"Liikunnanopettajani" eivät koskaan opettaneet minulle mitään.

Liikunta oli aina koulussa seiska ihan ekasta luokasta alkaen. Joskus olikohan tokalla luokalla 1973 vuonna tehtiin voimistelutunnilla sivutaivutuksia ja minulla meni oikein hyvin opettajan mielestä, ja hän käski minut liikuntasalin eteen tekemään taivutuksia muille esimerkkinä. Mutta sitten siinä ei kuulemma mennytkään hyvin ja opettaja keskeytti "näytökseni" heti alkuunsa.

Olikohan se neljännellä luokalla, kun juostiin 100 m juoksua, aina 5 tytön ryhmissä kerrallaan, ja opettaja otti aikaa kellolla. Olin omassa ryhmässäni toisena, ja kun pari seuraavaa ryhmää oli juossut osuutensa, opettaja ihmetteli, että missäs vaiheessa "Minna" tänne maaliin ilmestyi? Olin ilmeisesti juossut näkymättömänä.

Kuudennella vaihdoin koulua ja ensimmäisen kerran, kun pelattiin pesäpalloa, osuin sattumalta mailalla palloon lyöntivuorollani. Siihen aikaan (en tiedä vaikka nykyäänkin) kaksi tyttöä valitsi vuorotellen pesäpallojoukkueensa siten, että ne huonot jäivät aina viimeiseksi valinnassa ja heitä ei olisi oikeastaan haluttu joukkueeseen ollenkaan. Sen toisen pesäpallopeluukerran ja sattumalta palloon osumisen jälkeen vielä minut valittiin toiseen joukkueeseen kärkipäässä. Siitä lähtien kyllä sitten kävi selväksi, etten osu palloon, en saa koppia enkä jaksa heittää palloa pitkälle. Siitä lähtien olinkin sitten aina niiden kahden viimeksi joukkueeseen valittavan joukossa.

Yläasteella oli koulussa kuntosali, kellarissa sijaitseva, huono ilma, tunkkainen. Pidettiin kuntotesti. Tein vatsalihasliikkeissä huippusuorituksen ja hyppäsin pituutta vauhtia ottamatta oikein hyvän matkan. Opettaja meinasi, että et sinä noin hyvä ole, eikä se liikuntanumero noussut.

Tämä, mistä ketjussa jo puhuttiinkin, että liikuntatunneilla ei saanut opetusta, pitää paikkansa kaikin puolin. Vaihdoin koulua 5. ja 6. luokan välissä. Siellä 5:llä luokalla vasta opetettiin pompottelemaan palloa sen tampuriinin tahtiin hyppelemisen lisäksi, mutta kuudennella pelasivat koripalloa ja lentopalloa jo täysin oppineina. Kukaan ei opettanut minulle näiden pelien sääntöjä. Koskaan.

Vihasin pesäpalloa. Sen sääntöjä ei koskaan selitetty eikä kehdannut kysyäkään.

Toinen "suosikkini" oli 100 metrin juoksu. Sitäkään koskaan mitenkään harjoiteltu. Otettiin vain aika ja siitä numero. Mitä helvettiä?

Harrastin yksilöurheilua yläasteella ja lukiossa eikä kiinnostanut yhtään mikään joukkuepeli. Joukkueeseen minut valittiin viimeisenä, koska en on ollut "suosittu". Pääsin omassa lajissani myöhemmin Suomen huipulle.

Olen näin aikuisena miettinyt, että ajatelkaa: liikunnanopettajat olivat koulutettuja pedagogian ammattilaisia!! Siis ihan opiskelleet varta vasten liikunnanopettajajiksi, jotta sitten saattoivat sormella osoittaa, että tuossa on köysi, alapa kiivetä.

Meille ei liikuntatunneilla opetettu yhtään mitään. Alettiin vaan tekemään ja jotenkin mystisesti olisi pitänyt tietää miten lentopalloa pelataan tai kärrynpyöriä tehdään.

Meillä vain opettajan kollegoiden voimistelija-lapset olivat jotain liikuntatunneilla. Itse olin semi-hyvä, vähän skrodempi tyttö, jolle olisi sopinut paremmin yleisurheilusta keihäänheitto tai vastaava. Sitä ei tietenkään harrastettu vaan tepasteltiin puomilla ja tehtiin spagaateja.

Sain lukiossa liikuntanumeroksi aina 10, koska juoksin hyvin Cooperin testissä. Mitään muuta en sitten osannutkaan kunnolla kuin hiihtää ja luistella. Perustaidot niistä opin joskus 5-vuotiaana.

Aivan onnetontahan se opetus oli. Usean vuotta peruskoulussa meille tytöille opetti jumppaa opettaja, joka painoi varmaan 150 kg. Voi olla sairauden syytä, mutta ei hän nyt mitenkään erityisen notkea ollut näyttämään, miten jotkin liikkeet tehtiin.

Vierailija kirjoitti:

Sain lukiossa liikuntanumeroksi aina 10, koska juoksin hyvin Cooperin testissä. Mitään muuta en sitten osannutkaan kunnolla kuin hiihtää ja luistella. Perustaidot niistä opin joskus 5-vuotiaana.

Aivan onnetontahan se opetus oli. Usean vuotta peruskoulussa meille tytöille opetti jumppaa opettaja, joka painoi varmaan 150 kg. Voi olla sairauden syytä, mutta ei hän nyt mitenkään erityisen notkea ollut näyttämään, miten jotkin liikkeet tehtiin.

Tätähän se oli. Suurin piirtein arpakuutiolla varmaankin numerot heitettiin paitsi niiden muutaman suosikin kohdalla joille napsahti 9 tai kymppi automaattisesti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama se oli musiikissa. Ei laulamista opetettu, mutta sitä kyllä arvosteltiin. Eri lajeja liikunnassa ei opetettu, silti piti kilpailla.

1980 vuodesta alkaen kyllä opetettiin. Laulamaan nuotteja, nokkahuilua.

Liikunnassa hiihtämään, uimaan, pallopelit, helppoa telinevoimistelua, yleisurheilua jne. Älkää viitsikö valehdella.

Eikä se voikaan mitään yksilövalmennusta olla, vaan ryhmä-.

Oisit menny urheiluseuraan. Ai niin...vali vali ei kiinnosta nyyh nyyh!

Taatusti opit uimaan ja juoksemaan, luistelemaan, hiihto, jalis, jääpallo, pesäpallo.kuula, jne.

Itse kävin kouluni 80 ja 90 luvulla eikä mitään noista opetettu. Lähin urheiluseura oli 120 km päässä olevašsa kaupungissa, eikä sinne päässeet edes kyseisessä ja kaupungissa asuneet serkut kun vanhemmilla ei ollut varaa.

Muutaman kerran opiskeluaikana tästä asiasta puhuttiin opiskelukavereiden kanssa j varmaan alle 10% meistä oli pääsy lapsena johonkin maksulliseen harrastukseen, vaikka moni oli asunut Suomen suurimmissa kaupungeissa.

eli syytät koululaitosta vanhempiesi köyhyydestä tai osaamattomuudesta? Juokseminen pururadalla toki vaatii ne lenkkarit, entäs joku lihaskuntoharjoittelu? Ei se vaadi oikeestaan mitään kuin viitseliäisyyttä. Itse muistan lukioaikoinani tehneeni näitä kuntoiluja kotona. Ja tiedän muitakin jotka kävi esim. uimassa itsekseen aktiivisesti, ilman mitään valmennusta (vaikka sekin oli). 

Jos sulla lähin kaupunki oli 120 km päässä, olet aika harvinainen poikkeus, mutta siellä erämaassa varmasti oppi muita elämäntaitoja, metsästystä, maanviljeystä, luonnossa liikkumista? Vaikea uskoa ettei olisi mitään voinut itsekseen tehdä. Vaikka soitella pajupilliä. Laulaminenkin onnistuu vaikka radiota kuuntelemalla. Taidat olla joku tynnyirssä kasvatettu jos ei edes tuo ollut mahdollista?

Sisälukutaito hukassa? Eikös tuossa juuri todettu että moni kaupungissa asunutkaan ei päässyt urheiluseuraan? Ei maksulliset harrastukset olleet tuona aikana mahdollisia juuri kenellekään.

Ja todellakin me kohta viisikymppiset kyllä hiihdettiin, luisteltiin, retkeiltiin metsässä, pyöräiltiin, juostiin jne. Ei se kuitenkaan poista sitä faktaa, että liikunnanopetus oli vielä 90 luvullakin suorastaan ala-arvoista. Ja tätä mieltä ovat myös viisi lähisuvun 35-48 vuotiasta opettajaa. Ongelma tiedostetaan kyllä ihan opettajakunnassakin. Miksi ihmeessä sinun pitää jankata vastaan?

Olin kuudennella luokalla ja sisko viidennellä, meillä oli sama jumppamaikka. Tämä jumppamaikka oli erikoistunut siihen, että kaikkien piti kyetä tekemään spagaatti. Sisko ei siinä onnistunut täysin, ja jumppamaikka painoi väkisin siskon spagaattia yrittäessään alas maahan siten, että "spagaattiasento" onnistui. Tämän jälkeen sisko ontui kuukausia, ellei pidempäänkin.

Siihen aikaan välitunnilla tytöt roikkuivat välituntivalvojaopettajan kintereillä välitunnin aikana, minä mukana. Tämä opettaja kertoi siinä tytöille, että sillä viidennellä luokalla se ja se (siis nimeltä mainittu oppilas eli siskoni) _näyttelee_ ontumista. Kerroin tästä äidille, äiti soitti rehtorille ja opettaja sai varoituksen.

Sisko kyllä ontui ihan vapaa-ajallakin.

Tuo oli 70-lukua. Tänä päivänä tuosta saisi varmaan opettaja suurinpiirtein väkivaltaisuudesta syytöksen.

Vierailija kirjoitti:

Sain lukiossa liikuntanumeroksi aina 10, koska juoksin hyvin Cooperin testissä. Mitään muuta en sitten osannutkaan kunnolla kuin hiihtää ja luistella. Perustaidot niistä opin joskus 5-vuotiaana.

Aivan onnetontahan se opetus oli. Usean vuotta peruskoulussa meille tytöille opetti jumppaa opettaja, joka painoi varmaan 150 kg. Voi olla sairauden syytä, mutta ei hän nyt mitenkään erityisen notkea ollut näyttämään, miten jotkin liikkeet tehtiin.

Joskus seiskalla juoksin ennätykseni Cooperin testissä, 2400 m. Opettajahan päivysti siellä yhdessä kohdassa maastoa eikä ollut näkemässä sitä, mihin kohtaan kukin ehti, ja kun olin seiskan oppilas, hän merkitsi papereihinsa minun juosseen 2000 m.

Sitten vielä muistui ala-asteella, taisi olla ihan ekalla luokalla koulujen välinen liikuntakilpailu. Siellä oli esim. sellainen kapulaviesti, että juostiin kentän toiseen päähän, ja annettiin kapula seuraavalle, ja joka taas juoksi kentän toiseen päähän antamaan kapulaa seuraavalle. Se koulu, joka ensimmäisenä sai kapulan maaliin, eli kaikki ryhmän jäsenet olivat juosseet maaliin, voitti. - Tätäkään kilpailun ideaa ei selitetty _mitenkään_ ennen kissa oppilaille ja minähän vuorollani sen pienen muutaman kymmenen matkan osittain kävelin sen kapulan kanssa. No, meidän luokka ei voittanut sitä kilpailua.