Miten tunteisiin ja niiden osoittamiseen suhtauduttiin lapsuudessasi/lapsuudenkodissasi

Tunteita ei saanut näyttää. Se häiritsi äitiä suuresti. Äiti haluaa olla rauhassa! Silloin kaikki tekivät automaattisesti lapsia, vaikka vanhemmuus tuntuisi riippakiveltä. Se kyllä näkyi kasvatuksessa.

Oikein hyvin. Kiitos kysymästä.

tukistettiin jos tunteita näytti nauraa toki sai mutta ei liian äänekkäästi tai liian kauan, mutta jos itki niin sisarukset tulivat ivaamaan ja tekemään siitä ison showin päälle tultiin tuijottamaan toisen huoneeseen kun toinen itki ja mentiin huutelee kaikille että hei petteri itkee petteri itkee hahahaa. Huoneeseen myös monesti patistettiin mikä ihan ymmärrettävää.

Äiti hyppi seinille pienestäkin ärsykkeestä, siis ns. kilahti, eli ensin on täysin normaalisti, mutta väärän sanavalinnan takia saattoi alkaa karjumaan täysillä.

Isä ei joko reagoinut mihinkään asiaan mitenkään, tai sitten jos näki esim. koulukiusaajansa edes vilaukselta kaupungilla, niin alkoi juomaan viinaa hillittömästi ja juovuksissa örisi todellisista ja kuvitelluista vääryyksistä mitkä häntä on kohdanneet. Äiti söi koko lapsuuteni ja nuoruuteni mielenterveyspillereitä ja varmaan isällekin olisi määrätty, mutta boomerina ei apua hankkinut, koska ei ole hullu.

Onneksi itsestä tuli varsin normaali, vaikka kasvoinkin epäterveessä ympäristössä. Toki perhe ei tule ikinä tulemaan kysynykseen kohdallani,, mutta muuten menee mukavasti (ennen kuin joku alkaa höpöttää että nuorena ei yleensä halua perhettä, niin ikää on jo yli 35, joten perhe olisi pitänyt perustaa jo jos meinaa).

Silloin ei sanoitettu tunteita vaan jos käyttäytyi huonosti niin sai rangaistuksen. Yhä useammin tulee kiinnitettyä huomiota siihen, miten puutteelliset tunnetaitoni ovat tämän vuoksi.

N39

Hyvin tuttua. Meillä oli myös tämmöinen "ei saa käyttäytyä liian villisti mihinkään suuntaan" -mentaliteetti jota isäni hallitsi murahtamalla pelottavasti jos niin tein ja tätä teki myös äidilleni. Osaamattomuuttahan se oli, mikä perintöä hänen omasta lapsuudesta sodan jälkeen... Äitini taas on läheisriippuvainen ylitunteellinen takertuja, joka yritti joko estää kaikenlaisen uteliaan elämänkokeilemisen halun varoittamalla koko ajan kaikesta. Kun olin ihan pieni, hän sai kilareita kun väsyi koska ei ollut myöskään itse oppinut omia rajojaan, ja kun tunteet vyöryivät yli, hän ylireagoi tekemisiini ja sain kunnolla selkääni. Needless to say I guess, että itselläni on ollut haasteita samoissa asioissa ja olen ollut järkyttävä ihmisten miellyttäjä, että kelpaisin. Monta epäonnistunutta ihmissuhdekyhäelmää on pitänyt katsoa läpi ja todeta, että juu, sun on pakko opetella ne rajat. Tää on tosi surullinen perintö meillä monella suomalaisella..

Ihan vauva/pikkulapsi-iän jälkeen ei enää hyväksytty minkään negatiivisten tunteiden esittämistä. Äiti komensi omaan huoneeeseen kunnes näyttää mukavampaa naamaa. Erityisen tarkkaa oli, että perheen ulkopuolisten ihmisten nähden ei ole muuta kuin hymyilevä ja kiltti. Äiti sanoi, että likapyykit pestään omassa perheessä eikä pureta kylässä. Mutta jos sitten yritti kotonakin vaikka kiukutella kun kiukuttaa, laitettiin rauhoittumaan omaan huoneeseen ja sitten vasta takaisin kun ei pilaa muidenkin mielialaa väärinpäin olevalla naamallaan.

Mun lapsuudenperheessä kaikki muut oli hiljaisia ja hillittyjä paitsi minä. Ikuisesti vääränlainen minä, jonka puheäänikin oli niin kova että äiti usein laittoi kädet korvilleen ja ssh, ssh hyssytteli. Häntä häiritsi myös levoton ja liiallinen liikehdintäni ja se että nauroin tai itkin kovaa. Olisi pitänyt olla samanlainen kuin veljeni ja vanhempani, eli vaan olla möllöttää mietteissään hiljaa, mielialojen vaihtelun ollessa äärimmäisen vähäistä hillityn melankolisesta hillityn tyytyväiseen. Hän muisti aina päivitellä kaikille että olen vaikea ja kamala kakara, kun taas veljeni oli niin ihana aurinkoinen lapsi. 

Mä monta kertaa jopa yritin muuttaa itseni sellaiseksi rauhalliseksi ja hitaaksi ja hillityksi, mutta aina vaan se mun temperamentti tuli esiin ja sitten mulle taas huudettiin ja toruttiin. Lopulta totesin ehkä jossain 5 v iässä että ei voi mitään olen vääränlainen, en jaksa enää edes yrittää olla muuta. (16-vuotiaana mulle kerrottiin että olen Espanjasta adoptoitu, koska isän ei pitänyt olla kykenevä saamaan biologisia lapsia. Selitti paljon erilaisesta temperamentistani ja siitä että olen tumma ja oliivinvihreäsilmäinen kun muu perhe on vaaleaita ja sinisilmäisiä. Mutta raskas oli lapsuus.)

Ei saanut näyttää tunteita. Äiti hyökkäsi päälle.

Juu ei saanut näyttää tunteitaan. Tästä opin, että itkeä voin peiton alla yksin. Joskus äitini saattoi huomata ja kysyä mikä minua vaivaa , mutta lohtua ei saanut. Tämä on ollut parisuhteen yksi vaikeimmista asioista, kun olen ollut peiton alla itkemässä. Nykyään onneksi olen oppinut mieheni kanssa muita tapoja.

Nauraminen oli kielletty ja paheksuttavaa, sillä tyhjänpäiväisestä naureskelijasta ei tule miestä. Suuttumisen ilmaisu oli kielletty minulta, mutta ei vanhemmilta, jotka sitten käyttivät oikeuttaan hanakasti. Suru piti peittää myös. Jos esim. sukulainen kuoli, sitä sai hetken surra itsekseen, mutta mitään ns. tunteenpurkauksia ei saanut olla liian pitkään. Siitä piti päästä äkkiä yli. Ihanteena oli hiljainen ja vaatimaton, joka ei herätä huomiota millään tavalla.

Komppaan kaikkea, mitä edellä on kirjoitettu. Jos minulla vielä näin nelikymppisenä on joskus "liian" hauskaa, jostain ryömii esiin häpeän tunne siitä, että olen käyttäytynyt jotenkin epämääräisesti sopimattomalla tavalla.  - Omaa halua ja mielipiteitä opin ilmaisemaan vasta parikymppisenä, koska kotona siihen ei annettu juuri mahdollisuuksia.

Tunteiden näyttäminen oli heikkoutta, ja heikkoudesta pilkattiin. Ainoa hyväksytty tapa olla oli aikuismaisen hillitty, kuten ap sanoi. 

Kesti muutama kymmenen vuotta oppia, että ihmisten kanssa pärjää paremmin kun näyttää niille mitä mielessä liikkuu, sen sijaan että olisi ilmeetön ja eleetön. Jotkut nimittäin tuntuu luulevan, että jos et näytä siltä että sulla olisi tunteita, sulla ei myöskään niitä oikeasti ole. Sehän ei ole totta.

Sama juttu, etenkään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää muut kuin vanhemmat. Ja heidän huolia piti kuunnella mutta minun huoliani ei kukaan kuunnellut. En siedä itse lapsia nykyään missään muodossa varmaankin ed mainitusta johtuen.

Tunteita sai näyttää, mutta tunteisiin vedoten ei saanut häiritä muita. Ilo ei tarkoita sitä, että pitää saada kirkua ja hyppiä seinille, naurun ei ole tarkoitus kuulua kilometrin päähän eikä pahaa mieltä ole tarkoitus ilmentää käynnistämällä moottorisaha.

Me elämme yhteisöissä, joissa vaikutamme kaikkiin muihin ja yhteisön elossapysymiseen. Vetoamalla tunteisiin ja vaatimukseen saada osoittaa niitä haluamallaan, valitettavasti muita häiritsevällä tavalla saa paljon pahaa aikaan. Siksi tunteita voi ilmaista muutenkin kuin äärilaitojen kautta.

Meillä sai nauraa paljon ja itkeä paljon, mutta hautajaisissa ei ollut suotavaa nauraa käkättää katketakseen, vaikka nykyisin moinen on ihan tavallista.

Ei saanut olla liian mitään eikä vetää huomiota itseensä. Piti olla reippaasti vaan ja eteenpäin! Suru ja itku olivat turhaa porua ja herkkänahkaisuutta. Rakkaus ja hempeys olivat jotain ihan noloa haihattelua. Käytännöllisyys ja realistisuus ainoat olemassa olevat asiat.

T: 80- luvulla syntynyt nainen