"Liikunnanopettajani" eivät koskaan opettaneet minulle mitään.

Ongelma on vielä vakavampi. Ilman liikuntaakin pärjää mutta herkässä iässä olevan nuoren huonoksi leimaaminen voi vammauttaa loppuiäksi.

Joo, eihän ne mitään opettaneet. Kunhan puhalsivat typerään pilliinsä ja raivosivat. Vuosi toisensa jälkeen kammottavia joukkuepelejä ja hiihtämistä ja nöyryyttämistä.

Sama se oli musiikissa. Ei laulamista opetettu, mutta sitä kyllä arvosteltiin. Eri lajeja liikunnassa ei opetettu, silti piti kilpailla.

Tuskin opitte muutenkaan mitään. Tällä palstalla kirjoittelee vain työttömät luuserit.

Sama meillä, 80- ja 90 luvuilla. Ymmärrän tuon vielä ala-asteella, jossa luokanopettajat opetti kaikki aineet, mutta yläasteella ja lukiossa oli sentään liikunnan tuntiopettajat erikseen. Minkäänlaista tekniikkaopetusta ei ollut, ei yksilö- eikä joukkuelajeissa. Kuntoa kyllä testattiin monta kertaa vuodessa.

Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut miten älytöntä tuo oli. Mitenköhän sama toimisi vaikka matikassa "Opettaja ei opeta mitään, laskekaa nyt jotain ja kysykää kavereilta jos ette osaa. Mutta kokeet pidetään ja arvosana tulee kokeen perusteella".

Koululiikunnassa kaikki testaus ja vertailu pitäisi heittää roskikseen ja painottaa eri lajien kokeilua ja tekniikkaopetusta näihin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, eihän ne mitään opettaneet. Kunhan puhalsivat typerään pilliinsä ja raivosivat. Vuosi toisensa jälkeen kammottavia joukkuepelejä ja hiihtämistä ja nöyryyttämistä.

Eikä noihinkaan opetettu kunnolla sääntöjä tai vaikka hiihtotekniikoita. Sama oli luistelussa että edes sitä "sirklaamista" ei opettaja osannut/halunnut opettaa vaan sen neuvoi sitten yksi luokkalainen jonka sisko harrasti taitoluistelua.

Nuo opet tosiaan vaan raivopaukutti sitä tamburiiniaan ja puhkui pilliin ja that's it. Melkoista liikunnanriemua. Not.

Ne kammottavat kilpailut. Yleisurheilu, voi kuvotus. Hyppäät vaan tosta kahdesta metristä korkeutta, vaikket itse ole kuin metrin pituinen, eikä koskaan ole opetettu miten sitä pitäisi hypätä. Jos et hyppää niin itket ja hyppäät, koska sulle huudetaan niin kauan että hyppäät. Ja jos kaadut ja satutat itsesi niin oma vika, mitäs oot niin huono.

Ei opettanut minullekaan. Pieni kyläkoulu ja numerot sai pärstäkertoimen mukaan. Parilla luokkakaverilla oli liikunnasta aina kympit, viakkqa edes liikuntavaatteet, sukset ja luistimet ei heillä olleet mukana kuin satunnaisesti. Oma seiska tai kutonen hävetti (niistä haukuista puhumattakaan).

Aikuisiällä huomasin luokkakokouksessa olevani ainoa, joka harrasti liikuntaa säännöllisesti ja tavoitteellisesti.

Ei minun parin opettajan mukaan kyllä olisi kannattanut mennä edes lukioon, mutta niinpä vaan on kaksi akateemista loppututkintoa suoritettuna ja kiva haasteellinen työ.

Onneksi ajat on muuttuneet!

Vierailija kirjoitti:

Sama se oli musiikissa. Ei laulamista opetettu, mutta sitä kyllä arvosteltiin. Eri lajeja liikunnassa ei opetettu, silti piti kilpailla.

Meidän musiikkitunnit yläasteella ainakin vain kuunneltiin musiikkia. Jotain smoke on the firea kajareista tulemaan ja opettaja istui hiljaa ja olisi pitänyt jotenkin analysoida. Seinät oli täynnä kitaroita, muttei niihin koskettu ja sitten kerran vuodessa nöyryyttävä laulukoe ilman mitään laulun opetusta. Musiikkitunneilla ei tienneet oppilaat mitä pitäisi tehdä, eikä oikein opettajakaan. Todistukseen arvosana tuli puhtaasti laulukokeesta ja yli 7 numeroksi saaneet joutuivat kevätjuhlaan kuoroon.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin opitte muutenkaan mitään. Tällä palstalla kirjoittelee vain työttömät luuserit.

Eli sinäkin???

Sama täällä. En vieläkään osaa pesäpallon, koripallon enkä muittenkaan joukkuelajien pelisääntöjä.

Ei ole ikävä liikuntatunteja. Joukkueiden jako huutamalla, jokainen tiesi miten nöyryyttävää on olla aina siellä viimeisten huudettujen joukossa. Pelin säännöt läpi puolessa minuutissa, ei mitään muuta opetusta. Meillä oli yläasteella pakko pitää tanssiesitys muulle luokalle ja stressasin sitä kuukausia etukäteen. Lihaskuntotestit, ilman että lihastreeniä olisi muutoin koulussa edes sivuttu. Nöyryytystä ja liikunnan ilon tappamista oli nuo tunnit. Itse kouluikäisenä jo nautin valtavasti luonnossa vaeltamisesta ja ratsastuksesta. Mutta eihän nuo olleet mitään, minusta ja kaltaisistani tehtiin nollia kun emme tykänneet pelata pesistä ja jääkiekkoa.

Minulle kerran liikunnanopettaja opetti korkeushypyn tekniikan! No niin, siinä se oli, ei muuta kerrottavaa.

En minäkään ole kokenut koskaan, että olisi opetettu. Piti vain alkaa jumppaamaan, pelaamaamaa, hiihtämään. Mitään opetusta ei ollut.

Minulla taas oli maailman surkein musiikin ja kuviksen ope. Kyllä, sama tyyppi opetti molempia yläkoulussa, eikä osannut kumpaakaan.

Koen siitä huolimatta taide- ja taitoaineet tärkeiksi, koska itselleni sekä musiikki että kuvataide ovat antaneet paljon. Olen harrastanut molempia muun muassa kansalaisopistossa.

Koska nämä - myös liikunta - antavat niin paljon hyvää monelle ihmiselle, pitäisi myös taitoaineiden opetuksen keskittyä mahdollisuuksien esittelemiseen eikä oppilaan arvottamiseen.

Toisaalta ymmärrän, että näiden aineiden numerot voivat olla joillekin hyvinkin tärkeitä jatko-opintojen ja itsetunnon kannalta. Voisiko ratkaisu olla jonkinlainen vapaaehtoinen arvosana? Eli halukkaat saisivat tehdä musiikissa, kuviksessa, kässässä ja liikunnassa diplomin, josta sitten tulisi todistukseen numeroarvosana, muilla arviointi olisi hyväksytty-hylätty.

Outoa ettei kiikunnassa koskaan annettu kotiin läksyjä ja ohjeita esim venyttelyyn, lihaskuntoon tai pallopelien ohjeisiin liittyen. Aina vain oletettiin, että kaikki osaa ja hommiin. Ei annettu vinkkejä harrastuksiin tai mitään tietoa mistään.

Liikuntatesteissä huijattiin koska sen tuloksista riippui minkä numeron sai todistukseen. Mitähän tuokin opetti - huijaa jos on tarve niin näytät paremmalta? Juupa juu...

Kahdesti vuodessa uimassa. Yhden kerran hiihtoa. Kerran vuodessa joku lihaskuntotesti ja cooperin juoksu. Muuten aina vain sählyä, sählyä, sählyä.

Minun aikanani 1970-luvulla liikunnanopettaja (mies) tuli tyttöjen suihkuun

tarkkailemaan, että pesimme kunnolla itsemme voimistelutunnin jälkeen.

Eikä asiaa kummasteltu. Enemmän olisi kummasteltu, jos joku olisi valittanut asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei opettanut minullekaan. Pieni kyläkoulu ja numerot sai pärstäkertoimen mukaan. Parilla luokkakaverilla oli liikunnasta aina kympit, viakkqa edes liikuntavaatteet, sukset ja luistimet ei heillä olleet mukana kuin satunnaisesti. Oma seiska tai kutonen hävetti (niistä haukuista puhumattakaan).

Aikuisiällä huomasin luokkakokouksessa olevani ainoa, joka harrasti liikuntaa säännöllisesti ja tavoitteellisesti.

Ei minun parin opettajan mukaan kyllä olisi kannattanut mennä edes lukioon, mutta niinpä vaan on kaksi akateemista loppututkintoa suoritettuna ja kiva haasteellinen työ.

Onneksi ajat on muuttuneet!

Ei kyllä ole. Valitettavasti ;-(