Uupumuksen kokeneet: Millaisista oireista tajusitte lähteä saikulle/irtisanoutua?

Lääkäri lähetti osastohoitoon.

Olin ihan koko ajan kipeä. Peräkkäin influenssa,keuhkokuume,vatsatauti,korona,korvatulehdus jne. Vatsakivut ja ripuli, verenpaineen nousu ja rytmihäiriöitä. Nyt olen taistallut syksystä asti jaksamisen kanssa. Harkitsen irtisanoutumista, kun saikulla olin viikon eikä kukaan tehnyt töitäni joten ne kasautuivat vielä pahemmin. Olen  etsinyt kevyempää työtä vuode,enkä ole päässyt kuin yhteen haastatteluun. En saanut sitäkään paikkaa.

247 ärtyneisyys ja kokemus siitä ettei jaksa yhtään mitään, tuntui ihan fyysisesti mahdottomalta muuta kuin maata, ei ollut inspistä tai motia mihinkään ja oli sellainen muuten vaan tyytymätön tunne. Eli olin jatkuvasti stressaantunut. Myös päänsärky ja kohonnut verenpaine olivat sellaisia kehollisia tiedotteita stressitilasta. Kognitiiviset kyvyt huomattavan heikot, ajatus ei liikkunut kovin kirkkaasti ja olo oli kuin dementikolla, en muistanut mitään enkä pystynyt keskittymään.

En tajunnut mistään.

Irtisanouduin koska olin puhki ja katki. Päätin ottaa vastaan sen minkä tulee ja päätin tulla kuntoon.

Vuoden olin tööt. Tottakai sain 3kk karenssin ja olin saikulla ensi alkuun noin puoli vuotta jonka jälkeen psykiatrian poli ei totesi mut työkyiseksi eli työttömäksi.

Etsin töitä ja parantelin itseäni. Olin kahdella työllisyyskurssilla joista toisessa oli työharjoittelu. Hajosin taas.

Ikää oli rapiat 30v. Ja ulkonäöstäni jo näki ettei ole kaikki inkkarit veneessä tai muumit laaksossa. Oliko yllätys etten kelvannut töihin vaikka haastatteluun pääsinkin.

Vuosi meni ja parantelin itseäni. Pääsin kesätöihin muuhun kuin ammattia vastaavaan ja sain elämästä kiinni.

Sillä tiellä edelleen. Opettelen edelleen olla antamatta itsestäni liikoja ja se on vaikeaa. Ikää on nyt jo melkein 50v.

Alkuperäisessä duunissa tein jatkuvaa ylityötä. Pieni perheyritys ja työajan valvonta sitä sun tätä. Kerroin kyllä ja työaikakin sen todisti että työtä oli yksinkertaisesti liikaa. Ketään ei kiinnostanut kun kerran työ tuli jotenkuten tehdyksi. Tänä päivänä leimaan ilolla työaikani ja esimies pyytää ylityöhon tarvittaessa. Ei tarvitse itse päättää tarvitseeko vai ei. Suoritan päivän aika tietyn määrä hommia ja bonareille olen päässyt. Ja kuten sanoin, joudun toppuuttelemaan itseäni etten ylisuorita.

Toivon saavani olla näissä töissä vielä pitkään. Kuntoilen, on mukavia harrastuksia, syön sopivasti ja pidän huolta riittävästä yöunesta.

Tuli päivä, kun en vain enää jaksanut.

Olin menossa töihin pyörällä kun risteyksestä tullut auto ei pysähtynyt stop-merkin kohdalla vaan meinasi ajaa päälleni. Onnistuin väistämään eikä mitään sattunut. Ensi säihkähdyksen jälkeen aloin itkemään ääneen sitä että auto EI osunut minuun. Olisin halunnut loukkaantua vakavasti ja päätyä sairaalaan jotta olisin saanut levätä eikä töihin olisi tarvinnut mennä.

Minulle kävi hyvin: saikun jälkeen siirryin vähemmän kuormittaviin työtehtäviin ja aloin tehdä neljän päivän työviikkoa. Nyt palkka on pienempi, mutta hyvinvointini suurempi :)

Lähimuisti alkoi pettää, sain itku- ja raivokohtauksia, vapailla päässä pyöri työasiat jonkinlaisina pakkoajatuksina eikä antaneet hetken rauhaa. Olin varma, että alan ihan oikeasti seota ja se oli pelottavaa. Irtisanouduin itse, koska häpesin omaa tilaani enkä halunnut tehdä siitä julkista ja muiden ihmettelyn aihetta. Ensimmäisen kuukauden nukuin, nukuin ja nukuin. Sitten aloin heräillä ja olo oli kuin olisi ollut jossakin onnettomuudessa eikä pystynyt kunnolla liikkumaan. Enhän minä siitä koskaan ennalleni palannut. Nyt teen osa-aikaista työtä ihan toisella alalla. Elän todella niukasti, koska palkka on onneton, mutta ei ole samanlaista suorituspainetta. En pysty enää muuhun. Olen kuin vammautunut entinen juoksija, joka on pakotettu kävelemään hiljaa koska polvet ei enää kestä. Jos yritän, ne hajoaa samantien taas. 

Annoin periksi kun tajusin että otin rauhoittavia pystyäkseni olemaan työpaikalla. Lääkäri oli puhunut siitä, ettei työkykyni ollut ihan kohdillaan, mutta antoi reseptin ahdistukseen.

Jos toimenkuvaani ei korjata, irtisanoudun.

Perheyritys, missä kaikkien pitäisi olla perhettä ja tehdä hommia ikään kuin kaikki olisi yhtä lailla toimarin kuin duunarin vastuulla. 

Mitään bonuksia ei makseta eikä meillä ole ollut pikkujoulujakaan enää vuosiin, saati edes kehityskeskusteluja.

Ahdistaa saatanasti koko ajan. Vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Pelkään esihenkilöä.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa saatanasti koko ajan. Vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Pelkään esihenkilöä.

Olen vaihtamassa työpaikkaa. Nykyisessä työpaikassa johto juoruilee ihmisten sairasteluista, joten en todellakaan halua puhua siellä mitään uupumuksesta.

Hiuksia lähti päästä tupoittain, useamman kerran hätkähdin ajaessani työpaikalle tai pois, että miten olen päätynyt tähän, mikään määrä nukkumista ei auttanut väsymykseen, ihan viimeinen pisara oli kun olin avaamassa luokan ovea ja käteni tärisi niin ettei se vaan onnistunut ja aloin itkemään ja jaloista katosi kaikki voimat niin etten meinannut pysyä pystyssä.

Pidin todella paljon töistäni lukion opettajana ja olin siinä myös todella hyvä, mutta olosuhteet kotona olivat tuolloin aivan liian haastavat (rankasti masentunut puoliso, kaksi ala-asteella olevaa lasta, kuolemassa oleva äiti, josta huolehdin viikonloppuisin toisessa kaupungissa yms yms) lisäksi oma add:ni ja työskentely vähemmän vahvalla kielelläni olivat vain liikaa.

Pakokauhulla voisi kuvata asiaa, olin asiantuntijatehtävässä, tosin se oli loppuajasta varsinainen paskasälän kaatopaikka. Alkoi vituttamaan avata tietokone, yhteydenotot vituttivat ja kun ankara pakokauhun sekainen vitutus alkoi jo lauantaina, olikin lopullinen luisu jo käynnissä täysin "sokka irti". Alkoi vituttamaan työpaikan ihmisten naamat ihan 24/7, jopa niiden harrastukset, asuinpaikat, automerkit, puhelimien ja läppäreiden mallit ja tyypit. Alkoi esimerkiksi kaupassa vituttamaan ja paniikki nousi kun jollain täysin sivullisella soi puhelin, jossa oli samanlainen soittoääni kuin työpuhelimessani. Viimeinen niitti oli kun hoksasin että huomasin fantasioivani työkavereiden (eivät he olleet enää "kavereita" vaan ajatusvääristymästä johtuen kimppuuni hyökkääviä vihamiehiä) ja asiakkaan kaasuttamisella ja uunittamisella. Pystyin kunnialla irtisanoutumaan pokerinaamalla hyvää jatkoa toivotellen ja kiitellen yhteistyöstä, toivottavasti eivät alitajuisestikaan hoksanneet asioiden todellista tilaa. Puolin ja toisin kehuttiin, sain jopa erinomaisen työtodistuksen ja ostivat lahjoja. Olen jo nyt onneksi päässyt yli ja osaan suhtautua ihmisiin neutraalisti, ymmärrän että jonkinlainen tulotason romahdus olisi ollut joka tapauksessa edessä, mutta säilytin työkykyni ja ainakin omasta mielestäni henkisen tasapainoni.  

En osannut. Sitten en vaan enää pystynyt hoitamaan töitä.

Hoitoala.  Hälytyskellot alkoivat soida  - onneksi!! lopulta kun aloin olla niin kiukkuinen ja vihainen ihan kaikille.

Kun potilaat alkoivat ärsyttää mielettömästi. Kun ei tahtonut jaksaa heidän eikä työkavereitten kanssa, kaikki valtavaa ponnistelua että pääsi työpäivän läpi räjähtämättä.

Välillä kun kävelin kotiin painelin kuin viitaamaan susi raivosta kiehuen ja itkien.

Osastonhoitaja antoi kehuja kun painoin töitä toistenkin edestä.  Sepä se olikin kun olin kuin ikiliikkuja vaikka koko ajan kauhea olo.

Lopulta kun tajusin että olen pian vaaraksi potilaille tajusin että nyt lääkärille. Sain heti kolme kuukautta sairauslomaa joka piteni sitten vielä kolme kuukautta. Palasin töihin mutta en ollut palautunut enkä ole sitä vieläkään. Hoitotyöhön en kykene, sain konttorihommaa firmassa missä saan pitää paljon kotikonttoria. Entisessä työssäni jatkoin vielä kaksi vuotta sairausloman jälkeen mutta iloa siitä en enää kyennyt saamaan. Onneksi ystävä vinkkasi että heidän firmassa on paikka auki ja sen kautta saen sitten sain.

 Olen aina ollut kova painamaan töitä enkä ole tunnistanut omia jaksamiseni rajoja. Vaikeaa vieläkin. Tuppaan ottamaan liikaa vastuita. On ollut opeteltava muistamaan että en ole kone.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa saatanasti koko ajan. Vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Pelkään esihenkilöä.

Sama mulla. Mahaa kouraisee kun viikon kuluttua joudunntaas palaamaan takaisin. 

Tiimistä puolet oli saikulla kun ja tehtiin useamman ihmisen työt. Järjestelmäuudistuksen vuoksi kaikki oli ihan sekaisin, päästiin ihan uutisiin saakka useamman kerran, asiakkaat huusi puhelimessa ja pomot pakoili vastuuta. Olin itkuherkkä, huusin lapsille kotona ja heräsin aamuyöstä kelaamaan työjuttuja. Sitten yhtenä päivänä töissä en enää muistanut miten puhelimella soitetaan ja marssin työterveyshoitajalle. Kun sain sen oven auki, aloin itkeä ja siitä ei tullut loppua. Työterveyshoitaja kysyi, että miksi et tullut aikaisemmin. Niinpä, työntekijöiden niskaan kaadettiin kaikki paska ja pomot luimistelivat käytävillä. Jäin saikulle ja sitten sain uuden työpaikan. Tästä opin sen, että työ on vaan työtä enkä anna sille enää kaikkea itsestäni.

Se kun aamulla en halunnut herätä ja nousta sängystä ylös vaikka olin nukkunut tarpeeksi. Kysyttiin mitä kuuluu niin aloin itkeä.

Mistä olisi pitänyt huomata ja reagoida, onkin sitten toinen juttu; noin kuukautta aiemmin yöllinen heräily, yleinen mielenkiinnon hiipuminen asioihin yms. Jos olisin silloin tajunnut ottaa viikon hermoloman niin olisin säästynyt kuukausien synkkyydeltä ja työkyvyttömyydeltä.

Totaalihajoaminen työpaikalle. Sitä ennen oli aivosumua, unohtelin yksinkertaisia asioita ja sanoja, en jaksanut pitää enää hygieniasta kovin hyvää huolta, itkin töihin mennessä, väsytti, mutta en saanut öisin nukuttua, aloin suhtautua kyynisesti koko työpaikkaan, erityisesti pomoon. Hermo oli pinnassa koko ajan. 

Tosiaan, voisin sanoa samaa kuin moni täällä: et kykene stressin takia nukkumaan kunnolla ja olet jatkuvasti ylikierroksilla. Päässä pyörii kaikenlaista ja hermot menevät helposti, vaikkei sitä välttämättä uskalla näyttää.

Mä vaan sinnittelin, koska freelancerina ei ollut varaa jäädä saikulle eikä irtisanoutumaan. Terveyshän siinä meni: korkea verenpaine, muutkin arvot vähän miten kuten, muisti ja keskittymiskyky kadoksissa, toisinaan kroppa kertakaikkiaan kieltäytyi toimimasta, esim. kun piti kirjoittaa, kädet eivät vain suostuneet toimimaan.

Tarinalla ei ole vielä onnellista loppua, mutta toivottavasti sellainen joskus tulee.