Liian avoin mielenterveysasioista räplättäminen

Toinen mikä säälittää on nuo ns. body-positive kuvat, joita ehkä otetaan vapautumisen tunnelmissa, mutta jotka päätyvät kuitenkin y-laudalle naurettaviksi ja jotka ei netistä pois häviä. Moni nuori häpäisee itsensä, mutta toisin kuin ennen vanhaan, nykyään muistot ei haalistu vaan ne on kuvina netissä.

Pieraisin ja nyt haisee paska!!!!!

Tästä oli hyvä kolumni juuri vähän aikaa sitten, jossa kritisoitiin Maria Veitolaa, koska se yllyttää näitä harkintakyvyttömiä paljastamaan kaikki diagnoosinsa, vaikka siitä olisi heille myöhemmin haittaa.

https://yle.fi/a/74-20068488

Tuo Minja Sinkkonen rakkauskromosomi blogisti on nolo. Kaikki kertoilee instaan.

Lähipiirissä on henkilö joka on omanlaisensa persoona. Kertoi sitten joskus diagnoosinsa joka oli helpotus henkilölle itselleenkin kun ei ollut ymmärtänyt käytöksensä taustoja. Minusta se oli rohkeaa ja auttoihan se ymmärtämään häntä paremmin. Vaikea sanoa huuteleeko hän sitä ympäri kyliä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän tahtomattani kahden työkaverin diagnoosit (mielenterveys), koska ovat ne räplättäneet ääneen monta kertaa. En pidä sitä tahdikkaana enkä järkevänäkään. Mitä se minulle kuuluu? Molemmat näistä on nuoria ja vaikuttavat että diagnoosi olisi heille enemmän mitali kuin taakka. On oudoksi mennyt touhu. En sano että mt-asioista pitää vaieta, mutta on olemassa tietyt rajatkin.

...jotka jokainen määrittää itse. Voit poistua keskustelusta, jos et halua kuulla.

Ja noin ylipäänsä, mt-ongelmat altistavat liiaalliselle avoimuudelle, koska ongelman juurisyy usein on se, että ko. henkilöä ei ole lapsena opetettu kunnioittamaan omia ja muiden rajoja. Ja toisaalta usein myös on jääty hyvin yksin ongelmien kanssa, ja on tarve puhua niistä.

Itse en koskaan ole tuonut ongelmiani työpaikalle, mutta muuten kyllä tilittänyt ihmiset ympärilläni pitkästymisen kyyneliin. Ajan ja terapian myötä tarve siihen on loppunut. Ota se vaikka oireena mt-ongelmasta, jos haluat.

Sinänsä on kyllä hienoa, että näistä asioista ja niiden juurisyistä puhutaan nykyään avoimesti.

Ketju on täynnä esimerkkejä siitä, miksi niistä pitää puhua avoimesti ja poistaa häpeän stigmaa. Se, ketä inhottaa/ahdistaa kuulla, on itsekin terapian tarpeessa. On hyvä selvittää, että miksi toisen sairaudet ahdistaa?

Vierailija kirjoitti:

Tästä oli hyvä kolumni juuri vähän aikaa sitten, jossa kritisoitiin Maria Veitolaa, koska se yllyttää näitä harkintakyvyttömiä paljastamaan kaikki diagnoosinsa, vaikka siitä olisi heille myöhemmin haittaa.

https://yle.fi/a/74-20068488

Tuo kuulostaa vielä pahemmalta kuin Vastaamo-tapaus.

En puhu omista mielenterveysongelmistani, koska pelkään leimautumista. Mutta se johtaa taas siihen, etteivät ihmiset oikein ymmärrä miksi minulla on ongelmia jaksamisen kanssa. Nytkin suunnittelen työpaikan vaihtoa, koska työpaikalla on tosi negatiivinen suhtautuminen siihen, jos työteho ei ole koko ajan 110 %. Kollega oli kuulemma aiemmin masennuksen takia sairaslomalla ja siitä juoruillaan, että miksei sillä pää kestä. Ei kannusta avoimuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän tahtomattani kahden työkaverin diagnoosit (mielenterveys), koska ovat ne räplättäneet ääneen monta kertaa. En pidä sitä tahdikkaana enkä järkevänäkään. Mitä se minulle kuuluu? Molemmat näistä on nuoria ja vaikuttavat että diagnoosi olisi heille enemmän mitali kuin taakka. On oudoksi mennyt touhu. En sano että mt-asioista pitää vaieta, mutta on olemassa tietyt rajatkin.

Hmm miksi se on tahditonta eikä järkevää? Minä kuuntelen mielelläni ihmisten "oikeita ongelmia" kunhan se ei ole niissä (tai missään muissakaan) asioissa vellomista. Itse olen myös sellainen että kertoisin mielelläni helposti omista ongelmista mutta en sitä tee kun pelkään toisten reaktiota tai vaivaantumista. Eli miksi ei saisi vaikka uudemmallekin tuttavuudelle kertoa jotakin syvällisempää heti, mikä se sääntö siihen on ja miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on täynnä esimerkkejä siitä, miksi niistä pitää puhua avoimesti ja poistaa häpeän stigmaa. Se, ketä inhottaa/ahdistaa kuulla, on itsekin terapian tarpeessa. On hyvä selvittää, että miksi toisen sairaudet ahdistaa?

No Höpsis. Kyllä rajattomuus on tässä ongelma ja se ongelma on nimen omaan potilaalla. Pitää osasta suojella itseään ja tunnistaa ihmiset kenelle olisi edes turvallista puhua. Kaikki ei niitä ole. Tiedät myös varsin hyvin, ettei työkavereiden niskaan kannata omaa jaksamistaan koko ajan kaataa. Silloin ei ole mikään ihme, että työkaveri ahdistuu. Toki hän voi ahdistua ihan siitäkin, että kertoja on rajaton, ei se ahdistus tule niinkään sairaudesta. 

Missä kuplassa elät? Ei kaikilla ole ketään sellaista, jolle olisi turvallista puhua. Se voi olla se yksi syy, miksi ahdistaa. Silloin ahdistus yksinäisyydestä voi sitten purkautua avautumalla kaupan kassalla tai vastaavassa paikassa. Tuollaista vain ihmiset joutuvat ajoittain toisilta sietämään, koska emme ole koneita.

Mä teen työpaikalla oman työni, en toisten. Ihan sama onko ADHD, masentunut, ahdistunut (suosituimmat Top 3) niin en mä heidän/teidän töitä tee joten ihan turha hakea huomiota tai säälipisteitä.

Somessa? Missä?

Hyvä vain että tabu mielenterveysongelmien ympäriltä edes hieman hälvenee.

MInustakin hyvä, että mielenterveysongelmat ovat ihan samanlaisia kuin muutkin sairaudet, joista kerrotaan. Miksi ei voisi kertoa mielenterveydestä ihan samalla tavalla kuin vaikka syövästä tai jalka on poikki? Miksi juuri mielenterveysongelmat pitäisi salata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on täynnä esimerkkejä siitä, miksi niistä pitää puhua avoimesti ja poistaa häpeän stigmaa. Se, ketä inhottaa/ahdistaa kuulla, on itsekin terapian tarpeessa. On hyvä selvittää, että miksi toisen sairaudet ahdistaa?

Ei ahdista, todellakaan. Kiinnostaa yhtä paljon kun tietää että työkaverilla on hiivatulehdus.

= Eli sinua inhottaa. - eri

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän tahtomattani kahden työkaverin diagnoosit (mielenterveys), koska ovat ne räplättäneet ääneen monta kertaa. En pidä sitä tahdikkaana enkä järkevänäkään. Mitä se minulle kuuluu? Molemmat näistä on nuoria ja vaikuttavat että diagnoosi olisi heille enemmän mitali kuin taakka. On oudoksi mennyt touhu. En sano että mt-asioista pitää vaieta, mutta on olemassa tietyt rajatkin.

Itse olet outo, jos tuo häiritsee. 

Joskus se auttaa,että avautuu. Kun työkaverit kertovat fyysiset rajoitteensa, kaikki nyökyttelevät ja ymmärtävät. Kun ei kerro, että on toipumassa mt-sairaudesta, ei pysty pitämään itsestään huolta. Työnantaja ja työkaverit painostavat pitkään päivään, vaikka itse tietää, että nyt ei kannattaisi tehdä yhtään ylimääräistä, ettei toipuminen hidastu... Pidetään laiskana, kun muut joutuvat tekemään sinunkin ylityösi. Kaikilla työpaikoilla kun eivät ne ylityötkään ole vapaaehtoisia, vaikka näin laki sanoisikin. Siksi itse kerroin jotain, en kuitenkaan kaikkea.

Sitä en ymmärrä itsekään, ettei tehdä normaalitöitä normaali työajalla, vaan vedotaan diagnoosiin. Ennaltaehkäisyksi jokainen voi lyhentää työaikaansa virallisesti, jos näkee sille tarpeen. Tai pyytää vaihtoa työtehtävistä toisiin. Sama koskee fyysisiä vammoja mielestäni. Ei voi olettaa, että muut tekevät sinun työsi.

Häpeän todella paljon mt-ongelmiani. Lapsena minua rangaistiin oireistani, ja kun minua yritettiin auttaa kun en lopulta kyennyt käymään koulussa, minulle huudettiin ja haukuttiin. En uskaltanut ottaa Apua vastaan, ja silti minulle kostettiin. 

On vaatinut todella paljon opetella myöntämään etten selviä ilman apua. En oikein vieläkään osaa ajatella että ansaitsisin apua.

Olen menettänyt kaikki ihmissuhteeni mt-ongelmien takia. Myös perheeni. Joten olen sitä mieltä että näistä asioista pitää saada puhua. Terapiaan ei pääse, joten se ei ole ratkaisu.

Tietenkään ketään ei pakoteta keskusteluun, aina voi poistua paikalta. 

Minä kerroin ihan avoimesti, että nyt lähden klinikalle vähän lepäämään enkä ole yhteyksissä. Anteeksi, jos olen jollekin tästä ahdistusta aiheuttanut. Tosin kyllä pääsin siellä nettiin, mutta en sitä käyttänyt ihan omasta tahdosta.