Lue keskustelun säännöt.
Pilasin elämäni eroamalla
27.03.2024 |
Minulla oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Nuorena aikuisena sain jostain syystä hyvän, kunnollisen miehen puolisoksi. Hän oli rakastava ja ihana. En kuitenkaan koskaan osannut ottaa hänen rakkauttaan vastaan - se oli minulle liian vierasta. Rakastin häntä, mutta platonisesti. Tunteiden puolesta tunsin enemmän vetoa tutuntuntuisiin ihmisiin: ihmisiin, jotka eivät välittäneet minusta. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Suhde oli siis platonisella tasolla hyvä, mutta jotain puuttui: se tunneyhteys. Koska tunsin kuitenkin vetoa muihin miehiin (=narsisteihin), päättelin, että emme ole toisillemme "ne oikeat" ja otin eron miehestä.
Liitosta saimme kuitenkin lapsen. Äidiksi tuleminen nosti voimakkaasti omat menneisyyden traumat pintaan, tuli mielenterveysongelmia. Pääsin lopulta, jonkin aikaa eron jälkeen, psykoterapiaan.
Monta vuotta terapiassa käytyäni aloin ymmärtämään monia asioita itsestäni ja menneisyydestäni. Kasvoin henkisesti ja aloin ymmärtää mm turvallisen rakkauden arvon - sellaisen, jollaista olin saanut lapseni isältä. Ymmärsin, että tunneyhteyden puuttuminen minun ja hänen välillä johtui minun traumoistani ja todennäköisesti terapian myötä olisin kyennyt löytämään tunneyhteyden mieheeni.
Mutta, liian myöhäistä oivalluksille. Mies oli jo jatkanut elämäänsä (niin kuin pitääkin), löytänyt toisen naisen, avioitunut uudelleen ja saanut toisen lapsenkin.
Olen tietysti hänen, ja heidän, puolestaan onnellinen. Uskon, että miehen on helpompaa elää uuden puolisonsa kanssa, joka minua tasapainoisempi.
Surettaa vain oma tilanne. Järkyttävää on tajuta, että oli kerran niin hyvä tilanne - oli ihana mies, koti, perhe - mutta ei vain itse ollut silloin kykeneväinen hänen ja ydinperheen arvoa näkemään, pitämään siitä kynsin hampain kiinni.
Surettaa myös lapsen puolesta että hän menetti ydinperheen, joka olisi ehkä voitu saada toimimaan. Onneksi hän ei ainakaan vaikuta hirveästi kärsivän.
No, elämä jatkuu. Lapsen ollessa minun luona, on minun hyvä olla. Koti tuntuu kodilta. Lapsi on päivien valo, rakkaus häntä kohtaan on suurta.
Mutta näinä päivinä kun lapsi poissa, suru valtaa mielen. En syytä itseäni erosta, tein sen päätöksen silloin sillä ymmärryksellä kuin minulla silloin oli, mutta suren sitä kyllä. Elämäni pilasin eroamalla. Ei siitä pääse mihinkään, sen kanssa pitää vain elää.
En vain oikein tiedä, mitä elämälläni enää tekisin. Lapsi varttuu, eikä ole häntä kohtaan oikein jos minulla ei ole elämässäni muuta kuin hän. En osaa olla individualisti, nauttia itsellisestä elämästä matkusteluineen ym. Vähät kaverit olen menettänyt vuosien saatossa. Luontevinta minulle olisi elää perhe-elämää isossa perheessä, jossa saisin hemmotella ja hyysätä läheisiäni.
Mutta en enää kuvittelekaan että perhettä saisin. Lapsettomalle miehelle en kelpaa, ja taas uusperhettä jossa molemmilla lapsia, en halua. En usko että sellainen olisi lapsille hyväksi.
No, tällainen avautuminen nyt. Pitäkää kiinni perheistänne te joilla sellainen on. 😊
Kommentit (332)
Olet oivaltanut isoja juttuja. Pidä kiinni löytyneistä aarteista, turvallisesta rakkaudesta, uskon että elämäsi on hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos toivon valamisesta -ap
Tämä lähti vähän keskeneräisenä:) Siis ekalla kommentoijalle kiitos toivon valamisesta <3
Vierailija kirjoitti:
Olet oivaltanut isoja juttuja. Pidä kiinni löytyneistä aarteista, turvallisesta rakkaudesta, uskon että elämäsi on hyvää.
Nyt sitä turvallista rakkautta osaisi arvostaa, mutta nyt sitä ei enää ole. :/ Paitsi suhteessa lapseen, mutta se on eri asia. Toki ihanaa että on rakkaus lapseen ja hänen rakkaus minuun, ja kiitollinen olen siitä.
Kiitos kommentista<3
Saman tein kuin sinä. Jätin kunnollisen miehen ja se ei huolinut minua takaisin enää vaikka ei ollut löytänyt toista naista. Se mies on sinkku vielä 2 vuotta eromme jälkeen. Ei taida naiset enää kiinnostaa ja minä pilasin kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun tiedät mitä tirvallinen rakkaus on, on todennäköisempää että löydät sen ja arvostat sitä. Sillä lailla ihmisen mieli toimii.
No, meillä joita on koko lapsuus raahattu paikasta toiseen, jne se aikuistuminen alkaa vasta pitkällä aikuisuudessa, kun muilla on ollut siihen aikaa valmistautua se koko lapsuus.
Perheestä ei pidä pitää kiinni vain siksi, että olisi joku tai jotkut, jotka rakastaa sinut ehjäksi, poistaa yksinäisyyttä, jne. Se on ihan liian iso vastuu esim lapselle harteille. Ennen perheen perustamista tulisi opetella yksin olemisen taito, ihan jokaisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nythän olet parantanut hyvinvointiasi, joten uutta mukavaa tulevaisuutta kohti.
Liian pitkä vuodatus. Nyt sitten nautit seurauksista. Turha kitistä ,tarjolla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha murehtia liikaa menneisyyttä. Toimit sen tiedon ja kokemuksen valossa, mitä sinulla silloin oli. Ehkä sinun piti erota oivaltaaksesi tärkeitä asioita. Toivottavasti onnistut rakentamaan itsellesi sopivan ja onnellisen elämän.
Vierailija kirjoitti:
No, meillä joita on koko lapsuus raahattu paikasta toiseen, jne se aikuistuminen alkaa vasta pitkällä aikuisuudessa, kun muilla on ollut siihen aikaa valmistautua se koko lapsuus.
Perheestä ei pidä pitää kiinni vain siksi, että olisi joku tai jotkut, jotka rakastaa sinut ehjäksi, poistaa yksinäisyyttä, jne. Se on ihan liian iso vastuu esim lapselle harteille. Ennen perheen perustamista tulisi opetella yksin olemisen taito, ihan jokaisen.
Mulle on sanottu, että mä en voi ikinä saada niin pyyteetöntä rakkautta kuin omalta lapselle, että jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain. Lause on sinänsä kaunis ajatus, mutta minua se surettaa ja se tuntuu tosi pahalta, kun ajattelee sitä lasta. Lapsen ei pitäisi koskaan joutua sellaiseen asemaan, jossa ap lapsi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että naisille on helpompaa ottaa ero kunnollisista miehistä kuin niistä j ännämiehistä.
Mistä tämä johtuu, että j ännämiehiä kohtaan tunnetaan aina enemmän kipinää?
Vierailija kirjoitti:
No, meillä joita on koko lapsuus raahattu paikasta toiseen, jne se aikuistuminen alkaa vasta pitkällä aikuisuudessa, kun muilla on ollut siihen aikaa valmistautua se koko lapsuus.
Perheestä ei pidä pitää kiinni vain siksi, että olisi joku tai jotkut, jotka rakastaa sinut ehjäksi, poistaa yksinäisyyttä, jne. Se on ihan liian iso vastuu esim lapselle harteille. Ennen perheen perustamista tulisi opetella yksin olemisen taito, ihan jokaisen.
Näin koen minäkin, että aikuistumisen on päässyt kunnolla aloittamaan vasta aikuisena...
Perheasiasta taas, samaa mieltä olen siitä että omaa onnellisuutta ym ei voi sälyttää toisten niskaan. Tähän viittasinkin tekstissäni mm sanomalla, että ei ole oikein lasta kohtaan jos minulla ei ole elämässäni muita kuin hän.
Joskus olin itsekin voimakkaasti sen puolesta puhuja, että pitää osata olla yksin ennen kuin menee suhteeseen ja perustaa perheen.
Nykyään ajattelen vähän armollisemmin, keskeneräisiä me ollaan kaikki. Ja on vain inhimillistä hakea turvaa ja rakkautta toisista. Kukaan ei ole saari. Yltiöitsenäisyyskään ei ole tervettä. Eli kohtuus molempiin suuntiin on se paras, että osaa olla yksin ja toisaalta osaa ottaa (ja antaa) rakkautta.
Sitä mieltä olen, nykyisin, että erota ei kannata kovin helpolla eikä nopeasti. Ja että kannattaa ensin käydä terapiassa. Mutta mielipideasia tämäkin.:)
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap
Hyvin oivalsit, että teit oikean eropäätöksen sillä tiedolla, mikä sinulla oli sillä hetkellä. Teemmehän kaiken aikaa päätöksiä, eikä voi tietää mikä kaikki olis toisin jos päätös olisi ollut eri. Turha jossittelu on niin turhaa. Mutta, mutta kukapa ei siihen sortuisi
Hyvää jatkoa sinulle, kirjoitat sujuvasti ja oivaltavasti
N63
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä vuodatus. Nyt sitten nautit seurauksista. Turha kitistä ,tarjolla oli.
Ai liian pitkän vuodatuksen seurauksista.
Olen itse tehnyt aivan samalla tavoin ja samoista syistä, suhteesta ei vain syntynyt lasta.
Omalla kohdallani joudun toteamaan, että miehelläkin kaikessa luotettavuudessaan ja ihanuudessaan oli omat heikkoutensa, erityisesti tunteiden ja ajatusten ääneen sanomisessa (tai pikemminkin niiden puutteessa...).
Vaikka suhde olisi ehkä voitu saada toimimaan ja tunneyhteys syntymään, jos olisin jo silloin päässyt terapiaan, olisi myös mies voinut osata paremmin. Hän tuntui tutulta välttelevyydessään ja kyvyttömyydessään näyttää haavoittuvuutensa. Olimme hyvin samankaltaisia tässä suhteessa.
Jotenkin on kauhean vaikea kuvitella, että dynamiikka ja tunneyhteys kaatuisi vain toisen osapuolen toimintaan, useimmiten tangoon tarvitaan kaksi.
Joten ehkä meillekin vielä löytyy vastakappaleet, jotka eivät ainoastaan pysty vastaamaan parantuneeseen tunneosaamisen tasoon, vaan pystyvät myös itse näyttämään mallia tunneyhteyden muodostamisessa. Näin toivon :)
Ystäväni on kertonut tuntevansa samoin. Erosi hyvästä miehestä. Surullista. Ei oikein tiedä miten lohduttaisi. Kaduttaa, näin jälkikäteen, etten sanonut ääneen, kun ajattelin hänen tekevän ison virheen, mutta jotenkin toisten asioihin puuttuminen on vaikeaa.
Mä jätin aikanaan ns kunnollisen kiltin miehen joka väitti rakastavansa minua. Mutta tajusin myöhemmin että se hänen kunnollisuus oli vain esitystä, show jonka hän laittoi pystyyn peittääkseen sen, miten surkea mies oikeasti oli. Jos ei ole tunteita miestä kohtaan niin kyllä se jostain aina kertoo. Ei kannata haikailla sellaisen perään. Nyt mulla on aidosti hyvä mies ollut jo usean vuoden ajan.
Lapselle on paras noin ja ettei ole isoa perhettä. Ja että hän on huomion kohteena tai äidin avun. Luultavasti ero ei ole väärä ratkaisu, koska muutakin on kuin se yksi mies ja tulee mahdollisuuksia vielä elämään. Eikä matkustaminen ole huono asia, sinne on muukin mukaan kuin mies. -Ehkä voisit miettiä kannattaako jotain turhia asioita haikailla, kuten suurperhettä, kun voi olla kiitollinen siitä mitä jo on, kai sulla on oma äiti tai joku sukulainen ja lapsi - on muita tavoitteita kuin ukot. Mitä lapsikin tuumaisi jos hän ei riitä ja haikalet vaan aina muuta, mennyttäkin. On tämä päivä ja huominen. Sori tästä.
Minä kelpasin samassa tilanteessa lapsettomalle miehelle vaikka olin melkein 40v. Lisää terapiaa vaan että uskallat vielä elää. Kaikki ei ole ohi.