohdin katkeruuden ja päätin jaksaa. Ota myös luotettavien läheisten sekä ammattilaisten apu ja tuki vastaan. Ole läsnä lapselle, tehkää kivoja asioita yhdessä. Älä stressaa täydellisestä kodista tai siitä että välillä syödään saarioisten makaronilaatikkoa. Tai herkutellaan vaikka kakulla, kuunnellaan hyvää musiikkia ja tanssitaan olohuoneessa jos on tosi huono päivä. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Olet silti supersankari <3
Kommentit (70)
Mistä lapsi näkee normaalin parisuhdemallin kun olet siinä totaalisesti epäonnistunut. Itse olin aivan hukassa sen parisuhteen muodostamisen kanssa ja minkälainen sen pitäisi olla kun ei ollut minkäänlaista mallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LouLou kirjoitti:
Miksi sun lapsen isä ei ole ollut tekemisissä oman lapsensa kanssa? Halusiko hän alunperin tämän lapsen?
Halusi. Mutta alkoholi vei voiton.
Vierailija kirjoitti:
😅Supersankareita
Niin, näin se vaan on.
Supersankareita, arjen- ja pyhänsankareita.
Joistakin on siihen!
Vierailija kirjoitti:
Mistä lapsi näkee normaalin parisuhdemallin kun olet siinä totaalisesti epäonnistunut. Itse olin aivan hukassa sen parisuhteen muodostamisen kanssa ja minkälainen sen pitäisi olla kun ei ollut minkäänlaista mallia.
Elän parisuhteessa totaaliyh:n pojan kanssa. En ole eläessäni ollut näin terveessä ja tasapainoisessa parisuhteessa kuin nyt. Hän oppi äidiltään ihmisyydenmallin ja se riittää.
Aloittaja ei ole epäonnistunut, vaan onnistunut. Hänellä on hyvinvoiva lapsi ja se on vanhemmat tärkein tehtävä. Sinun kokemuksesi ei ole kaikkien kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssa, ja minusta se oli helpotus siihen verrattuna, että jos sellainen sekaisin oleva ihminen olisi halunnut esim. viikonloppuhuoltajuutta, se olisi ollut pelottavaa. Aika pian mies löysi myös uuden nuoremman naisen ulkomailta ja muutti sinne pysyvästi.
Jostain syystä mä en koskaan kokenut yksinhuoltajuutta raskaaksi. Ehkä siihen auttaa sekin, että mulla on fyysisesti kevyt, hyväpalkkainen työ. Eli rahasta ei ollut koskaan tiukkaa, ei tarvinnut asua liian pienissä asunnoissa tms. Ja toki se että tytär oli terve, eikä edes mikään erityislapsi. Koin ajan ennen hänen kouluikäänsä jopa valtavan idylliseksi ja merkitykselliseksi, en raskaaksi selviytymiseksi. Minä olin se pullantuoksuinen mamma, joka halusi antaa lapselleen kokemuksen turvallisesta muumitalolapsuudesta muumimammana itse häärien. Mutta eipä sellaista kukaan edellytä, jos ei jaksa eikä halua, vähemmälläkin kasvaa terveitä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LouLou kirjoitti:
Miksi sun lapsen isä ei ole ollut tekemisissä oman lapsensa kanssa? Halusiko hän alunperin tämän lapsen?
Minun tapauksessani isää kiinnosti enemmän alkoholi, alkoholisoitui siis vuosien varrella.
Aivan totta! Käsittämätöntä, että joku voi pilkata yksinhuoltajia, mutta tyhmyyttä maailmassa riittää. Jokainen todellinen teko toisen hyväksi on enemmän kuin miljoona keskustelupalstahuutoa ja muuta turhaa louskutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti.
Anteeksi vaan, mutta oliko tuossa mitään järkeä hankkia lapsi mt- ja päihdeongelmaisen miehen kanssa? Vai olitko aikoinaan itsekin samanlainen?
LouLou kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti.
Anteeksi vaan, mutta oliko tuossa mitään järkeä hankkia lapsi mt- ja päihdeongelmaisen miehen kanssa? Vai olitko aikoinaan itsekin samanlainen?
Sitä tekee elämässään joskus asioita joissa ei ole järkeä. Tärkeintä on miten toimii huonon valinnan jälkeen. Hän on toiminut viisaasti. Jo tehdyn asian vatvominen ei auta mitään vaan jatkaa eteenpäin parhaalla mahdollisella tavalla. Itsekin tiesin miehen alkoholiongelmasta ja lapsi oli vahinko. Kortsu petti. Olisin itse ollut valmis aborttiinkin mutta hän halusi yrittää. Annoin sen mahdollisuuden ja nyt itse hoidan seuraukset. Koska mä pystyn ja voin. -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LouLou kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti.
Anteeksi vaan, mutta oliko tuossa mitään järkeä hankkia lapsi mt- ja päihdeongelmaisen miehen kanssa? Vai olitko aikoinaan itsekin samanlainen?
En ollut samanlainen, mutta ei ollut myöskään tarkoitus hankkia lasta, siinä oli kyseessä vahinko. Söin ehkäisypillereitä, mutta ilmeisesti vatsavaivojen takia imeytyminen oli heikentynyt niin että ovulaatio pääsi tapahtumaan. Molemmat olimme sitä mieltä, että lapsi pidetään, kun raskaus kävi ilmi. Miehellä itsellään, minullakin jossain määrin, oli toivoa että hänen tilanteensa selkiytyisi: kävi terapiassa ja AA-ryhmissä, pyrki raittiuteen. Lapsen tulo oli kuitenkin hänelle liikaa, ei kestänyt esim. itkua ollenkaan ja meni ihan sekaisin. Päätyi takaisin juomaan ja sitä kautta muutkin ongelmat taas palasivat.
Vierailija kirjoitti:
Looser!
Niin, se lapsensa hylännyt vanhempi on. Hän on häviäjä ja menettäjä. Jos tämä kommentti olikin suunnattu ihmiselle joka on kohdannut elämässään vaikeuksia ja silti kyennyt pärjäämään, olen tosi pahoillani. Sitten sulla on selkeästi aika paha olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssa, ja minusta se oli helpotus siihen verrattuna, että jos sellainen sekaisin oleva ihminen olisi halunnut esim. viikonloppuhuoltajuutta, se olisi ollut pelottavaa. Aika pian mies löysi myös uuden nuoremman naisen ulkomailta ja muutti sinne pysyvästi.
Jostain syystä mä en koskaan kokenut yksinhuoltajuutta raskaaksi. Ehkä siihen auttaa sekin, että mulla on fyysisesti kevyt, hyväpalkkainen työ. Eli rahasta ei ollut koskaan tiukkaa, ei tarvinnut asua liian pienissä asunnoissa tms. Ja toki se että tytär oli terve, eikä edes mikään erityislapsi. Koin ajan ennen hänen kouluikäänsä jopa valtavan idylliseksi ja merkitykselliseksi, en raskaaksi selviytymiseksi. Minä olin se
Upea asenne ja ihana kuulla! Mulla taas oli just tosi raskas työ, rahat tiukalla ja olin ekan vuoden aivan loppu ja masentunut. Siitä että tein huonon valinnan ja epäonnistuin. Siitä että kaikesta huolimatta lapsi itki isin perään vaikka se oli millainen oli. Koin huonoa omaatuntoa kun en halunnut enää yrittää pitää yllä heidän tapaamisia, kun ympärillä olevat jotkut ihmiset painosti siihen että mun vaan pitää jos hän ei siihen itse kykene. Kuuntelin ex anopin halveksuntaa siitä ettei mikään kelpaa nykynaisille ja eroaminen on syntiä. Pitäisi riittää se ettei mies lyö ja käy kuitenkin töissä. En muista mikä oli se käännekohta kun päätin ottaa oman ja lapsen elämän haltuun. Se katkeruudesta, surusta ja vihasta irti päästäminen oli ratkaiseva tekijä. Annoin arvostelijoiden olla ja tein päätöksen näyttää kaikille muille ja ennen kaikkea itselleni. Siksi halusin kirjoittaa tämän jutunkin, jos joku muu taistelee samanlaisten asioiden kanssa. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja aikaisemmin oppinut arvostamaan supersankariuttani jos joku olisi sen mulle sanonut.
LouLou kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totaaliyksinhuoltajana itsekin kasvatin nyt jo aikuisen, yliopistossa opiskelevan tyttäreni. Miehellä oli vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia, jotka pahenivat lapsen synnyttyä, ja hänen ollessa 5 kk vanha mies lähti.
Anteeksi vaan, mutta oliko tuossa mitään järkeä hankkia lapsi mt- ja päihdeongelmaisen miehen kanssa? Vai olitko aikoinaan itsekin samanlainen?
Tai olitteko tunteneet toisenne/seurustelleet vasta niin vähän aikaa, että tuo ongelma tuli selville vasta raskausaikana?
"Upea asenne ja ihana kuulla! Mulla taas oli just tosi raskas työ, rahat tiukalla ja olin ekan vuoden aivan loppu ja masentunut. Siitä että tein huonon valinnan ja epäonnistuin. Siitä että kaikesta huolimatta lapsi itki isin perään vaikka se oli millainen oli. Koin huonoa omaatuntoa kun en halunnut enää yrittää pitää yllä heidän tapaamisia, kun ympärillä olevat jotkut ihmiset painosti siihen että mun vaan pitää jos hän ei siihen itse kykene. Kuuntelin ex anopin halveksuntaa siitä ettei mikään kelpaa nykynaisille ja eroaminen on syntiä. Pitäisi riittää se ettei mies lyö ja käy kuitenkin töissä. En muista mikä oli se käännekohta kun päätin ottaa oman ja lapsen elämän haltuun. Se katkeruudesta, surusta ja vihasta irti päästäminen oli ratkaiseva tekijä. Annoin arvostelijoiden olla ja tein päätöksen näyttää kaikille muille ja ennen kaikkea itselleni. Siksi halusin kirjoittaa tämän jutunkin, jos joku muu taistelee samanlaisten asioiden kanssa. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja aikaisemmin oppinut arvostamaan supersankariuttani jos joku olisi sen mulle sanonut."
Kiitos, että kirjoitit! Tärkeä viesti tässä sekä totaaliyh-äidille, että myös niille omaisille ja läheisille, jotka lisäävät muutenkin raskaaseen tilanteeseen joutuneen taakkaa arvosteluillaan ja syyllistämisillään! -8
Kyllin hyvin vanhemmuus riittää, ei tarvitse olla supersankari, eikä täydellinen vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
😅Supersankareita
Niin, näin se vaan on.
Supersankareita, arjen- ja pyhänsankareita.
Joistakin on siihen!
Ihan tavallinen äiti mä olen.
Todellinen supersankari on se, joka onnistuu lapsiarjen ylläpidon lisäksi ylläpitämään myös parisuhdettaan sen lapsen toisen vanhemman kanssa.
Miksi sun lapsen isä ei ole ollut tekemisissä oman lapsensa kanssa? Halusiko hän alunperin tämän lapsen?