Lue keskustelun säännöt.
Kaipaan ydinperhettä ja sen tuomaa kemiaa
Ehkä vielä löydän joskus
07.01.2023 |
Olen yksinhuoltaja ja kaipaan elämääni kumppania jonka kanssa jakaa ja suunnitella elämää. Elämäni on hyvää ja rakastan olla lapsieni kanssa, mutta se jokin puuttuu. En pysty antamaan lapsilleni mallia miten ydinperhe toimii. Ystäväni perheet ovat ydinperheitä ja voi kuinka kaipaan sitä kemiaa mitä niissä perheissä on.
Olen elänyt ydinperheessä, mutta olosuhteiden pakosta jäin yksin lapsieni kanssa. Onko muita yh:ita jotka kaipaavat perhettä niin että siinä olisi kaksi vanhempaa, etkä sinä vain yksin?
Kommentit (39)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kasvoin ydinperheessä niin kauan että täytin 18v. Ehkä loppuelämän mielialalääkitys, psykoterapiat ym maksan tuosta vanhempieni valinnasta. Mut ei se oo niin mustavalkoista, suuntaan tai toiseen.
Olisihan se paljon helpompaa. Myös arki. Ruokailut yhdessä perheen kanssa. Nyt syödään nopeasti lapsen kanssa jotain.
Voisi perheenä katsoa elokuvia ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kaksin lapsen kanssa on hiukan tylsää tehdä kaikkea.
Isäni ja äitini erosivat, kun olin 10-vuotias ja sisareni pari vuotta nuorempi. Äitini haikaili kovasti ydinperheen perään ja ajatteli sen olevan meille hyväksi. Vaan kun sen enempää minä kuin sisarenikaan emme halunneet isäpuolta saman katon alle. Äiti sitten seurusteli, muttei muuttanut yhteen ennen kuin muutimme kotoa pois. Meistä kasvoi sitten onneksi ihan kunnon kansalaisia.
Isämme sen sijaan perusti uusperheen naisen kanssa, jolla oli ikäisemme lapset. Meno oli kerrassaan holtitonta. Molemmat kipuilivat ja jättivät koulunsa kesken. Tyttö päätyi kotoa muutettuaan parikymppisenä yksinhuoltajaksi äitinsä tavoin ja poika katkaisi välit kaikkiin ja kuoli kolmekymppisenä.
Omien kokemusteni perusteella uusperheestä ei ydinperhettä tule. Eikä sillä, etteikö joku voisi onnistuakin.
Vierailija kirjoitti:
Olisihan se paljon helpompaa. Myös arki. Ruokailut yhdessä perheen kanssa. Nyt syödään nopeasti lapsen kanssa jotain.
Voisi perheenä katsoa elokuvia ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kaksin lapsen kanssa on hiukan tylsää tehdä kaikkea.
Meillä pyritään syömään aina kunnon ruoka ja käyttämään siihen aikaa niin että lapset osallistuvat kattamiseen ja laittavat itse ruoan lautaselleen. Mutta todella kaipaisin sitä että pöydässä olisi joku toinen aikuinen juttelemassa päivän asioista yhdessä. Tämä yksinäisyys ainoana vanhempana on musertavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioerolapsi kirjoitti:
Isäni ja äitini erosivat, kun olin 10-vuotias ja sisareni pari vuotta nuorempi. Äitini haikaili kovasti ydinperheen perään ja ajatteli sen olevan meille hyväksi. Vaan kun sen enempää minä kuin sisarenikaan emme halunneet isäpuolta saman katon alle. Äiti sitten seurusteli, muttei muuttanut yhteen ennen kuin muutimme kotoa pois. Meistä kasvoi sitten onneksi ihan kunnon kansalaisia.
Isämme sen sijaan perusti uusperheen naisen kanssa, jolla oli ikäisemme lapset. Meno oli kerrassaan holtitonta. Molemmat kipuilivat ja jättivät koulunsa kesken. Tyttö päätyi kotoa muutettuaan parikymppisenä yksinhuoltajaksi äitinsä tavoin ja poika katkaisi välit kaikkiin ja kuoli kolmekymppisenä.
Omien kokemusteni perusteella uusperheestä ei ydinperhettä tule. Eikä sillä, etteikö joku voisi onnistuakin.
Ydinperheen kemia onkin sitä parasta, kun asiat sujuvat. En myöskään usko että uusperhe toimisi yhtä hyvin. Voiko toisen lasta rakastaa kuin omaansa? Elämä on kyllä hankalaa kun haluaisi omille lapsilleen vain parasta tarjota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, hyvin toimiva ydinperhe, missä molemmat vanhemmat osallistuisivat arjen pyöritykseen, missä olisi me henki, tehtäisiin asioita perheenä ja pariskuntana. Olisi pääasiassa hyvä ilmapiiri, perus riitoja lukuunottamatta. Halattaisiin, puhuttaisiin nätisti, oltaisiin kiinnostuneita toisten asioista, autettaisiin, kannustettaisiin ja tsempattaisiin. Käytäisiin katsomassa ja osallistumassa lasten harrastusjuttuihin yhdessä. Olisihan semmoinen ihana.
Mutta entä, kun ydinperheessä yksi haukkuu, ja arvostelee? Muut yrittävät tehdä kaiken oikein, ettei yksi hermostuisi, ja lopulta joku ei jaksa pingottaa tai mokaa ja tulee järkyttävä riita. Ilmapiiri on negatiivisen lyttäävä, todella raskas. On yksinäinen vaimo, kun mies tekee aina jotain muuta jossain muussa seurassa. On huomiota janoavia lapsia, kun isää ei kiinnosta. Vaatii vaatii ja vaatii. Muulla perheellä on olo että vain suorittamalla kelpaat. Tosin et välttämättä silloinkaan.
Olet ydinperheessä mutta yksin vastuussa kaikesta arjen pyörityksestä. Et voi pyytää apua siltä sohvalla makaavalta, koska se saattaa suuttua kun töissä on ollut niin raskasta. Joskus se saattaa luvata auttaa, mutta jollain verukkeella kehittää riidan ja peruu. Siksi et edes pyydä enää apua.
Eikö silloin ole parempi olla oikeasti yksin? Hoitaa asiat haluamallaan tavalla? Elää kodissa missä kaikilla on hyvä olla?
Uusperhettä en ainakaan ikinä perusta. En koskaan halua altistaa lapsiani, enkä itseäni sille riskille, että arjesta tulee suorittamista, riitaisaa, pingottamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avioerolapsi kirjoitti:
Isäni ja äitini erosivat, kun olin 10-vuotias ja sisareni pari vuotta nuorempi. Äitini haikaili kovasti ydinperheen perään ja ajatteli sen olevan meille hyväksi. Vaan kun sen enempää minä kuin sisarenikaan emme halunneet isäpuolta saman katon alle. Äiti sitten seurusteli, muttei muuttanut yhteen ennen kuin muutimme kotoa pois. Meistä kasvoi sitten onneksi ihan kunnon kansalaisia.
Isämme sen sijaan perusti uusperheen naisen kanssa, jolla oli ikäisemme lapset. Meno oli kerrassaan holtitonta. Molemmat kipuilivat ja jättivät koulunsa kesken. Tyttö päätyi kotoa muutettuaan parikymppisenä yksinhuoltajaksi äitinsä tavoin ja poika katkaisi välit kaikkiin ja kuoli kolmekymppisenä.
Omien kokemusteni perusteella uusperheestä ei ydinperhettä tule. Eikä sillä, etteikö joku voisi onnistuakin.
Ydinperheen kemia onkin sitä parasta, kun asiat sujuvat. En myöskään usko että uusperhe toimisi yhtä hyvin. Voiko toisen lasta rakastaa kuin omaansa? Elämä on kyllä hankalaa kun haluaisi omille lapsilleen vain parasta tarjota.
Joo, silloin kun asiat sujuvat. Isämme valitettavasti tapasi tulevan äitipuolemme, kun olin neljän vanha. Äiti katseli sitä kuusi vuotta, ennen kuin erosivat. Tosin ei vain katsellut vaan raivosi kaiket viikonloput, kun isä oli kotona, eikä "työmatkalla".
Toivoimme sisareni kanssa monta vuotta, että eroaisivat, mutta kun eivät saaneet aikaiseksi. Nyt, 40 vuotta myöhemmin asioihin on vähän perspektiiviä. Isä oli sen naisen kanssa onnellisesti naimisissa 40 vuotta ja nainen oli meille aina oikein ystävällinen, eikä onneksi äidillinen. Äitini sen sijaan etsi onneaan 30 vuotta, ennen kuin monen epäonnistumisen jälkeen lopetti etsimisen.
Moraalisesti isän vika, muttei äitikään asiaa kovin mallikkaasti hoitanut. Lisäksi olen varma, että äidin käytöksessä oli paljon syitä, miksi isä kävi vieraissa.
Aina välillä kaipaan edelleen vuosien jälkeen ydinperhettä, mutta sitten aina uudelleen tajuan että se olisi vaatinut että edelleen olisin eks-miehen kanssa parisuhteessa. Uuden hyvän kumppanin kanssa parisuhde kukoistaa, mutta ei tästä ydinperhettä enää muodostu, joten on sovittu ettei edes yritetä yhteenmuuttoa ennen kuin lapset on isoja. On sitten muksuilla edes levolliset kodit.
Elämässä harvoin saa kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä pystyyn kuolleessa ydinperheessä aiheutti aika lailla hymyilyä tuo haikailtu "ydinperheen kemia". Kiitos piristyksestä.
En nyt tiedä mitä iloa tuosta minun yhdinperheestä oli kun äiti oli narsisti ja isä heikkohermoinen lastenhakkaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ydinperhe tai uusperhe, dynamiikka ja kemia voi olla hyvää tai huonoa. Monissa ydinperheissä vanhemmat puhuvat toisilleen todella rumasti, ovat tyytymättömiä ja ärtyisiä. Että ei sekään useinkaan ole sitä ihanaa, positiivista, rentoa ja kivaa tunnelmaa, jossa kaikkien on hyvä olla ja kaikkia arvostetaan. Sellaista kuitenkin on joissakin ydinperheissä ja myös joissakin uusperheissä.
Perhe kuin perhe. Toisilla toimii ja toisilla ei.
Yhden vanhemman perhe on sentään parempi kuin toimimaton kahden vanhemman perhe.
Ja joo, ymmärrän yksinäisyytesi. Pidä paljon yhteyttä ystäviisi ja varmasti lapsistakin pikkuhiljaa alkaa saada enemmän seuraa, kun kasvavat ja kykenevät sitten isompina kunnon keskusteluihin :)
Ja toki se rakkauskin voi osua kohdalle, mutta se ei käskemällä tule, joten parempi vaan rakentaa onnellisuutta niillä palikoilla, mitä jo on.
Onko ydinperheessä toinen vanhemmista mies ja toinen nainen? Jos on, niin sellaisesta perheestä kannattakin haaveilla.
Yh:n vastakohta ei ole onneton ydinperhe, muistetaas sekin. On olemassa paaaaljon onnellisia ydinperheitä. Itselläni on suuri onni ja kunnia kuulua toimivaan ydinperheeseen sen äitinä. Lapsena olin onnettoman yh-äidin lapsi. Lopulta jouduin lastenkotiin, kun ei äidistä ollut äidiksi. Voi miten kateellinen olin, kun kavereilla oli isä ja äiti, ja vielä yhdessä! Sain käydä kylässä heillä, ihastella miten jurotkin isät vitsailivat, äidit olivat hyväntuulisia puuhastelijoita ja jotkut isät jopa kaappasivat äidin hetkeksi kainaloon. Voi vitsit, sellaista en ollut koskaan missään nähnyt. Ja vaikka joku äiti vähän suuttuikin meille kolttosista, siinä oli aina rakkaus mukana.
Tottakai kaipaat. Jokaisen unelma on toimiva ydinperhe. Kaikki eivät sitä erilaisista syistä saa, mutta elämä voi silti olla monella muulla tapaa hyvää.
Kyllä minä ainakin kaipaan. Nykyään erotaan liian helpolla, kun ei ymmärretä mitä siitä seuraa. Juuri nämä ap:n mainitsemat asiat eivät tunnu käyvän mielessäkään, kun mietitään eroa.
Meilläkin vaimo läski ihan vain tylsistyttyään. Kumpikaan ei ole löytänyt uutta onnea kahdeksassa vuodessa. Lapset pitäneet minutkin järjissään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä ainakin kaipaan. Nykyään erotaan liian helpolla, kun ei ymmärretä mitä siitä seuraa. Juuri nämä ap:n mainitsemat asiat eivät tunnu käyvän mielessäkään, kun mietitään eroa.
Meilläkin vaimo läski ihan vain tylsistyttyään. Kumpikaan ei ole löytänyt uutta onnea kahdeksassa vuodessa. Lapset pitäneet minutkin järjissään.
Läksi, ei ollut läski.
Ymmärrän hyvin samaa kaipaan itsekin