Kuinka kauan isän onni vauvasta kesti tulla?

Kyseessä siis kolmas lapsi, jota mies alkuun vastusti, mutta suostui kolmanteen koska minä halusin. Kohtelee kyllä lapsia täysin tasaveroisesti ja rakastaa kolmosta ihan kuten muitakin, mutta lähes joka viikko muistaa juputtaa minulle, kuinka kolmas lapsi on niin hankala ja siitä on vaivaa ja kuinka hän ei kolmatta halunnut...

Toivon todella, että lapsenne pienet korvat eivät ole tätä kuulemassa. Jos mies tuota joka viikko toitottaa ja se sen parikin kertaa kantautuu lapsen korviin, niin ei varmasti tule hyvä mieli. Ja saattaa kovinkin pahoittaa mielensä.

Kyllä tuossa kohtaa käskisin miehen pitää mölyt mahassa.

Meillä esikoinen oli ylläriraskaus, ja kun mies siitä kuuli, tokaisi vain että "Okei, selvä sitten. On kai sitä tässä ehitty jo kaikenlaista kokeilee paitsi isänä oloa." (huom, kyseessä tuolloin 22-vuotias nuori mies, jonka kokemukset rajoittuivat lähinnä kitaran soittoon ja kiljun juontiin). Raskausaikana mies oli mukana neuvolassa aina kun pääsi, ja tuli ultriin ja sairaalaan ja niin edelleen, koska hänen mielestään se nyt oli hänen tehtävänsä tulevana isänä. Ei hän kavereilleen tai muille tutuille tuuletellut, että minustapas tulee isä, ei vaikuttanut olevan kovin onnellinen eikä innostunut. Ainoa kommentti tulevasta lapsesta kavereille, jotka kysyivät mitä mies on mieltä tulevasta isyydestään, oli että "toivottavasti se on tyttö, kun kaikki muut tuntuu saavan poikia ni musta olis kivempi saada tyttö". Minä joskus itkeskelin miehelle, ettei hän taida rakastaa minua eikä tätä lasta yhtään, kun ei ole yhtään onnellisen tai innostuneen oloinen, ja mies sanoi tähän, ettei hän oikein ymmärrä, miksi hänen pitäisi pomppia riemusta tai muuta vastaavaa. Hänestä nyt vain on tulossa isä, eikä se muutu siitä miksikään, halusi hän sitä tai ei. Minusta tämä oli se oleellisin asia kuitenkin, eli mies kuitenkin jo raskausaikaan oli sitä mieltä, ettei hänellä ole mahdollisuutta livetä lapsen elämästä, vaan hän on isä aina hamaan ikuisuuteen asti.



Tytön (kyllä, mieheni toive tytöstä toteutui) syntymän jälkeen mies oli heti salista alkaen varsin tottuneen oloinen isä. Hän kylvetti, vaihtoi vaippaa, piti sylissä ja jutteli vauvalle ihan luontevasti, ei ollut ollenkaan kuten muut sairaalassa näkemäni esikoisen isät, jotka näyttivät siltä kuin olisivat pidelleet käsissään pommia eivätkä omaa lastaan, ja puhuivat lapselle tosi tönkösti (eräskin isä sönkkäsi pienokaiselleen oikein kirjakielellä). Minun mieheni otti jo sairaalassa vauvan syliinsä ja meni yleisiin oleskelutiloihin vauvan kanssa, jotta minä saisin nukkua. Pari kertaa hoitajat olivat tulleet kyselemään, onko kenties jokin hätänä, ja näyttäneet todella hämmästyneiltä, kun mies oli vastannut tulleensa tähän viettämään aikaa tyttärensä kanssa, että vaimo saa levätä ja toipua synnytyksestä. Ei siellä kuulemma muita isiä vauvojen kanssa näkynyt. Kun tyttö oli 10kk, mies jäi koti-isäksi, ja hoiti sitä tehtävää kaksi vuotta.



Se siitä esikoisesta, sitten vähän kuopuksesta :) Tämä lapsi oli yhdessä suunniteltu ja toivottu, ja hänen kohdallaan raskauden yrittäminen kesti vuoden verran ennen tärppiä. Mies itse asiassa huomasi raskausoireet ennen minua, ja kun testi näytti plussaa, mies kyllä selvästi innostui siitä. Sen jälkeen hän ei osoittanut mitään mielenkiintoa vauvaa kohtaan, tuli kyllä ensimmäiseen ultraan muttei enää neuvolaan tms. Tämä tosin johtui osittain miehen työstä, hänelle ei enää ollut samalla lailla mahdollista ottaa tuntia tai kahta vapaaksi keskellä päivää neuvolan vuoksi, kuten esikoisen raskaudessa, ja toisaalta myös siitä, että jos miehellä oli mahdollista olla töistä pois neuvolan ajan, minä mieluiten menin neuvolaan yksin ja mies hoiti esikoista. Mies ei oikeastaan reagoinut mitenkään mihinkään raskausaikana. Kaaduin keskiraskauden aikoihin mahalleni, ja itse panikoin, pitäisikö käydä lääkärissä, mutta mies kohautti olkiaan eikä edes sanonut mitään. Loppupuolella raskautta mulla todettiin raskaushepatoosi, joka voi johtaa sikiön kohtukuolemaan, ja taas minä hermoilin mutta mies vain kohautti olkiaan. Käytännössä hoidin kaikki vauvaan liittyvät asiat yksin - vaatteet, tarvikkeet, vaunut (vanhat oli myyty pois, joten piti ostaa uudet), pinnasängyn kokoamisen, kaikki. Itse asiassa miehen työkaverit kuulivat raskaudesta vasta sinä aamuna, kun poika syntyi. Mies oli kyllä pomollensa kertonut asiasta etukäteen, mutta ei saanut pomoa kiinni jotta olisi ilmoittanut joutuvansa olemaan päivän pois töistä synnytyksen takia, joten mies soitti eräälle työkavereista ja käski tämän kertoa, että piti lähteä viemään vaimoa synnyttämään, joten ei pääse töihin. Mies hajautti isyyslomansa neljään eri pätkään, eikä ole yhtään ylimääräistä isyyslomaa, vanhempainvapaata tai hoitovapaata pitänyt, eikä aiokaan pitää. Tähän tosin vaikuttaa myös miehen nykyinen työ ja työpaikka, mies ensinnäkin viihtyy työssään tosi hyvin, ja toiseksi tästä työstä on vaikeampaa olla pois tai pitää jotain hoitovapaata.



Kyllä mies on poikaa hoitanut siinä missä aikoinaan hoiti tyttöäkin, mutta ei hän koskaan ole sellaisissa onnen huumissa ja riemupilvissä leijaillut kuten minä. Uskon kyllä, että mies rakastaa lapsiaan todella paljon ja varmasti on heistä erittäin onnellinen, hän vain on tunteiden ilmaisultaan kovin erilainen kuin minä. Minä en pysty salailemaan onneani ja iloani, kuten en suruanikaan, mutta mies vaikuttaa aina tasaiselta kuin viilipytty. Luulen, että tällainen asetelma on aika tavallista naisilla ja miehillä, erityisesti huomioiden sen perinteisen tyttöjen ja poikien kasvatuksen - tytöille tunteiden ilmaisu on sallitumpaa kuin pojille, ja tytöt usein oppivat tunnistamaan omat sekä muiden tunteet poikia paremmin. Tästä on joskus minun mieheni kanssa juteltukin, ja hän on sanonut, että hänen on ainakin joskus vaikea tunnistaa, olenko minä iloinen tai surullinen, ja omista tunteistaan hän tunnistaa selkeästi vain oikein tulisen vihan (esim. epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa) sekä oikein syvää tyydytystä antavan tyytyväisyyden (vaikka jonkin onnistumisensa johdosta). Kaikki muu siltä väliltä on miehelle aika sekavaa massaa eikä miehen sanoin kuulemma "tunnu oikein miltään". Yritäpä siinä nyt sitten ilmaista tunteitasi, jos et edes tiedä, miltä sinusta tuntuu :)

että meidän lapsemme ovat siis iältään esikoinen kohta 5v ja kuopus täytti jokin aika sitten vuoden.

Kyllä se onni sieltä vielä tulee esiin. :) Meillä yksi lapsi ja toinen raskaus menossa ja molemmissa on se ilo ja onni näkynyt miehestä vasta sitten, kun vauvan liikkeet ovat näkyneet ja tuntuneet kunnolla.



Kyllä alkuraskaudet on meilläkin olleet sitä, että itse olen pelännyt, että mitähän tästä tulee, kun itse olen hekuttanut ja leijunut onnesta, mutta mies on vain tuumaillut ja ollut ns neutraali. Nyt viikkoja on tässä raskaudessa 27 ja mies vaikuttaa olevansa onnensa kukkuloilla tulevasta vauvasta.



Älä pelkää iloita ja olla onnellinen tulevasta vauvasta. Varmasti se ilo ja onni tarttuu, kun mies tuntee itse ensimmäiset liikkeet vatsan läpi. :)



Tsemppiä odotteluun! ;D

positiivisista ajatuksista siitä että meilläkin isä vielä tulee muuttumaan iloisemmaksi odotusajankin suhteen.



Yritän iloita ja tartuttaa sen mieheeni, vaikkakin helppoa se ei taida olla.



Suurin asia tässä on varmaan se pettymys, kun itsellä on ollut niin suuret odotukset, että saisi sen lämpimän halauksen ja toivotuksen, ihanaa kun meille tulee vauva. Sinä kannat sitä ja synnytät minunkin lastani...



Tunteet on pinnassa ja itku herkässä. Miehellä tuntui olevan vain kovin hauskaa kun makoilin sohvalla ja voin pahoin. Silloin hänellä oli kovinkin hauskaa, mutta nyt kun sekin on ohi ja voin hyvin.Elo on hänen osaltaan liiankin neutraalia mutta ehkäpä se ilo tosiaan sieltä sitten vielä hänelläkin pintaan nousee.



-M-