Lue keskustelun säännöt.
Olen alkanut lähes vihata keskustelemista ihmisten kanssa
21.10.2022 |
Siis tilanteita, jossa toinen ihminen alkaa selittämään pitkästi (yli pari minuuttia) jotain henkilökohtaista asiaansa esim. töissä kahvitauolla. Rasittaa nykyään ihan vaan jopa jos hyvätkin kaverini selittävät mulle jotain omia asioitaan, saati vieraammat. Mitä ovat tehneet/laittaneet ruoaksi/ostaneet/miten miehen kanssa menee/lastensa tekemisiä/....pahimpina jotkut henkisen kasvun jutut ja omien tunteiden ja ajatusten ruotiminen, argh.
Ellei kyseessä ole oikeasti joku kiinnostava asia, iso ja merkittävä asia, en jaksaisi oikein mitenkään kuunnella ihmisten arkihöpinöitä.
Olen vieläpä itse hiljainen ihminen, (koska en millään jaksa selittää myöskään omia merkityksettömiä asioitani muille) jotenkin uuvuttaa koko turhan puhuminen ihan fyysisestikin, ja isohkotkin asiani kuittaan yleensä lyhyesti muutamilla lauseilla.
Viime aikoina olen oikein tutkimusmielessä pistänyt merkille miten eri tavalla ihmiset kertovat samoista asioista. Loistava esimerkki taannoin; yksi työkaverini oli käynyt laivalla, kysyin kohteliaisuudestani miten reissu meni, ja sain pitkän selostuksen laivasta, sen sisustuksesta, väkimäärästä, esiintyjästä, ruokapaikoista, ruoista joita söivät, ostoksistaan...
Muistelin sitten mielessäni, että kun itse kävin aiemmin laivalla ja joku töissä kysyi multa miten reissuni meni, vastasin "Ihan hyvin, oli mukava reissu." Ei tullut mieleenkään alkaa selostaa yksityiskohtia!
Joskus olen miettinyt, pitäisikö silti kuitenkin myös opetella tällaiseksi jaarittelijaksi. Ei tarvitsisi niin paljoa kuunnella muiden tylsiä juttuja, jos olisi itse enemmän äänessä...? Nyt jään aina kuuntelijan rooliin, ja kuulen loputtomia monologeja, suureksi osaksi siis omasta syystäni, koska vaikutan ilmeisesti "hyvältä kuuntelijalta" kun en tuputa väliin omia asioitani ja käännä puheenaiheita omiin kokemuksiini. Ilmeisesti hiljaisuus saa vaikuttamaan siltä, että kiinnostaa kuunnella..?
Merkityksettömiä höpinöitä pitkään kuunnellessa tuntuu ihan fyysisesti, että "aivot sammuu" ja vajoan johonkin ihmeelliseen tylsyyden tilaan. Joudun oikeasti pinnistelemään, että jaksan näyttää ulospäin siltä, että kuuntelen, pitää katsekontaktia ja vastailla sopivissa kohdissa "ahaa, joo, okei, niinkö"
Väsyn ja ärsyynnyn näissä tilanteissa, ja tämä on pahentunut viimeisten parin vuoden aikana. Pakoilen ihmisiä, omille ystävillenikään en jaksa vastata jos soittavat, ja vapaa-ajalla ärsyttää aina, jos joku on tulossa käymään. Ärsyttää jo etukäteen että tiedossa on taas raskasta pinnistelyä että jaksan kuunnella ja pysyä tylsässä tarinassa mukana.
No, asiat jotka sitten oikeasti kiinnostavat, niitäkin kyllä ON, mutta ovat sellaisia joissa kyse ei ole kenenkään henkilökohtaisista tekemisistä tai kuulumisista tai tuntemuksista.
Viimeksi kahvitunnilla oikeasti kiinnosti, kun eräs työkaveri selitti erästä historian tapahtumaa, jota en ennalta tiennyt, ja sitä ennen se kun joku selosti miten voidaan kotitarpeista yksinkertaisesti rakentaa aurinkolämmitin talon ulkoseinään. Myös pitkiäkin nettiluentoja jaksan kyllä kuunnella, harvemmin niissä ruoditaan puhujan omaa elämää ja arkisia tekemisiä.
Lähinnä tällä sepustuksella haen vertaistukea, löytyykö muita kaltaisiani? Pelkään välillä onko mulla kenties joku diagnosoitava persoonallisuushäiriö, vai olenko vain tyly ihmisvihaaja, vai vaan näin vahvasti introvertti?
-Keski-ikäinen nainen
Ps. Johan sorruin jaarittelemaan tässä aloituksessa, ärsyttää itseäkin, mutten oikein mitenkään osannut tiivistää asiaa ymmärrettävään muotoon lyhyempänä. Pahoittelen, en ota tavaksi.
Kommentit (73)
Useimmat tykkäävät puhua itsestään ja olla äänessä.
Kukaan ei vaan halua kuunnella, paitsi ehkä terapeutit, koska heille maksetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama! Nuorempana jopa tykkäsin kuunnella. Nykyään en halua nähdä ketään, paitsi avomiestäni. Hänkin puhuu minusta liikaa ja uuvuttaa puhetulvan alle jo heti aamusta.
Draamailut ja yksinpuhelut lakkasivat kiinnostamasta juuri alle nelikymppisenä.
Tunnistan tuon, että ikäänkuin alkaa kadota johonkin ja aivot sammuu. Minussa myös tuntuu olevan jokin magneetti puhetulvalle, tai sitten niin paljon hiljaista, tyhjää tilaa, että se pitää täyttää. Viimeksi taksimatkalla kuski alkoi puhua, vaikka olisin tyytyväisenä katsellut ikkunasta. Puhui sitten monologia koko 45 minuutin matkan ajan. Olin puutunut ja uupunut koko illan.
Itse en useinkaan edes ajattele sanallisesti, vaan aistin kehon tuntemuksia ja teen näkö- ja kuulohavaintoja. Niistä vain ei saa mitään juttua aikaiseksi, kuvailu vie pois siitä kokemuksesta.
No et todellakaan ole ainoa. Harvaa kiinnostaa oikeasti muiden p*skanjauhamiset ellei aihe ole kiinnostava itselle jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Sama! Nuorempana jopa tykkäsin kuunnella. Nykyään en halua nähdä ketään, paitsi avomiestäni. Hänkin puhuu minusta liikaa ja uuvuttaa puhetulvan alle jo heti aamusta.
Draamailut ja yksinpuhelut lakkasivat kiinnostamasta juuri alle nelikymppisenä.
Tunnistan tuon, että ikäänkuin alkaa kadota johonkin ja aivot sammuu. Minussa myös tuntuu olevan jokin magneetti puhetulvalle, tai sitten niin paljon hiljaista, tyhjää tilaa, että se pitää täyttää. Viimeksi taksimatkalla kuski alkoi puhua, vaikka olisin tyytyväisenä katsellut ikkunasta. Puhui sitten monologia koko 45 minuutin matkan ajan. Olin puutunut ja uupunut koko illan.
Itse en useinkaan edes ajattele sanallisesti, vaan aistin kehon tuntemuksia ja teen näkö- ja kuulohavaintoja. Niistä vain ei saa mitään juttua aikaiseksi, kuvailu vie pois siitä kokemuksesta.
Kiitos, tunnut todella ymmärtävän mistä puhuin!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet "puhun vähän mutta asiaa'"- ihminen, samaistuin vahvasti. Ja jotkut ihmiset vaan on sellaisia että suurinpiirtein joka ikinen päässä oleva ajatus tulee puheena ulos, raskasta kuunneltavaa.
Vierailija kirjoitti:
No et todellakaan ole ainoa. Harvaa kiinnostaa oikeasti muiden p*skanjauhamiset ellei aihe ole kiinnostava itselle jostain syystä.
Harvaa? Miten kuitenkin niin moni sitten tuntuu hakeutumalla hakeutuvan ihmisten seuraan, soittelevan, ja täälläkin moni valittelee yksinäisyyttä ja kaipaa ihmisiä ja seuraa?
Minä koen todellakin olevani kummajainen, kun inhoan keskustelemistilanteita ja kuuntelemista, inhoan että mulle soitetaan, ja jopa saan fyysisiä oireita tylsyyteen vajoamisesta, kun joudun kuuntelemaan pitkää höpinää. ..Helpottavaa oikeasti toki, jos tämä ei olekaan outoa vaan täysin tavallista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkä, jaaritteleva monologi. Pitäiskö tuo jaksaa lukea?
Useimpien rakkaus kylmenee, Ihmisistä tulee itsekkäitä pöyhkeitä, ulkonäkökeskeisiä jne sanoo Raamattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitkä, jaaritteleva monologi. Pitäiskö tuo jaksaa lukea?
Tunnustan. Aloitukseni opussa olikin pahoittelut asiasta, en tosin ihmettele ettet jaksanut sinne asti lukea.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan jonkun filosofin maininneen, että suurin osa puheesta on turhaa. Olen samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun täysin.
"Aivot sammuu" on hyvä ilmaisu. Itse oon kuvaillut tunnetta että "livun pois".
Uuvun ihmisistä helposti - puhetulvasta, draamasta ja sähellyksestä. Nuorempana jaksoin sellaista paremmin ja yritin olla kuin muut, innostua pinnallisista aiheista, mutta nyt 34-vuotiaana en enää tippaakaan. Olen ystävällinen ihmisille esimerkiksi töissä ja minua pidetään kuulemma valoisana ja hymyilevänä ihmisenä ja valitettavasti tästä syystä vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat avautua minulle. Nuorena kuuntelin ja autoin ihmisiä paljon. Nykyään en enää yksinkertaisesti lähde sille linjalle, koska minulla ei ole varaa uupua. On pakko pitää omista rajoista kiinni.
Olen aina miettinyt miksi olen kuin olen, mutta olen vasta ymmärtänyt olevani erityisherkkä ja se on muuttanut käsitystä itsestäni parempaan suuntaan, koska en ajattele enää olevan viallinen. Tutustu Elaine N.Aronin kirjoihin - ehkä sinussakin on erityisherkkyyttä.
Ehkä kyse on siitä ettei sinua ole kuunneltu ja ajan myötä sinuun on patoutunut turhautumista ja pettymystä joka ilmenee ärtymyksenä kun muut kertovat sinulle omista asioistaan mikä muistuttaa sinua omasta tilanteestasi. Mikään puhe ei ole turhaa vaan se on yhteyden luomista toiseen, mutta jos on suuri epäsuhta siinä kuinka paljon kukin on äänessä niin ei ole ihme, että se alkaa ärsyttämään.
Itse haen päivittäin telkusta ja netistä keskusteluja, että saan kuunnella, mitä muilla on sanottavaa. Ja käyn keskustelupalstoilla. Mutta monet keskustelut, kuten työpaikan keskustelut, ovat silti minusta tappavan tylsiä.
Aloittajan itsensäkin puhe oli melko pitkäveteinen. Sen perusteella olet jo hyvän matkaa edennyt sillä jaarittelun tiellä.
Sama täällä!
En jaksa enää kertoa kenellekään mitään asioitani kun ne muut alkavat neuvoa! Vaikken olisi yhtään mitään kysynytkään eikä olisi edes mikään ongelma niin silti tulee milloin mitäkin valistusta tai kommentointia siitä miten joku asia kannattaisi hoitaa tms.
Parempi olla sitten hiljaa. Mutta sitten se toinen papattaa asioistaan täysin monologina.
Helpommalla pääsee kun ei tapaa ketään.
Minä olen surutta ghostannut kaikki monologien pitäjät.
No täältä saat vertaistukea. Tuskin muuten olisin jaksanut lukea kokonaan, mutta kuulosti tutulta. En tiedä mistä johtuu, mielelläni tykkäisin olla ihminen jota kiinnostaa toiset ihmiset ja kuulumisensa, mutta jostain syystä ei kiinnosta. Ja inhoan sitä piirrettäni. Ihannoin lämpimiä, ihmisistä välittäviä ihmisiä.