Meillä ei ole lapsia. Katujat, sanokaa minulle miksei kannata edes yrittää lasta

Olen 33-vuotias parisuhteessa elävä nainen. Jään myös omasta tahdostani lapsettomaksi.



- Haluan tehdä vuorotöitä ja ottaa vastaan vuoroja joista maksetaan hyvin lyhyellä varoitusajalla.



- Kotona ei tarvitse siivota niin paljon enkä muutenkaan vietä paljon aikaa kotona.



- Rahaa jää harrastuksiin ja elämiseen hyvin.



- Matkustelu ex-tempore periaatteella on helppoa.



Huonoja puolia lapsettomuudesta en löydä.

että voi voi. Olisi paljon helpompaa, kun ei olisi lapsia. En tarkoita sitä hässäkkää ja erilaisuutta verrattuna lapsettomana elämiseen. Vaan sitä suurta huolta, joka tulee suuren rakkauden myötä.



Mutta oikeasti, kyllä tämä rakkaus on huolen arvoista. Ja oppia ikä kaikki, olen oppinut myös käsittelemään huolehtimistani ja pelkojani ja ehkä vähän vapautunutkin niistä.



Eli taisikin tulla ihan väärä vastaus, sori, laitan nyt kuitenkin tämän.

Sä et enää koskaan saa olla rauhassa. Et vessassa, suihkussa, sängyssä, sohvalla, et yhtään missään. Paitsi töissä, sitten kun sinne palaat. Ja kun tulet töistä, odottaa sinua kotona toinen työpäivä.



Unohda rauhalliset leffaillat, iltalenkit, yleensäkin kaikki mistä olet joskus nauttinut, koska ne loppuvat siihen kun lapsi tulee. Sinusta tulee äiti. Sillä nimellä sinua kutsuu sen jälkeen lapsi, mies, sukulaiset ja kaikki muutkin. Et ole enää nainen, yksilö, ihminen, vaan olet palvelija ja siivooja, jonka omilla haluilla ja toivomuksilla ei ole enää paskankaan merkitystä.



Tätä jatkuu sitten vaihtelevasti sen 15-20 vuotta tai miten pitkään ne sitten kotona viihtyvätkin. Sen jälkeen alkaa sitten taas sinun aikasi, mutta sitä ennen parisuhde on kariutunut, olet yksinhuoltaja, n. 15-30 kg lihavampi, et omista yhtään ystävää koska kaikki aikasi on mennyt perheen parissa ja olet liian katkera ja väsynyt enää edes yrittämään.



Onnellista vauvan odotusta!



=)

Sä et enää koskaan saa olla rauhassa. Et vessassa, suihkussa, sängyssä, sohvalla, et yhtään missään. Paitsi töissä, sitten kun sinne palaat. Ja kun tulet töistä, odottaa sinua kotona toinen työpäivä.

Unohda rauhalliset leffaillat, iltalenkit, yleensäkin kaikki mistä olet joskus nauttinut, koska ne loppuvat siihen kun lapsi tulee. Sinusta tulee äiti. Sillä nimellä sinua kutsuu sen jälkeen lapsi, mies, sukulaiset ja kaikki muutkin. Et ole enää nainen, yksilö, ihminen, vaan olet palvelija ja siivooja, jonka omilla haluilla ja toivomuksilla ei ole enää paskankaan merkitystä.

Tätä jatkuu sitten vaihtelevasti sen 15-20 vuotta tai miten pitkään ne sitten kotona viihtyvätkin. Sen jälkeen alkaa sitten taas sinun aikasi, mutta sitä ennen parisuhde on kariutunut, olet yksinhuoltaja, n. 15-30 kg lihavampi, et omista yhtään ystävää koska kaikki aikasi on mennyt perheen parissa ja olet liian katkera ja väsynyt enää edes yrittämään.

Onnellista vauvan odotusta!

=)

Meillä on kaksi alle 5 v. lasta, joista toinen vielä VAMMAINEN. Saan käydä rauhassa vessassa, suihkussa, nukkuakin saan rauhassa. Harrastamme miehen kanssa edelleen leffailtoja, käyn iltalenkeillä ystävien kanssa, nautin asioista, joista nautin ennen lapsiakin. Äiti olen vain lapsilleni, muut kutsuvat minua ihan omalla nimelläni. Äidiksi tulon jälkeen olen todella tuntenut itseni naiseksi ja olen alkanut panostaa ulkonäkööni enemmän. Nämä ovat järjestely- ja priorisointikysymyksiä.

Mutta silti, kaipaan kyllä välillä sitä huolettomuutta ennen lapsia. Ei tarvinut olla vastuussa kenestäkään muusta. Lapseton en haluaisi kuitenkaan olla.

Siis minulla maailman kunnollisin mies ja tekee paljon perheen eteen, silti lopullinen vastuu on minulla. Vaikea selittää, mutta niin se vaan menee. Ja joo "mies voi tehdä kaikkea paitsi imettää", niinhän se voi, mutta jos vauva huutaa tissin perään niin ei siinä auta vaikka mies olisi maailman mahtavin vaipanvaihtaja, kanniskelija tai tuutulauluja, kyllä sen tissiparin omistajan on oltava silloin paikalla ja luovuttava omista menoistaan.

20 vuoden kuluttua. Jos onnistut tekemään vähän hanakalamman yksilön, se tulee aiheuttamaan suurta huolta sinulle vielä eläkkeellä ollessasikin. Siinä välissä oletkin jo huolehtinut ja hoitanut hautaan omat sekä miehesi vanhemmat. ÄLÄ TEE LAPSIA! Tee vapaaehtoistyötä, ota koira, mitä vaan, mutta älä luule että tulet täydeksi lapsen saatuasi. Sinut imetään tyhjiin kertakaikkiaan, sinua ei enää ole. USKO!

ensimmäinen syy on se loputon syyllisyys ja huoli, kun katselee tätä maailmaa (kuuntele esim. uutisia) niin tuntuu välillä tosi karmealta, kun alkaa oikein ajatella, että minkälaiseen maailmaan sitä onkaan lapsia tehnyt! Miten selviävät, etteivät joudu pahoille teille tai kukaan tee heille pahaa?



Huolet painavat jo vauvasta saakka (tai raskausajasta) ensin on huolissaan että jatkuuko raskaus, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, ei kai tule kätkytkuolemaa, taaperovaiheessa saa pelätä ettei lapsi telo itseään, sairasteleeko paljon, osaanko olla hyvä äiti, jaksanko valvoa, miten toimin lopen uupuneena..



päiväkotiin viedessä huolettaa lapsen sopeutuminen , saako kavereita, jääkö toisten "tallottavaksi", kouluunmenossa huolestuttaa että löytääkö kavereita, onko tarpeeksi rohkea, mitä jos joutuu pahastikin koulukiusatuksi.. teini-iän ongelmia osaat varmasti kuvitella itsekin, sitten ylipäätään elämässä eteen tulevat "aikuisten ongelmat"...



Ja syyllisyys mua painaa siitä, että en tahdo oikeasti kestää lapsiani (melua, sotkua, viihdyttämistä, natinaa, kitinää, kanniskelua, VAIVAA) enkä oikein ikinä ole viihtynyt lasten kanssa... Yritä tässä nyt sitten olla äiti, joka pystyisi evästämään lapsensa paljolla rakkaudella, niin että lapset pärjäisivät tässä maailmassa...!



Jos olet yhtään stressiherkkä tai ajattelet paljon maailman asioita yms. tai olet huomannut etten jaksa lasten leikkejä, meluja yms. niin voi olla parempi, ettet lapsia tee.



Sitten kun ne on tehty, on myöhäistä katua, ja sitten pitää vaan yrittää räpiköidä tässä äitiydessä ja huolesta mykkyrällä syyllisyyden painaessa toivoa, että on riittävän hyvä äiti.

Mutta toisaalta olen myös varma, että olisin ihan yhtä onnelinen lapsettomanakin.



-En viihdy ihan pienten lasten ja vauvojen kanssa. Suoraan sanottuna ne ovat minusta rasittavia ja tylsiä, ja vaikka oma lapsi oli alusta asti rakas niin olen todella onnellinen ettei enää IKINÄ tarvitse elää vauvan/pikkulapsen vanhempana. Kakkavaipat, puklut, imetys (muuten jees mutta sitoo paljon), se kun toinen ei osaa kertoa mikä just nyt on vialla ja vaan huutaa, 873 556 kertaa saman asian toistaminen... Ja meillä oli vielä helppo ja hyväuninen lapsi...



-Lapsi vie aikaa, rahaa ja tilaa. Kyllä me edelleen käymme leffoissa ja ravintoloissa, näemme kavereita jne. mutta faktahan se on että kaikkia näitä tulee tehtyä paljon vähemmän kuin ennen. + lapsi tarvitsee tilaa joten piti muuttaa isompaan asuntoon, lapsikin syö ja tarvitsee vaatteita.



-Vastuu. Elämä ei vaan ole yhtä huoletonta ja spontaania kuin ennen, kun aina pitää huolehtia lapsen tarpeista vähintään niin että hommaa hoitajan/hoitopaikan niiksi ajoiksi kun itse ei voi huolehtia.



Toisaalta lapsi antaa hirveän paljon ja meidän kolmen koplan dynamiikka on vaikuttanut myös parisuhteeseen (positiivisesti, ei meillä huonosti ole koskaan mennyt, mutta lapsen saaminen yhdessä on tietyllä tavalla lujittanut suhdetta). Mutta toisinkin olisi voinut käydä, kun ei sitä koskaan etukäteen tiedä.

yhtään syytä kohdallani, miksi olisi pitänyt jättää tekemättä lapset. Olin ennen hyvin itsekäs ihminen ja elin vain itselleni, matkustelin, tein uraa ym. Yht'äkkiä tuli vain tyhjiö, en saanut omalta elämältäni enää mitään, lapset ovat nyt täyttäneet tuon tyhjän tilan.



Mutta tämä vain omalla kohdallani, 30-vuotiaaksi asti olin varma, etten halua lapsia.

[/quote]

Meillä on kaksi alle 5 v. lasta, joista toinen vielä VAMMAINEN. Saan käydä rauhassa vessassa, suihkussa, nukkuakin saan rauhassa. Harrastamme miehen kanssa edelleen leffailtoja, käyn iltalenkeillä ystävien kanssa, nautin asioista, joista nautin ennen lapsiakin. Äiti olen vain lapsilleni, muut kutsuvat minua ihan omalla nimelläni. Äidiksi tulon jälkeen olen todella tuntenut itseni naiseksi ja olen alkanut panostaa ulkonäkööni enemmän. Nämä ovat järjestely- ja priorisointikysymyksiä.



Mutta silti, kaipaan kyllä välillä sitä huolettomuutta ennen lapsia. Ei tarvinut olla vastuussa kenestäkään muusta. Lapseton en haluaisi kuitenkaan olla.

[/quote]

Mutta oletkin ilmeisesti ollut jämäkkä ja se on kannattanut. En minäkään antaisi muiden kuin lasteni kutsua itseäni äidiksi, enhän minä muiden äiti ole!



Mutta kyllähän äitiydestä oman minuuden syövä työleiri tulee, jos antaa työntää itsensä ahtaaseen muottiin - ja niin käy helposti, jos ympärillä on kamalasti "perinteisiä arvojen" toitottajia. Kauheinta minusta on se, että muottiin työntävät hanakimmin toiset äidit.

Mutta kyllä sydänalassa kuristi, kun lapseton ystäväni kertoi viettäneensä kesäloman ensimmäisen viikon mökillä riippumatossa lukien kirjoja vinon pinon.



Minä en muista milloin olisin lukenut tuolla tavalla. Mulla on lukemattomia aikakauslehtiäkin odottamassa pinossa jopa viime kesältä asti. Romaanin olen lukenut viimeksi.. Hei, mikä romaani on???

Tero

En aijo hehkuttaa kuinka ihanaa elämä lasten kanssa on koska se ei aina sitä ole.



Sen voin kertoa että elämä muuttuu varmasti, mutta ei välttämättä huonoon suuntaan. Elämästä lasten myötä tulee erillaista. Jokainen perhe saa sellaiset lapset kuin ansaitsevat, sen olen huomannut. Iloisilla perheillä joilla pipo ei ole niin kireällä on iloisia, reippaita ja onnellisia lapsia. Sitten on av-mammat lapsineen..



On hyvä ap muistaa että lapset ovat kuitenkin lapsia häviävän pienen aikaa, 10-15 vuotta kuluu siivillä ja jos taakseppäin ajatellaan niin mitä teit lapsettomana nuo vuodet? Ehkä matkustelit enemmän, kävit töissä jne. Siis ei oikeastaan yhtään mitään. Sen sijaan 10 -15 vuotta lasten kanssa siihen mahtuu paljon ja oikeastaan mistään tärkeästä ei tarvitse luopua. Toiset antaisivat oikean kätensä että saisivat seurata lapsen varttumista ihmiseksi, mutta heille sitä ei suoda. Isoin asia mitä naisena menettää on äidin rakkaus ja sitä ei tiedä/tunne ennen kuin on omia lapsia.



Omalla kohdallani pidän itseäni hölmönä etten hankkinut lapsia jo 20 alkupuolella vaan vasta 30 korvilla. Nyt elämässä on niin paljon naurua, spontaaneja hetkiä, uusia kokemuksia ja ELÄMÄÄ. Ja kohta se on ohi! Nuo viipeltäjät viipeltävät ovesta maailmalle ja täällä kaksi vanhaa varista potkii kiviä aikansa kuluksi.



Elämä on elämää kun sen saa jakaa jonkun kanssa.

erilailla.. siis toisten mielestä on ELÄMÄÄ, spontaaneja hetkiä ja uusia kokemuksia, kun ON niitä lapsia.

Itse taas olen sitä mieltä, että kun on niitä lapsia, kaikki tuo on taaksejäänyttä ja tauolla... (tai no, uusia kokemuksia tietysti on se, että näkee oman lapsen kehittyvän jne)

mutta itselleni Elämää olisi nimenomaan lähteä spontaanisti vaikka keskellä yötä jonnekin reissuun jos siltä tuntuu (teepä tämä lasten kanssa.. menet herättämään heidät uniltaan :D ) tai hankkia niitä uusia kokemuksia mutta ne ovat mulle tyyliin kalliokiipeilyä ja laskuvarjohyppyä, teepä nämäkin lasten kanssa, heh heh.. tai edes matkustelua, safareita jne, ei onnistu lasten kanssa ja kuka ottaa lapseni viikoksi-pariksi hoitoon.. ei kukaan. Mummoilla ja papoilla on oma elämä.

Siitä olen yhtä mieltä, että elämä on elämää, kun sen saa jakaa jonkun kanssa, mutta vasta siinä vaiheessa kun tämä "joku" on niin vanha, että on tasavertainen, ettei sinun tarvitse kanniskella, juosta perässä, huolehtia, neuvoa, opastaa, syöttää, kantaa toistenkin tavarat ja jopa heidät itsensä jne.

Nyt elämässä on niin paljon naurua, spontaaneja hetkiä, uusia kokemuksia ja ELÄMÄÄ. Ja kohta se on ohi! Nuo viipeltäjät viipeltävät ovesta maailmalle ja täällä kaksi vanhaa varista potkii kiviä aikansa kuluksi.

Elämä on elämää kun sen saa jakaa jonkun kanssa.

eikö ole hassua että pienten lasten vanhemmat kokevat elämänsä usein raskaaksi ja tukalaksikin, pienten kanssa oleminen on vaativaa. Mutta jos vanhemmalta naiselta (tai mieheltäkin)kysytään heidän elämänsä onnellista aikaa noin jälkeenpäin katsottuna niin lähes poikkeuksetta vastauksena on se aika kun lapset olivat pieniä. Että ei se tästä ainakaan paremmaksi muutu?

jutuista on totta. Paljon huolta ja murhetta, välillä silkkaa raivoakin. Joskus tuntuu siltä, että voisi lahjoittaa nuo lapsensa ensimmäiselle vastaantulijalle. Mutta siltikin se kaikki on pientä verrattuna siihen kaikkeen hyvään mitä lapset tuo tullessaan. Ikinä en vaihtaisi pois niitä aamuja, kun pieni lämpöinen ja aamulta tuoksuva poika heräilee siitä mun vierestä, nauraa kikattaa ja antaa aamupusun. Tai kun pieni tyttö kömpii syliin, halaa ja sanoo, että äiti minä rakastan sinua.

jotka on sitä mieltä että lasten kanssa paras aika oli kun lapset olivan isoja (=kouluikäisiä), pahin teini-ikä kyllä yleensä tosin poislukien.

eikö ole hassua että pienten lasten vanhemmat kokevat elämänsä usein raskaaksi ja tukalaksikin, pienten kanssa oleminen on vaativaa. Mutta jos vanhemmalta naiselta (tai mieheltäkin)kysytään heidän elämänsä onnellista aikaa noin jälkeenpäin katsottuna niin lähes poikkeuksetta vastauksena on se aika kun lapset olivat pieniä. Että ei se tästä ainakaan paremmaksi muutu?

Lapseton ei saa koskaan lapsenlapsia. Vanhana mummona tai pappana olisi varmaan kivaa jos olisi jälkikasvua perheineen seurana.

lapset voivat hyljätä vanhempansa, tai päättää etteivät teekään lapsia. Silloin ei ole lapsenlapsia jotka kyläilisivät.

Ja jos ei tee lapsia siksi ettei tykkää lapsista, niin miksi niistä nyt vanhana yhtäkkiä sen enempää tykkäisi?

Lapseton ei saa koskaan lapsenlapsia. Vanhana mummona tai pappana olisi varmaan kivaa jos olisi jälkikasvua perheineen seurana.

ja se se vasta yksinäistä onkin...

Ja pitää muistaa että ai kaikki vanhuksetkaan välitä lapsista.

Lapseton ei saa koskaan lapsenlapsia. Vanhana mummona tai pappana olisi varmaan kivaa jos olisi jälkikasvua perheineen seurana.