Lue keskustelun säännöt.
"Liikunnanopettajani" eivät koskaan opettaneet minulle mitään.
21.02.2023 |
Kouluvuosieni aikana, jos nyt haukkumista ja pilkkaamista ei lasketa opetukseksi.
Olin siis "huono" ja hyvien tiellä tunneilla.
Tai, no opinhan inhoamaan urheilua vuosikymmeniksi ;-(
Kommentit (188)
Liikuntatunnit olivat täysin turhia, mitään ei opetettu eikä opittu. Mikä niiden tuntien tarkoitus mahtoi olla? Monet alkoivat inhota liikuntaa ja liikkumisen ilo katosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä avaus!
Omat liikuntatuntini olivat aika samankaltaisia verrattuna siihen, jos olisi yhtäkkiä pitänyt osata japania ilman yhtään opetusta. Yhtäkkiä opettaja vain huutaisi "puhukaa japania!", viheltäisi pilliinsä ja lopulta haukkuisi koko porukan kun kukaan ei osaa japania.
Ja kun miettii, että lihavuus ja liikkumattomuus aiheuttaa valtavasti kansanterveydellisiä haasteita, niin luulisi olevan liikkaopettajienkin intresseissä saada porukka innostumaan liikunnasta - ja oppimaan sitä.
Mikseivät liikuntatunnit voi olla sellaisia, että mukavassa ilmapiirissä kokeiltaisiin ja opeteltaisiin eri lajeja, niin että jokainen oppilas löytäisi itselleen mieleisen lajin ja alkaisi liikkua säännöllisesti?
Miksi pitää veren maku suussa juosta cooppereita ja kuulla jatkuvaa veetuilua ja haukkumista siitä miten huonokuntoinen ja kömpelö on? Ei se kunto tai ketteryys ainakaan sillä parane, että mieleen iskostuu loppuelämäksi syyllisyys ja huonommuuden tunne.
Tää japanin puhuminen on loistava vertaus :D
Mulla oli kuntotesti 10-, harrastin jalkapalloa ja juoksin kaiken vapaa-aikani. Yleensä joukkuelajeissa tein kaikki maalit. Olin kuitenkin kiusattu ja äärimmäisen ujo, ja tuntui että opettajakaan ei pitänyt tällaisista "hiljaisista hissukoista". Hän antoi minulle ekaksi liikunnan numeroksi 7. Myös koulujenvälisiin juoksukilpailuihin osallistuin tuona syksynä ja sain hopeamitalin. Harrastuksessanikin minut palkittiin tuolloin.
Seuraavaksi onneksi nosti kasiin. (Meillä oli siis jaksojärjestelmä jo yläasteella ja tuolloin 7. luokalla saimme kaksi numeroa/vuosi). Opettaja jäikin sitten äitiyslomalle ja sijainen antoi minulle kyllä 9, samaten valinnaisliikunnan opettaja. Olin ihan tyytyväinen tuohon kasiin, mutta seiska kyllä kieltämättä kirpaisi, kun liikunta oli elämäntapani. Suosituimmat tytöt saivat 8-9 vaikka kuntotesti olisi ollut 6-7, ja he keskittyivät tunneilla lähinnä juoruilemiseen ja hiljaisimmille oppilaille ilkeilyyn.
Oliko meidän ope sadisti, vai oliko kenelläkään muilla noita tanssiesityksiä liikuntatunneilla? Musiikin, ryhmän ja tyylin sai vapaasti valita. Käytännössä siis niin, että esim 10 luokan suosituinta ja rohkeinta pissistä tanssi yhdessä ryhmässä. Sitten oli niitä ryhmiä joihin jäi jäljelle pari hiljaista ja kiusattua tyttöä :( esitys piti harjoitella vapaa-ajalle. Opettaja uhkaili että numero tippuu jos on esityspäivänä poissa.
Tämä. En muista, että kouluvuosien aikana olisi käyty minkään pallopelin sääntöjä läpi. Oletuksena oli, että kaikki osaavat. No minä en, ja minut valittiin lähes aina joukkueeseen viimeisenä. Nykyään vihaan kaikkea ryhmäliikuntaa, kiitos vaan maikoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole tullut mieleenkään, että liikunnassa olisi opittu jotain. Sehän oli vain nuorten liikuttamista ilman mitään päämääriä. Aikoja otettiin ja pelejä pelattiin ihan niillä kyvyillä, mitä oli.
Opetushallituksen sivuilta:
"Liikunnan opetuksen tehtävänä on vaikuttaa oppilaiden hyvinvointiin tukemalla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä sekä myönteistä suhtautumista omaan kehoon. Oppiaineessa tärkeitä ovat liikuntatuntien positiiviset kokemukset sekä liikunnallisen elämäntavan tukeminen."
Huhhuh, meidän liikuntatunnit oli valovuoden päässä näistä tavoitteista. Lähinnä ne tunnit aiheutti toimintakyvyn laskua ja puhdasta inhoa omaa kehoa kohtaan.
Kävin tosin peruskoulun 00-luvulla, toivottavasti niistä ajoista on tullut kehitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oliko meidän ope sadisti, vai oliko kenelläkään muilla noita tanssiesityksiä liikuntatunneilla? Musiikin, ryhmän ja tyylin sai vapaasti valita. Käytännössä siis niin, että esim 10 luokan suosituinta ja rohkeinta pissistä tanssi yhdessä ryhmässä. Sitten oli niitä ryhmiä joihin jäi jäljelle pari hiljaista ja kiusattua tyttöä :( esitys piti harjoitella vapaa-ajalle. Opettaja uhkaili että numero tippuu jos on esityspäivänä poissa.
Meillä oli.
T: 44
- piirissä hyppelyä kun opettaja soitti tampuriinia (tämä oli mun suosikki ja varmaan ainoa mitä osasin)
-joukkuejaoissa aina viimeisten joukossa
-joukkupelejä joiden sääntöjä en osannut; koitin vain tehdä sen mitä muut huutamalla käski tai pysyä poissa tieltä. Pesäpallo oli kaikista pahin
-pitkien lenkkien juoksemista, joihin ei kunto riittänyt, joten juostiin vain se hetki kun ope ajoi autolla ohi. Ja siveltiin vettä naamalle että näytettäisiin hikisiltä
-uintipäivät; pelkkää ahdistusta kun piti olla alasti luokkakavereiden edessä
-suihkut liikkatuntien jälkeen; nöyryytystä ja alasti olemista luokan sekä open edessä herkässä puberteetti-iässä (tai kun itse ei vielä ollut ja kaikki muut jo oli)
Siinä oikeastaan kaikki mitä muistan koululiikunnasta; ala- sekä yläasteelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät opettaneet edes niiden joukkuepelien sääntöjä joita laittoivat pelaamaan. Kaksi parasta jalkapallon tai jääkiekon tai pesäpallon pelaajaa valkkaamaan rivistä joukkueita joissa samat jäivät aina viimeisiksi valinnoiksi. Ja sitten vaan pelaamaan, koskaan koko kouluaikana ei selitetty sääntöjä. Minulle urheilua seuraamattomana selvisi vasta pajon myöhemmin mikä mm. paitsio on. Liikuntatunneilla sitä ei selitetty vaikka moni oli tuomarina toimineen opettajan mukaan paitsiossa. Oli kyllä muutenkin kuin pelisääntöjen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kuntotesti 10-, harrastin jalkapalloa ja juoksin kaiken vapaa-aikani. Yleensä joukkuelajeissa tein kaikki maalit. Olin kuitenkin kiusattu ja äärimmäisen ujo, ja tuntui että opettajakaan ei pitänyt tällaisista "hiljaisista hissukoista". Hän antoi minulle ekaksi liikunnan numeroksi 7. Myös koulujenvälisiin juoksukilpailuihin osallistuin tuona syksynä ja sain hopeamitalin. Harrastuksessanikin minut palkittiin tuolloin.
Seuraavaksi onneksi nosti kasiin. (Meillä oli siis jaksojärjestelmä jo yläasteella ja tuolloin 7. luokalla saimme kaksi numeroa/vuosi). Opettaja jäikin sitten äitiyslomalle ja sijainen antoi minulle kyllä 9, samaten valinnaisliikunnan opettaja. Olin ihan tyytyväinen tuohon kasiin, mutta seiska kyllä kieltämättä kirpaisi, kun liikunta oli elämäntapani. Suosituimmat tytöt saivat 8-9 vaikka kuntotesti olisi ollut 6-7, ja he keskittyivät tunneilla lähinnä juoruilemiseen ja hiljaisimmille oppilaille ilkeilyyn.
Introvertti=huono numero liikunnassa
ekstrovertti=hyvä numero liikunnassa
näinhän se menee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi ikimuistoisin kerta ala-asteella (hyvin pieni kyläkoulu) oli kun opettaja päätti liikuntatunnilla, että tänään lähdetään juoksemaan ja siinä ohessa, kun emme pysyneet perässä, haukkui meidät kaikki. Ei tosiaan antanut mitään neuvoja vaikkapa hengitystekniikasta, ei tuonut touhuun mitään järjestelmällisyyttä kuten että aloitetaan pienin pyrähdyksin ja kävellään välissä. Ehei, lähti vain pinkomaan ja meidän piti pinkoa perässä, muttei pystytty. Ja ei tasan mitään tietoa mistään kannustuksesta. Noh, mutta olipahan kerrankin yhteenkuuluvuuden tunnetta siinä, että tällä kertaa me KAIKKI olimme surkeita sen sijaan, että olisi jotakuta nostettu jalustalle niin kuin yleensä liikuntatunneilla.
Kerran sitten tuli liikuntatuntia pitämään vieraileva opettaja ja kuulimme tiedossa olevan juoksua. Reaktiot olivat "EIIIIIH!" luokkaa. Mutta herranjestas mikä kontrasti kun on opettaja, joka itseasiassa opettaa. Tämä tyyppi kun teki kaikki ne askeleet, joita meidän luokanopettaja ei. Opetti sitä juoksutekniikkaa ja ihan vain rauhallisia pikku rykäisyjä mentiin, muistutti ettei voi olettaakaan että heti lähtee kestävyysjuoksut jos ei tätä ole aiemmin harrastanut. Otti muutenkin sen enemmän tällaisena luonnonläheisenä reippailuna eikä minään tympeänä suorittamisena. Luokan kollektiivinen mielipide oli se, että kaikille jäi ikävä tätä opettajaa.
Meillä oli yläasteella tosi tiukka ja kitulaiha opettaja. Pojat pelasivat aina sählyä ja tytöt tekivät orjallisesti liikuntakalenteriin merkityt tylsät asiat.
Naiseutta arvosti sen verran, kun sanoi kuinka naisen lantio ei ole ollenkaan tehty juoksua varten. Siskoni ei antanut olla liikkatunnilla ulkona hameessa, vaikka hän skeittasikin hame päällä. Sellainen pitkä ja laaja hame.
Itse en osannut heittää palloa kuin 10 metriä. Hän totesi vain, että väärä tekniikka ja se siitä. Kiva sitten pelata pesäpalloa, kun tietää mokaavansa, jos on yhtään kauempana. Pesäpalloa oli muutenkin loputtomasti. En erityisemmin pitänyt siitä.
Isäni joskus sitten opetti heittämään palloa oikein.
Kuulaakin heitin, enkä työntänyt ja melkein venäytin käteni.
Kaikki tehtiin aina orjallisesti ohjeen ja määräysten mukaan. Mitään vapaavalintaista ja kivaa ei tehty.
No sain aina seiskan. Joten on ajatus, ettei ole kovin liikunnallinen. Ne jotka harrasti liikuntaa vapaa-ajallaan taisi saada hyviä numeroita. Muutenkin näkyi aina, ketkä ovat hyviä ja monet pelit menivät siihen, että he pelaavat keskenään.
No lukiossa oli sitten erilainen opettaja, jonka kanssa kokeiltiin erilaisempia juttuja. Nyrkkeilyä ja kuntosalia.
------
Mutta joo, liikunnassa pitäisi päästä pois tästä mittaamisesta ja arvostelusta. Mitä sillä on väliä, kuka on paras? Tulisi tähdätä siihen, että kansalaiset liikkuisivat monipuolisesti ja tykkäisivät liikkua. Koska silloin pysyisivät terveinä.
Liiaksi ehkä valtiotasollakin panostetaan huippu-urheiluun eikä siihen, että saataisiin tavallinen kansa liikkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luulin olevani huonokuntoinen, vaikka liikuinkin aika paljon joka päivä, koska olin huono lähes kaikissa lajeissa. Kuntotestit menivät ihan ok, ja pidemmän matkan jaksoin ihan hyvin juosta, mutta olin surkea joukkuelajeissa ja jumppaliikkeissä, ja minut valittiin joukkueisiin aina viimeisten joukossa. Ajattelin olevani tosi huono. Mitään ei meillekään opetettu. Vasta aikuisena opin ylipäätään ymmärtämään, että hiihdossa auttaa tekniikka, ja että sama pätee kaikessa juoksusta kävelemiseen. Myöskään uintitekniikkaa ei pahemmin opetettu, kun uimassa muutenkin käytiin vain muutama kerta.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ikävä liikuntatunteja. Joukkueiden jako huutamalla, jokainen tiesi miten nöyryyttävää on olla aina siellä viimeisten huudettujen joukossa. Pelin säännöt läpi puolessa minuutissa, ei mitään muuta opetusta. Meillä oli yläasteella pakko pitää tanssiesitys muulle luokalle ja stressasin sitä kuukausia etukäteen. Lihaskuntotestit, ilman että lihastreeniä olisi muutoin koulussa edes sivuttu. Nöyryytystä ja liikunnan ilon tappamista oli nuo tunnit. Itse kouluikäisenä jo nautin valtavasti luonnossa vaeltamisesta ja ratsastuksesta. Mutta eihän nuo olleet mitään, minusta ja kaltaisistani tehtiin nollia kun emme tykänneet pelata pesistä ja jääkiekkoa.
Tämä oli kyllä yksi älyttömyys että minkäänlaista jumppaa/lihaskuntotreeniä ei liikuntatunneilla ollut. mutta silti testattiin kuin monta vatsalihasliikettä jaksaa tehdä. Tai monta selkää tai punnerrusta. Samoin se niihin köysiin kiipeäminen, niihin siis olisi pitänyt kiivetä ihan tuosta noin vaan kun oli tuon testaustunnin vuoro vaikka yhdelläkään liikuntatunnilla niihin ei oltu edes koskettu.
Sisäliikunnassa oli vaan lähinnä jotain polttopalloa/hernepussin kantamista tai sitten korista/lentistä mutta ihan ilman kunnon sääntöjä ym. Eikun joo, kerran vuodessahan oli se jumppatunti, kun ope kaivoi sen "hevosen" ja sellaisen ponnahduslaudan ja sitten olisi pitänytkin tuosta noin vaan vetäistä jollain ilmassa tehdyllä spagaatilla ja voltilla sen yli.
Eikä opetettu hiihtämään vaan kuviteltiin ilmeisesti että ihan jokainen osaa hiihtää sillä optimaalisimmalla tekniikalla ihan itsestään.,
Vierailija kirjoitti:
Hyvänä esimerkkinä toimii uiminen. Eihän siinä mitään opetettu, vaan pistettiin vain räpiköimään allasta päästä päähän. Olisikin opetettu erilaisia uimatyylejä, niin olisi ollut edes joku järki siinä hommassa.
Meillä oli erikseen kaupungin uimaopettajat. Harvoin sinne uimahalliin mentiin ja vaati linja-autokuljetuksen, mutta siellä tosiaan opetettiin jotain tekniikasta. Olin opetellut uimaan mökkirannassa ja ekaa kertaa sain palautetta, että uin sormet auki (mukava tunne, kun vesi virtaa sormien välistä) ja vähän vimpuloiden, en viivasuoraan. Molemmat on tietysti vauhdista pois. Nää muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen :).
En tiedä minkälaista liikunta nykyaikaan on, mutta ainakin 80 ja 90-luvuilla oli todella ikävää. Liikunta ei ollut sellaista omaksi iloksi liikkumista vaan lähes kaikki oli jonkinmoista kilpailua. Samaten tuo, että johonkin pesisjoukkueisiin kapteenit valitsevat muut yksitellen ja ne samat tyypit jää joka kerta viimeiseksi on todella ikävää niille, jotka eivät koskaan tule valituksi. Miksei niitä voi joukkueita voinut jakaa ihan laittamalla vaan suoraan joka toinen eri joukkueeseen.
Vierailija kirjoitti:
Sama se oli musiikissa. Ei laulamista opetettu, mutta sitä kyllä arvosteltiin. Eri lajeja liikunnassa ei opetettu, silti piti kilpailla.
1980 vuodesta alkaen kyllä opetettiin. Laulamaan nuotteja, nokkahuilua.
Liikunnassa hiihtämään, uimaan, pallopelit, helppoa telinevoimistelua, yleisurheilua jne. Älkää viitsikö valehdella.
Eikä se voikaan mitään yksilövalmennusta olla, vaan ryhmä-.
Oisit menny urheiluseuraan. Ai niin...vali vali ei kiinnosta nyyh nyyh!
Taatusti opit uimaan ja juoksemaan, luistelemaan, hiihto, jalis, jääpallo, pesäpallo.kuula, jne.
Vierailija kirjoitti:
Hyvänä esimerkkinä toimii uiminen. Eihän siinä mitään opetettu, vaan pistettiin vain räpiköimään allasta päästä päähän. Olisikin opetettu erilaisia uimatyylejä, niin olisi ollut edes joku järki siinä hommassa.
Itseasiassa meillä ainakin uinti oli poikkeus. Siellä oli joka kerta uimaopettaja paikalla.
Eipä ollut vaikea arvata. 1930 ja ohjaajalla mikäs muukaan kuin kehärumpu.
https://www.abebooks.com/photographs/Germany-Sports-Women-Rhythmic-Gymn…