Uupumuksen kokeneet: Millaisista oireista tajusitte lähteä saikulle/irtisanoutua?

Vierailija kirjoitti:

Oli ollut jo pitkään monenlaista oireilua, masentuneisuuden ja turtuneisuuden lisäksi mm. univaikeuksia ja säpsähtelyä öisin, siis sellaista että puolisokin heräsi öisiin säikähdyksiini. 

Viimenen pisara oli, kun aloin kärsiä ihan fyysistä oireista. Tuli outoja vatsakipuja ja ruokahalu meni. Yksi aamu soitin töihin että olen sairas enkä pääse tänään, menin lääkäriin ja itkin siellä puoli tuntia putkeen. 

Olin kaksi kuukautta sairaslomalla. Palasin hetkeksi töihin, mutta parin viikon jälkeen totesin, että ei tästä tuu enää mitään. Samoihin aikoihin oli varmistumassa muutto toiselle paikkakunnalle, ja lopetin vähän etuajassa muuttoa ajatellen. Lähtöni pystyttiin laittamaan sen piikkiin, mutta työkaverit tiesi, että olisin lopettanut muutenkin.

Ja tuo aamu kun menin lopulta lääkäriin, silloin mun jalat ei meinannu kantaa kun yritin nousta sängystä lähteäkseni töihin. Kroppa pisti niin kovaa vastaan. Jalat tärisi. Ja kun myöhemmin yritin 1kk saikun jälkeen palata töihin, jalat meinas pettää silloinkin alta.

Vierailija kirjoitti:

Olin menossa töihin pyörällä kun risteyksestä tullut auto ei pysähtynyt stop-merkin kohdalla vaan meinasi ajaa päälleni. Onnistuin väistämään eikä mitään sattunut. Ensi säihkähdyksen jälkeen aloin itkemään ääneen sitä että auto EI osunut minuun. Olisin halunnut loukkaantua vakavasti ja päätyä sairaalaan jotta olisin saanut levätä eikä töihin olisi tarvinnut mennä.

Minulle kävi hyvin: saikun jälkeen siirryin vähemmän kuormittaviin työtehtäviin ja aloin tehdä neljän päivän työviikkoa. Nyt palkka on pienempi, mutta hyvinvointini suurempi :)

Huh, tää oli pysäyttävä. Mulla on ihan tosi samanlainen tarina, joka aamu työmatkalla mietin, ajaisinko kolarin, ajaisin auton päin kalliota tai ihan mitä tahansa. Alkuun halusin vaan sairaalaan lepäämään, myöhemmin halusin tehdä lopun kaikesta. Olin itse niin sokaistunut kaikelle pahoinvoinnille, että sinnittelin kuukausia näin. Lopulta en osannut edes lukea ja kirjoittaa enää, en osannut yksinkertaisia asioita kotona, en pärjännyt edes arjessa yksin. Omasta mielestäni olin täysin työkykyinen ja ainoastaan puolison painostuksen alla päädyin lääkärille pitkin hampain

Kun tulin töistä kotiin, nukahdin aina heti jos menin vähänkin makuulle. Heräsin aamuyöllä, että mitä helvettiä, näinkö se vapaa-aika taas meni. Kerran olin nukahtanut uuni päällä, onneksi en ollut ehtinyt laittaa sinne mitään. Kyllä säikähdin kun havahduin varmaan 5 tuntia nukuttuani. Kaikkea muutakin hölmöä, esim. yritin avata kotiovea kellokortilla. Viikonloppuisin kun sai "toipua työviikosta", pamahti aina migreeni päälle. Lopulta tuli kipukohtaus kesken töihin menon, ohikulkija joutu soittamaan lanssin. Olin varma, että olen kohdellut itseäni niin huonosti, että nyt on joku veritulppa tai jotain. Ei se ollut mitään vakavaa, mutta vahva herätys.

Edellinen työ oli vain v*tuttanut, mutta toi uusi työ veti mut tollaseen kuntoon jo muutamassa kuukaudessa. Luin hälytysmerkit, poistuin ja vältin uupumuksen. Seuraava työ meni paljon paremmin. Jonkinlaiset traumat tietty jää, ei koskaan enää kiitos.

Viimeinen niitti oli, kun tajusin että otan ahdistuslääkkeen heti töihin päästyäni, että selviän päivästä. Lääke toimii loistavasti, vei ahdistuksen ja kaikki muutkin tunteet. Ihan sama, miten työni tein, en tuntenut iloa siitä että homma toimii,  en häpeää epäonnistumisista.

Nyt jo hyvän aikaa tuosta hetkestä, mieluummin otan kaikki tunteet kuin teen pakolla ja konemaisesti.