Tuttavan 4-kk vauva kuoli :-(

Esikoisemme kuoli kohtuun rv 37+ ja kuopuksemme kuoli helmikuussa 2010 vajaan 3 kuukauden ikäisenä. Sitä tuskaa ei pysty sanoin kuvailemaan, onhan minultakin molemmat vanhemmat kuolleet, moni hyvä ystävä, sisko, mutta kyllä se oman lapsen menettäminen on kaikkein pahinta. Ja vaikka lapsi kuolisikin kohtuun tai olisi vielä vauva, ei se sitä tuskan määrää todellakaan pienennä. Meillä on kaksi elossa olevaa lasta ja lapsiluku on nyt tässä. Tahtoisin kolmannen, mutta en tahdo ottaa sitä riskiä että joudumme taas kokemaan menetyksen.

Tutkittiin ja tutkittiin, esikoinen kuristui omaan napanuoraansa. Kotona pistin merkille ettei liikkeitä tuntunut päivän aikana ja illalla lähdettiin sairaalaan kun ei auttanut mitkään konstit, ja siellä sitten totuus selvisi. Oli todennäköisesti kuollut jo edeltävänä yönä, kun en aamullakaan tuntenut mitään liikkeitä, vaikka yleensä oli varsin vilkas pikkupoika.

Ja kuopus kuoli autokolarissa.

Teidän vanhempien puolesta, keiden lapsi kuollut.

Uskon, että oman lapsen kuolema on pahinta mitä voi tapahtua.

Tästä ei ole epäilystäkään. Ja sillä lapsen iällä ei kyllä ole mitään merkitystä, uskon minä.

Ihan mielettömän vahvoja olette, te selviydytte!

Koskaan ei varmasti kuitenkaan sinuiksi asian kanssa pääse, sen kanssa kun joutuu elämään loppuelämän. Voimia kaikille.

Mutta en ymmärrä miksi se on niiiin surullista. Tiedän kaksi muutakin ihmistä, joilla vauva on kuollut muutaman kuukauden - alle vuoden ikäisenä. On ihan eri asia jos aikuinen ihminen tai isompi lapsi kuolee, sillä silloin on jo oppinut tuntemaan ihmisen persoonana ja ihmisenä. Pieni vauva ei minun mielestä ole vielä niin suuri menetys. Jotenkin siihen ladataan ihan liian paljon tunteita.

ja vaikka koko maailmasta, ei tule ikävä. Mikä saatanan suru-asiantuntija oikein yrität olla?



Toivon kuitenkin, ettet joudu oppimaan surusta pahimmalla tavalla. Toivon että muuten opit jotain elämästä.

todella sairas maailmankuva kakkosella...

rankka paikka joutua hautaamaan lapsesa!:(

En kyllä voi yhtyä kakkosen kirjoitukseen millään lailla, oudosti ajateltu.

Mielestäni ajatuksesi on kylmä. Jo kohtuun kuollut vauva aiheuttaa paljon surua vanhemmille ja läheisille. Se on sallittua, ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Se, että asiaa vähätellään tyylilläsi tekee mielestäni asiasta entistä vaikeamman sillä tuollaisia asenteitahan esiintyy paljon.



En ole itse kokenut lapsen kuolemaa mutta olen tavannut useita vanhempia joiden lapsi on syntynyt kuolleena tai kuollut pian syntymän jälkeen. Heidän tuskansa on kyllä varsin aitoa. Tajuatko, että heillä on jo toiveita ja unelmia lapsesta ja raskausaikanakin vauva jo tuo esille persoonansa ja rytmisyyttään. Toivottavasti et kenellekään pienen lapsen menettäneelle sano noin.

Ja voimia myös sinulle.



Oman ystäväni vauva oli kuollut kun menivät häntä synnyttämään. Olin itse juuri saanut vauvan ja tuntui lähes rikolliselta, että itselläni on kolme tervettä lasta ja toisille ei suotu vielä ensimmäistäkään.

on jo provoksikin äärettömän mauton. Ei voi muuta sanoa.

Mutta en ymmärrä miksi se on niiiin surullista. Tiedän kaksi muutakin ihmistä, joilla vauva on kuollut muutaman kuukauden - alle vuoden ikäisenä. On ihan eri asia jos aikuinen ihminen tai isompi lapsi kuolee, sillä silloin on jo oppinut tuntemaan ihmisen persoonana ja ihmisenä. Pieni vauva ei minun mielestä ole vielä niin suuri menetys. Jotenkin siihen ladataan ihan liian paljon tunteita.

haluatko edes lapsia?



Oletko sitä mieltä että ihmisten pitäisi surra enemmän 98v kuollutta isoäitiä, koska on ehtinyt tutustua häneen koko oman elämänsä kuin vauvana kuollutta?



Tuohan on aivan luonnoton ajatus.

tuo ap:n käyttämä lause "vauva oli molemmille vanhemmille ensimmäinen". Miksi pitää erikseen mainita että molemmille? Ei ollut kovin vakiintunut pari vai? Eikö yleensäkin ole vanhemmat, jotka tekevät vauvan. Ei kai heillä omilla tahoillaan vauvoja siellä täällä ole, ei kai se ole kovin tavallista? Ihan kuin olisi muka ihan yleistä, että vahnemmilla on eri määrä lapsia.



Ja osanotto ap:lle ja tuttavilleen.

Kuolema kuuluu elämään samalla tavalla ja yhtä merkittävästi kuin syntymäkin.



Kuitenkin yhdyn siihen, että pikkuvauvan kuolema kyllä tuntuu erilaiselta kuin esim. oman äitin kuolema, vaikka olisi jo ns. aika jo lähteä. Oman vauvan kuolema tuntuu pahalta, mutta pahemmalta tuntuu se, kun ympäriltä lähtee ihminen, joka pystyi kuitenkin antamaan enemmän kuin pari kuukautinen vauva. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta en rupea tekopyhäksi -lapsia voi tehdä lisää.

Mulla on 4 kk:n ikäinen vauva, ja silloin tällöin sitä ajattelee, mitä jos kävisikin niin, että vauva jostain syystä kuolisi. Mitä jos se ei enää hengitäkään? Valtava menetyksen tunne jo pelkästä ajatuksesta. En koskaan pääsisi todella siitä yli, jos nyt menettäisin vauvani.

Onko sulla lapsia? On ihan tutkittu, että lapsen kuolema on ihmisen elämässä kaikkein suurin menetys, siitä ei toivu ikinä täysin. Vanhan ihmisen kuolema taas on luonnollista, vaikka toki vanhemmankin menettäminen on iso juttu.

Minun 4 kk vauvani on antanut minulle jo paljon enemmän kuin kukaan ikinä. Rakastan häntä enemmän kuin mitään tai ketään maailmassa, enkä todellakaan usko että olisin yhtään vähemmän surullinen hänen kuolemastaan kuin vaikkapa äitini tai mieheni kuolemasta. Toki jokaisen läheisen kohdalla menetyksen kokee erilailla, mutta jos lapseni kuolisi minun elämäni menettäisi kokonaan merkityksensä, niin ei kävisi kenenkään muun läheiseni kuollessa.

Lapsia voi toki tehdä lisää, mutta uusi tulokas ei ikinä korvaa toista. Lapset ovat omia persooniaan jo mahassa, eikä toinen 4kk vanha lapsi ole samanlainen toisen kanssa, joten miten toinen lapsi voisi kuolleen korvata?

Lapsia voi toki tehdä lisää, mutta uusi tulokas ei ikinä korvaa toista. Lapset ovat omia persooniaan jo mahassa, eikä toinen 4kk vanha lapsi ole samanlainen toisen kanssa, joten miten toinen lapsi voisi kuolleen korvata?

lukea ap:n kirjoitus. Lapsen menetyksestä ei ikinä pääse yli, mutta sen asian kanssa voi oppia elämään.



Toivottavasti enkelivauvan vanhemmet saavat tukea läheisiltään ja ajan kanssa oppivat elämään menetyksensä kanssa.



Osanottoni.

Itselläni 2 kuukutinen vauva ja pelkkä ajatuskin hänen menettämisestä saa minut surullisemmaksi kuin esim. vuosi sitten rakkaan isäni menetys.



Myöskin ajatus että lapsen voi korvata uudella lapsella... - Ei todellakaan voi!