Vanhempieni vanhuus ahdistaa

Ole heidän kanssaan nyt niin paljon kuin mahdollistaja vielä vähän enemmän  ja koeta luopua roolistasi "lapsena". Ole heille rakas ihminen

Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia. 

Vierailija kirjoitti:

Ole heidän kanssaan nyt niin paljon kuin mahdollistaja vielä vähän enemmän  ja koeta luopua roolistasi "lapsena". Ole heille rakas ihminen

 

Ihanasti kirjoitit! Kyllä, täytyy nyt viettää aikaa heidän kanssaan. Ja halata ja kertoa heille, kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat minulle.

Vierailija kirjoitti:

Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia. 

On totta, että kun saa elää vanhaksi, se on jo sinänsä etuoikeus moniin muihin verrattuna.

Minusta vain tuntuu siltä, etten voi jättää tätä asiaa "elämän opetettavaksi", vaan minun täytyy itse aktiivisesti opetella hyväksymään se. Jotain vikaa minussa ehkä on, kun en osaa käsitellä asiaa rationaalisesti.

Minä olen juuri menettänyt äitini ja muutama vuosi sitten isäni. Luopumista helpotti juuri tuo vanhuuden vaivojen lisääntyminen. Kyllä elämäm pitää olla elämisen arvoista. Eivät he itsekään haluaisi elää vaipoissa. Siksi olen onnellinen siitä, että äitini tarvitsi vaippoja vain muutaman viikon ja isä lähti sitäkin nopeammin. Onnellinen on ihminen, joka kuolee saappaat jalassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia. 

On totta, että kun saa elää vanhaksi, se on jo sinänsä etuoikeus moniin muihin verrattuna.

Minusta vain tuntuu siltä, etten voi jättää tätä asiaa "elämän opetettavaksi", vaan minun täytyy itse aktiivisesti opetella hyväksymään se. Jotain vikaa minussa ehkä on, kun en osaa käsitellä asiaa rationaalisesti.

Ajattele, mikä heille itselleen on parasta. Nyt ajattelet vain itseäsi ja omaa suruasi, mutta käännä katseesi vanhempiisi. Mitä he tahtoisivat?

Vierailija kirjoitti:

Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia. 

Suhtaudut nyt vanhoihin ihmisiin ainoastaan raihnaisina kehoina. 

Me kuollaan kaikki. Se, että on elänyt jo kaiskumppiseksi on itsessään hyvä saavutus, eikä sen jälkeen kuolema voi kenellekään normaalille aikuiselle olla *hirveä tragedia* tai *sopeutumisiongelma*. Saappaat jalassa - lähtö on parasta mitä ihmiselle 75 vuoden jälkeen voi tapahatua, kaikki kituminen, sairastaminen, vaipat ja muu scheisse silkkaa paskaa karmaa. Länsimainen ihminen on vieraantunut kuolemasta, ja koko ihmisen normaalista biologisesta elämänkaaresta. Siksi meillä ilmenee näitä keski-ikäisiä aikuisvauvoja jotka eivät kestä ylipäätään mitään. 

Omat vanhempani ovat puhuneet toiveistaan vanhuudenhöperyyden ja hautausten suhteen jo jonkin aikaa takaperin. Se, että he itse ottivat asian puheeksi on saanut minut pyörittelemään asiaa päässä. En haluaisi heistä vielä luopua, mutta että on jotain suunnitelmia varalla, niin se vähän auttaa.

Isäni sai pelottavan kohtauksen eräänä vuonna ja seuraava yö oli itselle vaikea, kun hän oli sairaalassa, enkä tiennyt selviääkö hän. Onneksi se oli pieni juttu. Varmana varsinainen kuolema kirpaisee pahasti, siitä olen varma. Uskon itkeväni ja valvovani ainakin viikon ajan ja suru kestää varmana pidempään. Pitää välillä muistuttaa, että se on jokaiselle joskus tulossa ja näyttää heille, kuinka paljon heistä pidän niin kauan kuin he elävät. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta siksikin on paras tehdä heidän elinajastaan omalta osaltani heille arvokasta.

Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.

Kuolema tulee aina yllättäen vaikka sitä tietäisikin odottaa . Koita viettää aikaa ja olla tukena vaikka välillä voi olla raskasta , ei tarvitse jälkeenpäin harmitella tekemättömiä tekoja , se on auttanut minua . Kaipaus iskee välillä rajusti muutaman vuoden jälkeekin koska vanhempani oli minulle tärkeä  , onneksi ehdin sanoa että rakastan sinua.

1) Mene terapian, jotain käsittelemättömyyttä tunteisiisi liittyy.

2) Hoida yhdessä kummankin vanhemman kanssa nyt hyvänä päivänä testamentti (jos sellaista halutaan), edunvalvontavaltuutus, valtakirjat kaikkialle, listatkaa yhdessä kaikki asiakkuudet ja sopimusnumerot jne., keskustele läpi paperille kirjattu hoitotahto, tehkää hautajais- ja muistitilaisuussuunnitelma virsien/musiikin, osallistujien ja vaatteiden tasolla. Varaudu ja työstä asiat ettei hädän hetkellä tule halvaannus. Ja kun ne on kaikki kunnossa, arki on noin satakertaa helpompaa.

3) Ole kiitollinen jokaisesta yhteisestä hetkestä ja siitä, että sinulla on hyvä ja läheinen suhde vanhempiisi.

Vierailija kirjoitti:

Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.

Toivottavasti et luennoi tätä samaa puhelimessa vanhalle isällesi, joka toivoisi sinua käymään ja ottamaan kädestä kiinni.

Ihan normaali reaktio. Eihän sitä haluaisi luopua siitä mikä on rakasta ja tärkeää.

Itseäni surettaa välillä se että lapseni tulevat suremaan kun minä lähden. Meillä on niin ihana lämmin suhde,  ja lapsenlapset haluavat olla koko ajan mummin luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.

Toivottavasti et luennoi tätä samaa puhelimessa vanhalle isällesi, joka toivoisi sinua käymään ja ottamaan kädestä kiinni.

Vanhat ihmiset tietävät kuolevansa, ja normaali ihminen on asian kanssa sinut. Oma isäni puhui kasikymppisenä aina ihmeissään, että miten ihmeessä vieläkin sätkii kun oman suvin miehet ovat aina kuolleet aiemmin. Sovittiin tarkkaan miten hautaukset ja muut. 

Tuttuja tunteita. Isäni on kuolemassa mikä ottaa koville. Ei ole eikä tule olemaan helppoa. Tottakai sitä on onnellinen ja kiitollinen, että isä on saanut elää pitkän elämän ja meillä on läheiset välit. Ei se silti sitä surua poista. 

Oikeastaan olet jo hyväksynyt vanhempiesi kuoleman, koska ahdistuksesi on osa suruprosessia. 

Kun kuolema on tiedossa jonakin päivänä, ja se kaikella todennäköisyydellä tapahtuu ennen omaa kuolemaa, ihminen ikään kuin valmistautuu tapahtumaan ja kun on sen asian valmis itselleen myöntämään.

Tämä sama prosessi toistuu kaikissa kuolemissa olipa kuoleva minkä ikäinen tahansa, jos on kyse vaikeasta sairaudesta ja ennusteet ovat huonot.

Jos kuolema tulee odottamatta niin kuin sairauskohtaus, vakava onnettomuus ihminen ei ole samalla tavalla valmistautunut ja siksi äkkikuolemat ovat joskus valtavia shokkeja. Silloin moni ihmettelee, ettei  joku itke tai elää kuin ei mitään tapahtuisi tmv. Ymmärrys kuolemasta tulee suurimmalla osalla silloin hyvin hitaasti ja niin kuin minulle kävi. Siksi luin surusta kirjallisuutta, kävin kuuntelemassa luentoja, juoksin terapiassa ja opin ymmärtämään miten suru prosessoituu meissä ihmisissä.(Puolisoni kuoli.)

Sen sijaan, että haluat työntää tunteen pois voit myös surra kunnolla. Et manaa vanhempiesi kuolemaa saati toivo sitä, jos yksinkertaisesti vain suret. Ja niin kuin sait aiemmin vastauksen rakasta vanhempiasi nyt niin kuin aikuinen lapsi rakastasi. 

Kun isäni vanheni ja hiipui pois ehdin halaamaan ja rakastamaan häntä monta kertaa. Puhuimme hänen kuolemastaan, heikkoudestaan vanhuksena ja se kaikki oli kuin lempeä kosketus isän hautajaisissa. Tunnen yhä hänen voimansa ja viisautensa minussa ja juuri siksi, että me kohtasimme yhdessä realiteetit. Äitini on taas aivan toista maata ja hän kieltää kuolemansa, vaikka on hoivakodissa nahkapussina ja vain pää toimii enää jotenkuten. Joudun jättämään hyvästit yksipuolisesti, vaikka sanonkin rakastavani häntä sekä kiittänyt kaikesta hyvästä.

Uskalla elää ja tuntea. VAnhempasi ovat vielä vahvasti läsnä.

Vierailija kirjoitti:

1) Mene terapian, jotain käsittelemättömyyttä tunteisiisi liittyy.

2) Hoida yhdessä kummankin vanhemman kanssa nyt hyvänä päivänä testamentti (jos sellaista halutaan), edunvalvontavaltuutus, valtakirjat kaikkialle, listatkaa yhdessä kaikki asiakkuudet ja sopimusnumerot jne., keskustele läpi paperille kirjattu hoitotahto, tehkää hautajais- ja muistitilaisuussuunnitelma virsien/musiikin, osallistujien ja vaatteiden tasolla. Varaudu ja työstä asiat ettei hädän hetkellä tule halvaannus. Ja kun ne on kaikki kunnossa, arki on noin satakertaa helpompaa.

3) Ole kiitollinen jokaisesta yhteisestä hetkestä ja siitä, että sinulla on hyvä ja läheinen suhde vanhempiisi.

Tämä on täydellinen lista. Oma äitini, 86v vaan ei halua puhua hautajaisistaan, vaan suunnittelee reissuja ja kehuu tapaamiaan komeita miehiä. Vastauksena hautajaiskyselyihin - heittäkää tuhka vaikka järveen.

Olen menettänyt toisen vanhemman ja toinen tuskin enää kauaa on elossa. Lähtenyt oli jo hyvin iäkäs ja sairaus vei, niin on toinenkin. Niin se vain on että kaikilla on aikansa poistua ja aikuinen ihminen Kyllä selviää jos on omilla jaloillaan ja omassa elämässä eikä enää kiinni vanhemmissaan sillälailla. Turhaa on tapella sitä vastaan, kannattaa työstää itseään jos normaali elämänkulku on liian vaikea asia. Tietysti menetys on menetys ja minuakin sattuu, mutta selviän siitä.

Olipa empaattisia juttuja. Olen itse vanha ja koen, että valitettavasti olen yhä elossa. Perilliset odottavat kuolemaani ja perintöä. Tulen olemaan yksi niistä vanhuksista, joka löydetään muumiona, sillä ovat täysin unohtaneet, kun eivät enää apua tarvitse.