Kuinka kauan isän onni vauvasta kesti tulla?

vähän samanlainen luonne kun mun miehen vanhemmilla. Raskausuutiseen ei sanottu oikeastaan mitään. Hiljaiseloa jatkui kunnes vatsa näkyi kunnolla (vasta viikon 30 jälkeen). Sitten kun peli oli saatu käyntiin, ei loppua näkynyt. Kaikkiin suunnitelmiin liittyy vauvan tulo ja huomioiminen, nuttuja on virkattu ja vanhoja puuleluja hiottu ja maalattu sekä pihatöissä autettu.

Alunperin hän ei kauheastilasta halunnut, suhteemme alussa, kun hänellä oli jo kaksi edellisestä liitosta. Ja avioliitto loppui, ennekuin kaksoset oli vaipoista pois. Vaikka hän mielestäni on ollut hyvä isä ja suhteet llapsiin läheiset, epäili onnistumistaan isänä.

Suostui sitten lapseen ja kun raskautta jouduttiin odottamaan vuosia, oli tosi iloinen kun lopulta tärppäsi.

Alkuinnostuksen jälkeen otti rauhallisesti, kävi yhdessä ultrassa vain. Mutta loppuraskudesta rupesi ehdottelemaan muutoksia kotiinyms tyyliin " toi on vaarallista lapselle, olis näppärämpää jos meillä olis mikro, tehosekoitin yms" ja mietti asioita yleensä lapsen kannalta.

Tosin myönsi, etä häntä pelottaa, että jokin menee pieleen tai lapsi on sairas. Että osaisiko hän suhtautua vammaiseen lapseen tai lapsen sairauksiin.

Oli synnytyksessä mukana, jopa leikkaussalissa mukana, vaikka inhoaa sairaaloita kiihkeästi ( oma äitinsä kuoli, kun mies oli 6v, johtuisko sairaalaviha siitä? kotipsykologiaa:-)).

On ollut ylpeä ja hyvä isä, vaikkei luonteeseen kuulukaan toitottaa lapsesta joka puolelle. On viettänyt paljon aikaa lapsen kanssa, vaikkei hiekkalaatikko isä olekaan ollut.

että olen raskaana siihen asti kun synnytin, neljännen kohdalla hymy kyllä hyytyi.

Ja minä puolestani kauhuissani.

Isänä veit sanat suustani ;)(En sitä kyllä vaimolleni näkyvästi ilmoitanut,olin onnellinen hänen kanssaan) NO nyt lapset aikuisia .Mutta kyllä minua isänä HIRVITTI kuin elätän yhden läpsen ja kasvatan , no Heitä tulikin neljä perä perään. Vaikka itse olen ison 9lapsisen perheen vanhin, Niin yleensä he paremmin osaavat iloita lapsista joilla on ollut suisaruksia. Ne yhden lapsen perheet pitäis lailla kieltää ;) kun lapset ei opi ottaan muita huomioon kasvaessaan,eivätkä sosiaalisia taitoja elämän varalle.Se on suomi miehellä helma synti kun niitä poikia ei oo pienenä pussattu,niin he ei osaa sitä sit isonakaan. Joskus tuolla keski euroopassa ollessani pitkiä aikoja ,tippa linsissä katselin kuin ISÄ kävelee 14v poikansa kanssa käsi kädessä.eikä todella ollut mitään ns:bervoja) äiti meni mukana tyttö kädessään.Koska suomessa näkis tälläistä välitämistä ????? iso isä 64v.

meillä toivottu lapsi, mut raskausaika oli ihan kauhea. Mies ei reagoinut mitenkään mihinkään, ei kertaakaan edes koskenut vatsaani. Sukulaisetkaan ei reagoineet mitenkään, oma äitini joskus kysyi että mitä kuuluu. Mä olin äärimmäisen loukkaantunut, raivoissani ja yksinäinen; mun sisällä kasvoi uusi elämä, mun koko maailma mullistui, (lähtien siitä että jouduin jättämään mun työn, koska sopimusta ei lapsen vuoksi uusittu) ja ketään ei kiinnosta, ei lapsi eikä mun tunteet.

Olin niin vihainen, että kun töissä tuli mahdollisuus valita reissuhommat, niin otin ne, reissasin aina viikon-pari kerrallaan, uppouduin työhön ja yritin yksin iloita raskaudesta. Ne oli oikeastaan ihan onnellisia aikoja, mä koin että tilanne on hallinnassa ja että mä pärjään yksinkin, jos kerran on pakko. Kasvava vatsa ja lapsen liikkeet oli mulle suuri ilon aihe. Mulla oli myös onneksi työkavereina mummukuumeisia naisia, jotka jaksoi kertoa omista raskauksistaan ja huolehtia mun voinnista. Miestä näin viikonloppuisin, onneksi en aina silloinkaan. Loppuraskaudessa olin sitten enemmän kotonakin, ja ihan sovussa elettiin, mitä nyt minä oli miestä kohtaan yhtä lämmin kuin Siperian tuuli, koska mun oli niin vaikea hyväksyä tilannetta. Toi mun kylmyys jatkui pitkälle lapsen syntymän jälkeenkin, koska en uskaltanut luottaa että asiat lähtis rullaamaan ja mies kiintymään lapseen - VAIKKA mieheni rakastui lapseen heti kun lapsi oli syntynyt, ja on ollut äärimmäisen hyvä isä hänelle.



Mun kohdalla raskaus siis oli kriisi. En olis kestänyt sitä kotona mitenkään, onneksi sain lähteä pois ja elää onnellisen raskausajan.

Kyseessä siis kolmas lapsi, jota mies alkuun vastusti, mutta suostui kolmanteen koska minä halusin.

Kohtelee kyllä lapsia täysin tasaveroisesti ja rakastaa kolmosta ihan kuten muitakin, mutta lähes joka viikko muistaa juputtaa minulle, kuinka kolmas lapsi on niin hankala ja siitä on vaivaa ja kuinka hän ei kolmatta halunnut...

urputtaa sinulle kun ei halunnut kolmosta,törkeää!Meillä tämä kolan vauva ihan vahinko,itse aina halunnut kolme lasta.Jos mun mies alkais valittamaan sitä kun kolmonen oli vahinko niin minä lähtisin enkä varmana tulisi takaisin.

tuhertaminen olisi ollut kiusallista. Lapset ovat toivottuja ja olemme heistä onnellisia, mutta ei siihen mitään valtavia tunteenpurkauksia tarvita. Eikä me oltu ikinä raskaana, vain minä olin. Yritäpä katsella tarkemmin josko mies osoittaa tunteitaan jollain käytännöllisellä tasolla.

kun tyttö syntyi kesti jonkun aikaa että rakastui.. ehkä vasta sitten kun sain vastaanki jotain... nyt tyttö 8kk ja ihan rakastunut.

Meillä kanssa kaksi lasta, ja eka raskaus oli miehelle lähinnä järkytys, vaikka vauva oli toivottu. Toiseen raskauteen mies ei oikeastaan reagoinut mitenkään. Ei kysellyt vointia, neuvolakuulumisia tms. Tuli mukaan yliaikakontrolliin, kun pyysin.



Sama suhtautuminen jatkui vauva-aikana. Esikoista hän piti lähinnä minun jatkeenani, eikä oma-aloitteisesti esim. ottanut syliin, soittanut töistä kuulumisia, ostanut vauvalle mitään tms. Suhtautuminen muuttui oikeastaan vasta isäkuukauden aikana, jolloin hän joutui viettämään lapsen kanssa aikaa kaksistaan. Silloin voi sanoa että hän "rakastui" lapseen.



Kakkosen synnyttyä mies keskittyi olemaan esikoisen kanssa, silloin kun nyt ylipäätään oli kotona. Häneen oma suhde muotoutui vasta sitten, kun tämä voimakastahtoinen kuopus alkoi kävellä ja puhua, ja vaatia itse huomiota ja ottaa oma-aloitteisesti kontaktia isäänsä.



Joskus olen tästä jutellut miehen kanssa, ja hän sanoi, että mies tarvitsee omaa aikaa ja rauhaa kypsytellä lapsen tuloa, eikä koe mitään tarvetta puhua siitä koko ajan. Siksipä kaikki minun yritykseni ottaa raskaus puheeksi, tai vaikkapa nyt neuvolasta kertominen, tuntui hänestä lähinnä ahdistelulta.



Tältä pohjalta neuvoisin jättämään isät lähinnä rauhaan ylenmääräiseltä vauvauutisen hehkuttamiselta. Neuvolaankaan miestä ei kannata pakottaa, koska se naisenergian määrä siellä on monelle miehelle yksinkertaisesti liikaa.



Ultraan ja mahdollisiin seulontoihin mies sen sijaan kannattaa vaikka pakottaa, koska silloin hän kuulee mahdolliset huonot uutiset suoraan ammattilaiselta "mieskielelä", eikä laita niitä sitten äidin syyksi.

Mies luo sitten oman suhteensa lapseen, kun on siihen valmis. Äidin emotionaalinen tuki kannattaa hakea toisilta naisilta, mielellään sellaisilta, joiden omien lasten vauva-ajoista ei ole kulunut liian kauan.

Tein raskaustestin juuri ennen kuin lähdin työmatkalle viikoksi. Kun palasin kotiin, tuleva isä oli ostanut minulle ainutlaatuisen muistamisen (korun) kun oli niin onnessaan odotusuutisesta. Ja todella hyvä isä hän onkin tyttärelleen. Olen niin onnellinen tästä mun perheestä :-)

Ja minä puolestani kauhuissani.

Ja minä puolestani kauhuissani.

Sama juttu. Nyt on kumpikin yhtä kypsä noihin kakaroihin.

melkein vuoden verran. Kun lopulta tärppäsi ja näytin positiivisen testin, niin tokaisi vain:-Aha. Kyllä se pahalta tuntui.

Kyseessä siis kolmas lapsi, jota mies alkuun vastusti, mutta suostui kolmanteen koska minä halusin.



Kohtelee kyllä lapsia täysin tasaveroisesti ja rakastaa kolmosta ihan kuten muitakin, mutta lähes joka viikko muistaa juputtaa minulle, kuinka kolmas lapsi on niin hankala ja siitä on vaivaa ja kuinka hän ei kolmatta halunnut...

mutta varmasti harva mies viitsii hehkuttaa vielä tossa vaiheessa... miehet oon niin miehiä! harva jaksaa häistäkään hössätä vaikka haluaa naimisiin. ei munkaan mies edes "osannu" raskaudesta niin innostua, muuta ku osteli sillon tällöin jonkun vaatteen... oli se tietty söpöä.

Mieheni oli kyllä onnellinen kokoajan, mutta sitten, kun alkoi näkemään vauvan liikkeet mahan läpi otti kai asian vielä enemmän tosissaan ja alkoi miettimään enemmän kaikkia asioita siltä kannalta, että on tulossa isäksi.

Heti kun lapsi syntyi itki isä onnesta, ja nyt kun meillä on meiän pikkutyttönen, niin mies on aivan rakastunut ja lumoutunut... :)

Kyseessä siis kolmas lapsi, jota mies alkuun vastusti, mutta suostui kolmanteen koska minä halusin. Kohtelee kyllä lapsia täysin tasaveroisesti ja rakastaa kolmosta ihan kuten muitakin, mutta lähes joka viikko muistaa juputtaa minulle, kuinka kolmas lapsi on niin hankala ja siitä on vaivaa ja kuinka hän ei kolmatta halunnut...

kenenkään lapsen raskauden aikana. Ihan toivottuja olivat kaikki, mutta miehellä sellainen miehenrooli, mihin ei kuulu lässytystä, paijailua eikä hihkumista. Kakkosen vauva-aikakin meni aika neutraalisti, mies keskittyi enemmän isoveljen kanssa tekemiseen ja vauva jäi ikäänkuin aidin hoidettavaksi, toki huomio vauvankin.

Mutta kun kakkonen oli n. 1,5v, käveli, leikki ja puhui jo pikkasen miehen ja lapsen yhteys läheni. Näin kävi kahdelle suraavallekin, tosin mies osasi jo käsitellä vauvoja paremmin ja hoiti jopa oma-aloitteisestikin heitä välillä.



Vinkki; älä anna innostuksen hiipua, puhu, vouhota, ole innokas, se tarttuu mieheesi samoin kun sinuun hänen käytöksensä.

ja innossaan, vasta sitten kun lapsi on syntynyt.

oli alkuun ihan kauhuissaan, kädet täristen meni tupakalle pihalle kun näytin raskaustestin. Onni tuli kuvioihin kun käytiin eka ultrassa.



Toista lasta ei suunniteltu, sai alkunsa kun yhden kerran ilman ehkäisyä touhuttiin. Päätettiin kuitenkin pitää vauva. Mies ei vielä viikko ennen vauvan syntymää halunnut puhua asiasta yhtään. Tiesin kuitenkin että syntymän jälkeen mieli muuttuu koska oli lehdistä lukenut turvakaukaloitten ja vaunujen arvosteluja yms. Kun tyttö syntyi ja oli n 2 tuntia vanha, mies sanoi että se on neiti sitten semmoinen homma että sänkitukka lökäpöksyjä ei portailla parane näkyä ennenku oot 18v ja isi pitää huolen omasta tytöstä tms. Eli oli onnellinen sillä hetkellä kun vauva syntyi.