Mitä nykyvanhemmilta vaaditaan ja odotetaan, joita esimerkiksi omat vanhempasi eivät todellakaan tehneet?

Ennen hammaslääkäri oli koulun yhteydessä tai sivukylien kouluilta vietiin sinne taksilla koulupäivän aikana. En usko, että vanhempani edes tiesivät tarkalleen, milloin minulla oli hammaslääkäri. 

Nykyään hammaslääkäri voi sijaita toisella puolella kaupunkia ja vanhemmat kuljettavat lapset sinne koulupäivän aikana. Kolmen lapsen äitinä, joilla kaikilla jonkinlainen oikomishoito meneillään, olen joka kuukausi useita tunteja poissa töistä tämän takia. 

Jep. Muistan halunneeni harrastuksen, johon oli matkaa 30km. Ehdottomasti liian kaukana, ei voi kuskata.

Ja ainakaan mua ei kannustettu harrastuksissa ollenkaan. Jos mua vähän harmitti siellä jokin tai en heti onnistunut jossain, lopetin koko touhun. Vanhemmat eivät yhtään kannustaneet jatkamaan tai yrittäneet keksiä tapoja oppimiseen. Jälkeenpäin harmittaa, että sellotunnitkin luovutin heti.

Selvinpäin oleminen.

Lapsilla pitää olla ohjattu harrastus. Omatoimisesti tai kaveripiirissä tapahtuvia harrastuksia ei enää edes lasketa harrastuksiksi.

Vierailija kirjoitti:

Jep. Muistan halunneeni harrastuksen, johon oli matkaa 30km. Ehdottomasti liian kaukana, ei voi kuskata.

Ja ainakaan mua ei kannustettu harrastuksissa ollenkaan. Jos mua vähän harmitti siellä jokin tai en heti onnistunut jossain, lopetin koko touhun. Vanhemmat eivät yhtään kannustaneet jatkamaan tai yrittäneet keksiä tapoja oppimiseen. Jälkeenpäin harmittaa, että sellotunnitkin luovutin heti.

Tuossa on se suurin ero vanhemmuudessa. Suurinta osaa nykyajan vanhempia ihan oikeasti kiinnostaa sen oman lapsen elämä. 

Kyllä se on tää palvelujen saamisen jäätävä vaikeus ja se jatkuva painostus osallistua koulunkäyntiin ja se että kouluja ei valvo kukaan kuitenkaan, vaan siellä voi tapahtua ihan mitä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Muistan halunneeni harrastuksen, johon oli matkaa 30km. Ehdottomasti liian kaukana, ei voi kuskata.

Ja ainakaan mua ei kannustettu harrastuksissa ollenkaan. Jos mua vähän harmitti siellä jokin tai en heti onnistunut jossain, lopetin koko touhun. Vanhemmat eivät yhtään kannustaneet jatkamaan tai yrittäneet keksiä tapoja oppimiseen. Jälkeenpäin harmittaa, että sellotunnitkin luovutin heti.

Tuossa on se suurin ero vanhemmuudessa. Suurinta osaa nykyajan vanhempia ihan oikeasti kiinnostaa sen oman lapsen elämä. 

Haluaako lapsi oikeasti, että hänen elämänsä on jossain jalkapalloseurassa missä valmentaja ja äiti huutavat kilpaa kentän reunalla naama punaisena?

On osallistuttava koulun juttuihin ja autettava läksyissä.

Omat vanhemapin oilivat pari vuotta kiertokoulua käyneet, joten meidän lasten oli oppikoulut ja lukiot 60-luvulla ihan itse opiskeltava.

Harrasuksista sen verran, että olin lahjakas yleisurheilussa, mutta varsinkin äiti sanoi aina, että ei sinusta siihen ole, ja sama puhe, yritin mitä hyvänsä.

Isä oli myöntyväisempi, mutta rahaa ei ollut esim piikkareihin tms urheiluun liittyvään.

Tästä jäi kyllä trauma, että en ole koskaan oikein uskonut itseeni ja olen aina ollut alisuoriutuja.

Ei meillä ainakaan ole tuollaista kuin ap kuvaili. Edelleen nimet kokeisiin riittää ja kerran vuodessa on arviointikeskustelu. Vanhempainiltoihin en osallistu, koska lapseni eivät töppäile koulussa. Wilmaan tulee vain asiaviestejä esimerkiksi tulevista tapahtumista. Harrastuksiin menot ja tulot lapset hoitavat itse, koska se on heidän hommansa ja opettaa vastuunkantoa. En koe, että minulta vaadittaisi heidän kuskaamistaan tai muuta osallistumista kuin maksaminen. Vanhemmuudestakin voi tehdä ihan niin helppoa tai vaikeaa kuin itse haluaa.

- puheterapia: vanhemmat vetävät puheterapiaa kotona. ohjauskäyntejä on 1 per / 2 vuosi.

- toimintaterapia: vanhemmat kuntouttavat lasta, myös päiväkoti kuntouttaa ilman, että siellä olisi terapeuttia

Omassa lapsuudessani oli viikoittaiset käynnit puheterapeutilla, jonka vastuulla puheterapia oli. Nykyään se on vanhempien vastuulla ja kuka tahansa voi opiskella netistä puhe- tai toimintaterapeutiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Muistan halunneeni harrastuksen, johon oli matkaa 30km. Ehdottomasti liian kaukana, ei voi kuskata.

Ja ainakaan mua ei kannustettu harrastuksissa ollenkaan. Jos mua vähän harmitti siellä jokin tai en heti onnistunut jossain, lopetin koko touhun. Vanhemmat eivät yhtään kannustaneet jatkamaan tai yrittäneet keksiä tapoja oppimiseen. Jälkeenpäin harmittaa, että sellotunnitkin luovutin heti.

Tuossa on se suurin ero vanhemmuudessa. Suurinta osaa nykyajan vanhempia ihan oikeasti kiinnostaa sen oman lapsen elämä. 

Haluaako lapsi oikeasti, että hänen elämänsä on jossain jalkapalloseurassa missä valmentaja ja äiti huutavat kilpaa kentän reunalla naama punaisena?

Ei varmaankaan.. omat lapset tosiaan harrastaneet jalkapalloa 5 vuotiaasta alkaen (kuopus nyt 15v) ja ikinä en ole huutanut kuin "Hyvä" siellä kentän laidalla. Ja sekin ihan ilman punoitusta. Eikä siellä huutele kukaan muukaan "naama punaisena", mutta ehkä mun kokemuspohja on liian lyhyt, kun vasta 17v siellä kentän laidalla oon seisoskellut, neljän eri seuran peleissä?

Lasten harrastusten ottaminen omaksi elämäntehtäväksi. Kyllä olisin kerran viikossa arki-iltana saanut kyydin mutta ei puhettakaan viikonloppuaamuista tai koko viikonlopun turnauksista. Enpä voi moittia koska en itsekään vanhempana suostuisi sellaiseen.

Tunteiden sanoittaminen. Minulle sanottiin "ole hiljaa" tai "ei saa kiukutella".

Vierailija kirjoitti:

Tunteiden sanoittaminen. Minulle sanottiin "ole hiljaa" tai "ei saa kiukutella".

Lapselle kuuluu sanella tämän tunteet tai muuten lapsen "tunnetaidot" eivät kehity. Ja esimerkiksi kurinpidon on jäätävä tämän tunnepuheen tasolle, tai muuten tulee traumat ja lasu. Muita syitä lapsen käytökseen ei voi olla kuin tunteet ja niiden sanoituksen puute.

Lapsen elämään osallistuminen kaikin tavoin. Syödään yhdessä, tehdään asioita yhdessä, ollaan aktiivisia päiväkodin ja koulun suuntaan, tuetaan kaverisuhteissa ja autetaan pieniä niiden muodostamisessa, autetaan läksyissä, kuunnellaan ja jutellaan, jne.

Omassa lapsuudessani vallitseva meininki oli se, että lapset pihalle ja sitten ennen nukkumaanmenoaikaa kotiin. Ei mitään tietoa missä olivat ja mitä tekivät, paitsi jos jäivät jostain kiinni. Siinä tapauksessa tuli selkään.

Olin itse lapsi ysärillä. Tuosta Wilma-asiasta en osaa sanoa kun lapseni on vasta ekaluokalla, toistaiseksi sieltä ei mitään turhia viestejä ole tullut. Mutta lapsi ei käyttäydy huonosti joten ehkä se johtuu siitä. Koulun vaatimukset ei siis juurikaan poikkea omasta lapsuudestani, oli meilläkin reissuvihko johon vanhemman piti kuitata että on luettu joku juttu, lisäksi muistan kuskanneeni kotiin erinäisiä lappusia joissa oli vanhemmille tietoa jostain.

Harrastuksiin minua kuskattiin kyllä, itse en maalla asuvani olisi päässytkään. Toki sitten isompana aloin kulkea itse kun siirryin keskustaan kouluun ja pystyin menemään mummon luokse koulun ja harrastuksen välissä. Äiti sitten haki kotiin. Mokkapaloja ja lettutaikinoita ym piti partioreissuja varten joskus leipoa ja varmaan olisivat jokaisen suostuvan aikuisen rekrynneet mukaan toiminnan järjestämiseen.

Se missä on eroa on just tuo hammaslääkäri ja puheterapia ja vaikka kouluterkkarin tarkastukset, ei niissä olleet vanhemmat mukana vaan järjestyivät koulun kautta. Nytkin tosin oli joku suuhygienisti käynyt katsomassa ekaluokkalaisten hampaat, mutta puheterapiaa ei ole ja terkkariin piti vanhemman mennä mukaan. Lisäksi se suht moderni vanhemmuus mitä äitini toteutti oli siihen aikaan ilmeisesti poikkeus, nykypäivänä vastaava toiminta on suunnilleen minimitaso kunnolliselle vanhemmuudelle.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen elämään osallistuminen kaikin tavoin. Syödään yhdessä, tehdään asioita yhdessä, ollaan aktiivisia päiväkodin ja koulun suuntaan, tuetaan kaverisuhteissa ja autetaan pieniä niiden muodostamisessa, autetaan läksyissä, kuunnellaan ja jutellaan, jne.

Omassa lapsuudessani vallitseva meininki oli se, että lapset pihalle ja sitten ennen nukkumaanmenoaikaa kotiin. Ei mitään tietoa missä olivat ja mitä tekivät, paitsi jos jäivät jostain kiinni. Siinä tapauksessa tuli selkään.

Mitä teillä tapahtuu jos lapset jäävät jostain kiinni? Silloinkin vaan kuunnellaan ja jutellaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen elämään osallistuminen kaikin tavoin. Syödään yhdessä, tehdään asioita yhdessä, ollaan aktiivisia päiväkodin ja koulun suuntaan, tuetaan kaverisuhteissa ja autetaan pieniä niiden muodostamisessa, autetaan läksyissä, kuunnellaan ja jutellaan, jne.

Omassa lapsuudessani vallitseva meininki oli se, että lapset pihalle ja sitten ennen nukkumaanmenoaikaa kotiin. Ei mitään tietoa missä olivat ja mitä tekivät, paitsi jos jäivät jostain kiinni. Siinä tapauksessa tuli selkään.

Mitä teillä tapahtuu jos lapset jäävät jostain kiinni? Silloinkin vaan kuunnellaan ja jutellaan?

Riippuu siitä, mistä jäävät kiinni. Kyllä meillä seurauksia tulee, eikä ylläoleva ole välttämättä kuvaus tämän päivän vanhemmuudesta omassa kodissani. Mielestäni tämän päivän käytännöissä on menty liian pitkälle, vaikka en kannatakaan myöskään oman lapsuuteni meininkiä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen elämään osallistuminen kaikin tavoin. Syödään yhdessä, tehdään asioita yhdessä, ollaan aktiivisia päiväkodin ja koulun suuntaan, tuetaan kaverisuhteissa ja autetaan pieniä niiden muodostamisessa, autetaan läksyissä, kuunnellaan ja jutellaan, jne.

Omassa lapsuudessani vallitseva meininki oli se, että lapset pihalle ja sitten ennen nukkumaanmenoaikaa kotiin. Ei mitään tietoa missä olivat ja mitä tekivät, paitsi jos jäivät jostain kiinni. Siinä tapauksessa tuli selkään.

Jep, tänään osallistuttiin siten, että meidän lapsi näytti puhelimestaan videon, kun olivat kavereiden kanssa potkineet yhden surkimuksen kuoliaaksi...tiedettiin kyllä koko ajan missä meidän lapsi meni ja mitä teki ja keiden kanssa oli.