Päiväkodin ope sanoi meille: "Osaatte olla hienosti lapsenne kanssa. Se on nykyään harvinaista."

"Osaatte olla hienosti lapsenne kanssa. Se on nykyään harvinaista."



Yhdyn muutamaan edelliseen kirjoittajaan ja mietin, että onkohan se oikeasti nykyään harvinaista. Eikö ennen ole ollut harvinaisempaa, ettei lapsia kasvateta lyömällä ja että heidän kanssaan leikitään, eli ollaan heidän kanssaan hienosti? Vai onko nykyään harvinaista olla lapsen kanssa hienosti siksi, että paineet täydellisenä äitinä olemisesta on niin suuret?

Lapsi on vilkas ja sellainen pikku "eemeli" ihan jo kotonakin. Päiväkodissa ehkä vähän vähemmän, koska kyllä tottelee, kun on selkeät säännöt ja esimerkkeinä muita lapsia. Mutta mielellään varsinkin uusia sääntöjä kokeilee. Osaa olla tosi hurmaava ja tietää, mikä on hyvää käytöstä ja myös ajoittain näin käyttäytyykin. Mutta useimmiten on sellainen koheltaja että huh huh. Niin, sitten meihin vanhempiin... Lapsen kanssa on kyllä vietetty aikaa, leikittykin, vaikka varmaan enemmänkin olisi voinut. Yhteisiä harrastuksia on esim. uiminen, jota harrastetaan viikonloppuisin. Olen yrittänyt sinnikkäästi herättää kiinnostusta kirjoihin ja noin 3-vuotiaasta lähtien onkin saatu iltasadut kehiin. Palapelit eivät vain kiinnosta, samoin eivät muistipelit. Palat ja kortit lentelevät, niistä tehdään kasoja, joita kaadetaan jne. Lapsi ei jaksa istua kauaa paikoillaan, ellei ole mielekästä tekemistä (esim. hautajaiset ja häät melkoista tuskaa). Päiväkodista yleisin kommentti on ollut "päivä mennyt ihan hyvin". En kuvittelekaan, että se tarkoittaisi että lapsi on ollut rauhallinen. Sitä hän ei ole. Ei vaan ole ollut isompia taisteluja. Jos lapseni vilkkaus johtuu siitä, että en rakasta häntä tarpeeksi tai en tee riittävästi palapelejä, niin hukassa ollaan. Toivon siis ihan itseni vuoksi, että myös lapset niin kuin aikuisetkin ja jopa vauvat ovat erilaisia temperamentiltaan.

Tustustu esim. Liisa Keltinkangas-Järvisen temperamenttia käsitteleviin teoksiin.

Ja enpä ole muuten ikinä nähnyt yhtään lasta, joka ei osaisi leikkiä.

näkee että lapselle on luettu paljon, koska lapsi osaa kertoa tarinoita ja sanavarasto on laaja.



Todellisuudessa me ei lueta paljon ja varsinkin ensimmäiset 4-vuotta lapsi olisi halunnut kuulla aina saman sadun, joten sitä luettiin joka toinen kerta :P

Sinähän jo kirjoitit, että neuvolan täti on se lapsi.

mikä on kaksitoista tässä kohtaa, mistä sinä puhut? Ihan pihalla, voisitko täsmentää?

12 ei minun tarvitse, mutta 3 pitää.

Rakastavat vanhemmat ja yksi lapsi => aika usein minä, minä -tyyppi. Eikä mielestäni käytöstapoihin liity jollain 4-vuotiaalla, että pelaako pelejä?? Toisilla kiinnostavat toiset asiat ja toisilla toiset. Ja enpä ole muuten ikinä nähnyt yhtään lasta, joka ei osaisi leikkiä. Eri asia sitten, onko se aikuisen mielestä leikkiä vai halutaanko että lapsi leikkii niin kuin aikuisten mielestä pitäisi leikkiä, hmm.

yksilapsisissa perheissä voidaan myös opettaa käytöstapoja, lasta odottamaan vuoroaan: esim. jos aikuisilla juttu kesken, niin lapsi voi hetken odottaa ja sitten annetaan huomio lapselle, jolloin on lapsen vuoro kertoa oma asiansa. enkä tarkoita että aikuisten jutut ajavat lapsen jutun edelle, vaan että toisten lauseita ei tarvitse keskeyttää. jokaisen jutuille annetaan aikansa ja arvonsa, eli se jonka vuoro on, niin keskitytään hänen juttuunsa, ei tarvitse puhua päällekkäin, eikä huutamalla saada ääntänsä kuuluville.

4-vuotiaiden pelaamisesta, en suinkaan tarkoittanut että hyviin käytöstapoihin kuuluu osata pelata pelejä. vaan että pelejä pelaamalla oppii mm. juuri vuoron odottamista, mikä on pk:ssa melko tarvittava taito, ainakin oppia pikkuhiljaa. pelejä pelaamalla lapsi oppii myös pettymään ja vähitellen sietämään pettymystä (tälläkin tavalla), jos pelataan reilusti, eikä ihan joka kerta anneta lapsen voittaa. Nämä oli vain esimerkkejä. pelaamiseen ja käytöstapoihin liittyy vielä paljon paljon muutakin!

Totta, lapset on erilaisia. toisia kiinnostaa eri asiat kuin toisia. mutta se onkin se juttu, että jotkut asiat kiinnostaa. ei kaikkien tarvi leikkiä samoja leikkejä. leikit on erilaisia. mutta leikissä on ajatus. ja leikkiminen kehittyy iän myötä ja muuttuukin. päiväkodeissa tähän leikkimään oppimiseenkin panostetaan. 1-vuotiaan leikki on pääosin tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen, 2v osataan jo vähän hämmentää kattilaa, 3v osaa ajaa autoilla ja rakentaa vähän junarataa, jne. huomaatko leikki kehittyy iän myötä? ja joo, tytöt ja pojat tekevät eri asioita. eri lapset tekevät eri asioita. ihmisiä kiinnostaa eri asiat! huolestuttavaa on, jos 4-5 vuotias leikki on jäänyt kehityksessään 1-2v:n tasolle.

eli eka kappale lainaus aikaisemmasta, loput kappaleet vastausta

Lapsi on vilkas ja sellainen pikku "eemeli" ihan jo kotonakin. Päiväkodissa ehkä vähän vähemmän, koska kyllä tottelee, kun on selkeät säännöt ja esimerkkeinä muita lapsia. Mutta mielellään varsinkin uusia sääntöjä kokeilee. Osaa olla tosi hurmaava ja tietää, mikä on hyvää käytöstä ja myös ajoittain näin käyttäytyykin. Mutta useimmiten on sellainen koheltaja että huh huh. Niin, sitten meihin vanhempiin... Lapsen kanssa on kyllä vietetty aikaa, leikittykin, vaikka varmaan enemmänkin olisi voinut. Yhteisiä harrastuksia on esim. uiminen, jota harrastetaan viikonloppuisin. Olen yrittänyt sinnikkäästi herättää kiinnostusta kirjoihin ja noin 3-vuotiaasta lähtien onkin saatu iltasadut kehiin. Palapelit eivät vain kiinnosta, samoin eivät muistipelit. Palat ja kortit lentelevät, niistä tehdään kasoja, joita kaadetaan jne. Lapsi ei jaksa istua kauaa paikoillaan, ellei ole mielekästä tekemistä (esim. hautajaiset ja häät melkoista tuskaa). Päiväkodista yleisin kommentti on ollut "päivä mennyt ihan hyvin". En kuvittelekaan, että se tarkoittaisi että lapsi on ollut rauhallinen. Sitä hän ei ole. Ei vaan ole ollut isompia taisteluja. Jos lapseni vilkkaus johtuu siitä, että en rakasta häntä tarpeeksi tai en tee riittävästi palapelejä, niin hukassa ollaan. Toivon siis ihan itseni vuoksi, että myös lapset niin kuin aikuisetkin ja jopa vauvat ovat erilaisia temperamentiltaan.

Ihmisethän todella paljon pelaavat näillä kehumisillaan, myös esim. työmaailmassa. Usein on takana joku pyrkimys, esim. saada vanhempi luottamaan päiväkodin hoitajiin/pitämään heistä/saada yhteistyö sujuvammaksi mielistelemällä. Tai tosiaan jos vanhempi on epävarman oloinen omasta linjastaan, rohkaista ja kehaista ja tsempata (tässäkin taustalla yleensä on pyrkimys saada itselleen lisää luottamusta/arvostusta/kiintymystä). Ja joo, itsekin pelailen näillä kehuilla ja vähän muillakin asioilla, kuten me kaikki, jotta elämämme helpottuisi ja muuttuisi miellyttävämmäksi, jotta olisimme arvostetumpia työssämme ym.

että aina kun joku on kehunut minun kasvatustaitoja, tulkitsen sen, niin että hän arvelee minun tarvitsevan erityistukea. Eli siis esim. LTO näkee että mulla on lapsen kanssa vaikeaa ja olen väsynyt, ja siksi hän kehaisee sitä, miten olen aidosti kiinnostunut lapsen tarhapäivästä. Tai hän epäilee että olen pettynyt lapsen arkuuteen ja kehaisee, että on hienoa nähdä miten lapsi uskaltaa turvata äitiin kun ujostuttaa. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, että mulla on oikeasti aika hyvä itsetuntemus ja -luottamus enkä kaipaa mitään pintakehuja. Tiedän olevani kelvollinen äiti ja ihminen ja pärjääväni ihan hyvin lasten kanssa. Mutta mikään enkeli en ole ja varmaan teen usein virheitä ja puran omaa väsymystä vääriin ihmisiin - ja hyväksyn senkin puolen itsessäni ihan ilman kenenkään päänsilittelyjä.

että eihän hän tiedä mitä teette kotona...



Ei kaikista lapsista voi päätellä, miten kotona ollaan. Meillä ei esimerkiksiksi olla koskaan katsottu telkkarin aikuisohjelmia iltaisin - aivan satunnaisesti uutiset ja viikonloppuisin musiikkiohjelmia. Lapsille luetaan paljon, leikitäänkin yhdessä, hassutellaan, ollaan läsnä. Silti meidän lapsella on tuen tarpeita ja ne ovat hänen omia juttujaan.



Omassa lähipiirissäni on ainakin tosi tärkeää hyvät käytöstavat, rajojen asettaminen sekä ihan tavallinen vanhemmuus. Vanhemmalla on oikeus myös tehdä omia juttujaan, eikä tarvitse olla koko ajan lapsen saatavilla. Lapsi voi joskus odottaa vuoroaan, odottaa sitä että äiti ja isi puhuvat asiansa ensin. Joskus on tärkeä puhelu, jolloin pitää olla hiljaa. Joskus äiti ei jaksa leikkiä. Se on arkea jossa lapsi vain elää.



Kivaahan se on saada hyvää palautetta vanhemmuudesta. Me emme sitä kuitenkaan kaipaa edes päiväkodista, koska tiedämme itse että olemme riittävän hyviä vanhempia - virheinemme.

Lapsi ei osaa leikkiä jos on neurologisia ongelmia. Ei siinä lastensuojelulla ole mitään tekemistä. Meillä on käyty toimintaterapiassa ja nyt 5,5-vuotiaana osataan jo ns leikkiä sellaisia mitä olisi pitänyt osata jo kaksi vuotta sitten. Lapsellamme on laaja-alainen kehityshäiriö joka ei näy ulospäin eikä monetkaan sitä arvaa..

myönteistä palautetta. Mielistelyä, en tarvitse päänsilitystä, kielipeliä...



Miksi me ollaan näin ankea kansa, että heti, jos joku on kohtelias, hälytyskellot soivat: Mitä se musta tahtoo? Mitä se oikeasti tarkoittaa?



Sitten jos palaute on kriittistä, sekin on väärin ja syvältä. Parasta siis kai vain katsoa möllöttää, hiljaa puhumatta ja antaa ihmisten itse päätellä, onko möllötys hyvän- vai pahantahtoista.

T. lto

Arvot hukassa?

että eihän hän tiedä mitä teette kotona...

Ei kaikista lapsista voi päätellä, miten kotona ollaan. Meillä ei esimerkiksiksi olla koskaan katsottu telkkarin aikuisohjelmia iltaisin - aivan satunnaisesti uutiset ja viikonloppuisin musiikkiohjelmia. Lapsille luetaan paljon, leikitäänkin yhdessä, hassutellaan, ollaan läsnä. Silti meidän lapsella on tuen tarpeita ja ne ovat hänen omia juttujaan.

Omassa lähipiirissäni on ainakin tosi tärkeää hyvät käytöstavat, rajojen asettaminen sekä ihan tavallinen vanhemmuus. Vanhemmalla on oikeus myös tehdä omia juttujaan, eikä tarvitse olla koko ajan lapsen saatavilla. Lapsi voi joskus odottaa vuoroaan, odottaa sitä että äiti ja isi puhuvat asiansa ensin. Joskus on tärkeä puhelu, jolloin pitää olla hiljaa. Joskus äiti ei jaksa leikkiä. Se on arkea jossa lapsi vain elää.

Kivaahan se on saada hyvää palautetta vanhemmuudesta. Me emme sitä kuitenkaan kaipaa edes päiväkodista, koska tiedämme itse että olemme riittävän hyviä vanhempia - virheinemme.

vuorovaikutuksesta. Itselläni on ns. helppo, sopuisa ja taipuisa lapsi että kaksi vuotta vanhempi ns. vaativampi tapaus: ei jää epäselväksi, mitä mieltä lapsi on ja mikä tunnetila on päällä.

Jos minulla olisi vain ensin mainitun kaltaiset lapset, julistaisin kaikille, miten sen todellakin näkee lapsesta, millaiset kotiolot hänellä ovat. Jos minulla taas olisi kaksi pippurilasta, luulisin olevani täysin kelvoton vanhempi ja pilanneeni heidät olemattomilla kasvattajan kyvyilläni.

Nyt kun minulla on kaksi hyvin eriluontoista lasta, tiedän, miten paljon temperamentti vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Me vanhemmat olemme saaneet tehdä hikihatussa työtä tämän haastavamman lapsemme kanssa, moninkertaisesti enemmän kuin toinen, "lutviutujalapsi".

tiedän, että se näkyy lapsesta ja lapsen käytöksestä, kuinka kotona toimitaan vuorovaikutuksessa, mikä on vanhempien suhde lapsiin,

kuinka lapsi hakee aikuisten huomiota, käyttäytyy leikeissä kavereiden kanssa. osaako kunnioittaa toisia, vai onko asenne "minä, minä" aina ykkösenä. lasten luonteissa on eroja, mutta peruskäytöstavat ja turvallisuus opitaan kotona. pelataanko pelejä, jaksaako ikätasoisesti keskittyä, kuunnella satua, osaako leikkiä (niin, kaikki eivät osaa, vaan se "leikki" on sitä tavaroiden heittelyä ja paikasta toiseen juoksemista. ja joo, 1-2v leikkivät näin, mutta esim 4-5v voi olettaa leikkiä, jossa on jonkinnäköinen ajatus.)

on mielenkiintoinen asia. Esikoisestani sanottiin päiväkodissa, rivien välissä arvostellen, että hän hakee paljon aikuisten huomiota. Syyllistyin tästä tietysti ja ajattelin, että olen varmaan epäonnistunut täysin luomaan häneen hyvää kiintymyssuhdetta ja lapsi parka hakee huomiota ja rakkautta ihan mistä vain, kun ei sitä kotoa saa jne.

Ajan kanssa olen kuitenkin taipunut ajattelemaan, että lapseni on vain (yltiö)sosiaalinen ja rohkea, utelias ja innokas. Nyt koululaisena hän on jo kypsempi lukemaan toisten ihmisten tunteita ja sitä kuinka lähelle voi toista ihmistä mennä (fyysisesti ja henkisesti) ja ymmärtämään, että kaikki ei pidä siitä, että toinen ihminen on vahvasti kontaktissa.

Toinen lapseni on toisenluontoinen. Hänen tyylinsä on hienovaraisempi ja hän hurmasi kaikki työntekijät päiväkodissa (poika, joka esim. nuuhkaisi vienosti hoitajaa ja katsoi silmiin sanoen: "Sinä tuoksut ihanalle").

"Huomiota hakeevaan" lapseeni olisi varmasti suhtauduttu erilailla jossakin rempseämmässä kulttuurissa. Täällä jörölandiassa ei saisi erottua tapetista tai se psykologisoidaan heti häiriintyneeksi käyttäytymiseksi.

tiedän, että se näkyy lapsesta ja lapsen käytöksestä, kuinka kotona toimitaan vuorovaikutuksessa, mikä on vanhempien suhde lapsiin,

kuinka lapsi hakee aikuisten huomiota, käyttäytyy leikeissä kavereiden kanssa. osaako kunnioittaa toisia, vai onko asenne "minä, minä" aina ykkösenä. lasten luonteissa on eroja, mutta peruskäytöstavat ja turvallisuus opitaan kotona. pelataanko pelejä, jaksaako ikätasoisesti keskittyä, kuunnella satua, osaako leikkiä (niin, kaikki eivät osaa, vaan se "leikki" on sitä tavaroiden heittelyä ja paikasta toiseen juoksemista. ja joo, 1-2v leikkivät näin, mutta esim 4-5v voi olettaa leikkiä, jossa on jonkinnäköinen ajatus.)

kun poika verbaalisesti lahjakas.

Olin vähän, että öööö, en ollut lukenut satuja pätkääkään.

kehui mua tosi paljon. Sanoi että hän on niin onnellinen ja iloinen lapsi. Ja että hänestä näkee että tän lapsen kanssa on tehty kaikenlaista. Ja että lapsella todella hyvä sanavarasto, josta näkee että on luettu ja juteltu. Kyseessä siis 4-v joka oli yksin tekemässä juttuja tädin kanssa. Otan sen niin, että he ehkä kehuvat kaikkia vanhempia jostain jos ei mitään syytä puuttuakaan ja haluavat kannustaa.

mutta mä uskon, että päiväkodinhoitajat/opettajat usein näkevät lapsesta onko lapsi kotona saanut vanhempien aikaa ja millaiset säännöt kotona on -määrääkö lapsi vai aikuiset.

ja luettu loruja. Silti lapsi oppi tosi myöhään puhumaan, koska meillä suvussa hyvänlaatuista puheenviivästymää. Nykyisin lapsi jo koulussa ja on luokkansa paras, etenkin äidinkielessä ;)

miten lapsen kanssa on sanallisessa vuorovaikutuksessa. Mutta ei sekään ole ainoa autuaaksi tekevä asia.



On kuulemma hyvin harvinaista, että puheen kehityksen viive on kiinni ympäristön virikkeistä - vaikka siitä, kuinka lapselle on luettu ja kuinka keskusteltu. Yleensä puheen kehityksen viive on asia, mihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa suuntaan tai toiseen.