Avioero, tuntuu että menetän lapset

Okei.

Voisit ainakin hakea sairaslomaa.

Et sä niitä lapsia menetä. Olet nyt vähän shokissa etkä pysty ajattelemaan selkeästi. Puhu jonkun psykologin kanssa.

Mitkä syyt johti eroon?

En halua sairaslomaa. Fyysisesti töissä helpompi olla kun kotona. Kodissa joka ei enää kohta ole minun kotini. Töissä ei tarvitse ajatella. Pitää se etäosuuskin ehkä tehdä jatkossa fyysisesti työpaikalla.

Eroon on varmasti monta syytä. Suurin niistä ettei mies enää rakasta minua. Kaiken muun pystyisi korjaamaan. Sitä ei, kun toisella ei ole tahtoa.

Et sinä lapsia menetä. Yritä katsoa asiaa eri näkökulmasta esim. että saat aikaa harrastaa ja levätä kun sinulla on aikaa vain itsellesi silloin kun lapset ovat isällään. Silloin kun lapset ovat sinulla olet levänneempi ja jaksat paremmin mikä sitten ehkä näkyy lastenkin hyvinvoinnissa.

Ihan ekana: hengitä. Ihan kirjaimellisesti, hengitä rauhassa ja keskity siihen.

Hae itsellesi apua, aloita vaikka kunnan kriisipäivystyksestä ja jatkat siitä avun hakemista kaikilta mahdollisilta tahoilta.

Et sä lapsiasi menetä, jo se että haluavat asua sinun kanssas kertoo vahvoista suhteista ja siitä että olet heille tärkeä. Kuitenkin, vaikka myöhemmin haluaisivat asua isänsä kanssa, teillä on ihan oma siteenne, sinulla ja lapsilla.

Tässä hetkessä keskity selviämään päivä kerrallaan, jos oikein paha olo on niin tuntikin riittää.

Hae saikkua jos tuntuu ettet selviä työnteosta.

Aikanaan muodostuu uudenlaiset perhekuviot, tavat jne. Se uusi kotikin muodostuu kyllä, vaikka nyt ei tunnu siltä. Mut hetki kerrallaan eteenpäin.

Sä selviät kyllä!

Kiitos.

Mä hengitän. Kun ahdistuu hyökyy päälle pysähdyn ja hoen itselleni että hengitä! Se auttaa hetken.

Miksi avun hakeminen on niin vaikeaa. En tiedä mistä alkaisin.

Ei ole ketään kenen kanssa puhuisi.

En pysty esim töissä työkavereille asiaa sanomaan ääneen, koska romahtaisin. Vaikka varmasti huomaavat ettei kaikki ole kunnossa.

Koulussa oli jo opettaja kysynyt lapselta onko kaikki ok. Tuntuu niin pahalle. Että lasten nuoruus menee surressa vanhempien eroa.

Hengitä!

Ap

Mene eroseminaariin:

http://suomalaineneroseminaari.fi/eroryhmat

Vaikka on vaikeaa, niin on ehkä hyvä miettiä, että saat kuitenkin pitää lapsia suurimman osan ajastasi. Itsellä lasten isä valehtelemalla ja manipuloimalla vei lapset, kunnes nämä täyttivät 12 Sitten lapsia oli kuultava ja he pääsivät muuttamaan takaisin. Ne vuodet olivat raskaat ja huolen täyttämät. Olin kuitenkin sinä vähäisenä aikana (joka toinen viikonloppu ja puolet lomista) se kaivattu ja rakastettu äiti lapsille. Missasin paljon lasten arjesta ja sitä aikaa ei saa koskaan enää takaisin.

Voimia ja muista, että asiat voisivat olla vielä huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ekana: hengitä. Ihan kirjaimellisesti, hengitä rauhassa ja keskity siihen.

Hae itsellesi apua, aloita vaikka kunnan kriisipäivystyksestä ja jatkat siitä avun hakemista kaikilta mahdollisilta tahoilta.

Et sä lapsiasi menetä, jo se että haluavat asua sinun kanssas kertoo vahvoista suhteista ja siitä että olet heille tärkeä. Kuitenkin, vaikka myöhemmin haluaisivat asua isänsä kanssa, teillä on ihan oma siteenne, sinulla ja lapsilla.

Tässä hetkessä keskity selviämään päivä kerrallaan, jos oikein paha olo on niin tuntikin riittää.

Hae saikkua jos tuntuu ettet selviä työnteosta.

Aikanaan muodostuu uudenlaiset perhekuviot, tavat jne. Se uusi kotikin muodostuu kyllä, vaikka nyt ei tunnu siltä. Mut hetki kerrallaan eteenpäin.

Sä selviät kyllä!

Hae saikkua? Mikä ihmeen sosiaalitoimisto tuo saikun hakeminen on elättämään ihan terveitä ihmisiä.Ei ero ole mikään saikun aihe.

Lasten ei pidä surra vanhempien eroa. Nyt rauhoitu ja ja jatka elämää. Älä takerru exään tai lapsiin. Yritä jatkaa entistä elämää yksin. Jos olet toiminut suhteessa väärin niin korjaa se asia ainakin.

Jos lapsissa on muutosta niin heidän olisi hyvä käydä koulukuraattorilla juttelemassa. Oman lapseni kohdalla opettaja huomasi muutosta ja sovittiin keskustelukäynnit.

Tiedän tuon tunteen erotessa. Se on hirveä. Ei siinä auta ajatella, että ai kun mukavaa, nyt on OMAA aikaa. Juuri sitä omaa aikaa ei halua, kun haluaa ne lapset ja sen perheen. Ei halua puolta jouluista, juhlista, päivistä, haluaa ne kaikki. Itselläni se teki myös kipeintä erossa, vaikka meillä se olinkin minä joka sen halusin.

Mutta usko minua. Vähä vähältä se elämä ja arki löytää uudet omat uomansa. Kasvu siihen sattuu, mutta sitten tulee se päivä kun lasten lähtö toiselle vanhemmalle ei enää itketä. Kun sitä jopa joskus odottaa. Vasta siinä vaiheessa osaa nauttia omasta ajasta, älä vaadi sitä itseltäsi tuossa vaiheessa.

Vaikka se ero on maailmanloppu nyt, niin tee itsellesi se palvelus että annat kaikkien tunteiden tulla esiin. Ja puhut pahasta olosta ihmisille, saatat löytää kohtalotovereita yllättävistä suunnista jotka kannattelevat heikoissa hetkissä.

Sinulla on nyt akuutti kriisi. Hyväksy se että tilanne on nyt tämä, mutta se menee tästä vain paremmaksi. Ajan kanssa. Voimia sinulle, kaikki kääntyy hyväksi.

Tänään moderaattori poistaa kaikki minun vastaukset.Se olet siis sinä tänään päivystyksessä. SD voittoon eli Ruotsindemokraatit johtoon!

Vierailija kirjoitti:

Vaikka on vaikeaa, niin on ehkä hyvä miettiä, että saat kuitenkin pitää lapsia suurimman osan ajastasi. Itsellä lasten isä valehtelemalla ja manipuloimalla vei lapset, kunnes nämä täyttivät 12 Sitten lapsia oli kuultava ja he pääsivät muuttamaan takaisin. Ne vuodet olivat raskaat ja huolen täyttämät. Olin kuitenkin sinä vähäisenä aikana (joka toinen viikonloppu ja puolet lomista) se kaivattu ja rakastettu äiti lapsille. Missasin paljon lasten arjesta ja sitä aikaa ei saa koskaan enää takaisin.

Voimia ja muista, että asiat voisivat olla vielä huonommin.

Kerrotko miten isä saa "valehtelemalla ja manipuloimalla" lapset itselleen maassa, jossa äitiä suositaan edelleen näissä asioissa? En usko tuota ollenkaan.

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Kiitos lohdutuksen sanoista. Ehkä tästä vielä noustaan.

Lasten lisäksi ahdistaa ajatus, että kukaan ei enää ikinä kosketa minua. En todellakaan halua alkaa deittailemaan. En halua kenenkään tuntemattoman kosketusta.

En luota enää koskaan kenenkään sanomaan. Mies valehteli minulle rakkauttaan aina. Kunnes nyt on kertonut aivan muuta. Ei takastanut minua edes mennessämme naimisiin. Valheita valheiden päälle.

Mä selviin. Nyt oon pohjalla. Mutta ei ole vaihtoehtoja, pakko vaan jatkaa eteenpäin vaikka sattuu niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Voi ei. Aivan kamala tilanne. Meillä mies varmasti alkaa lahjoa lapsia mopoilla yms. Omilla huoneilla jne. Paremmalla elintasolla mitä minä pystyn heille ikinä tarjoamaan.

Pakko vaan yrittää luottaa siihen, että minulla on paljon paremmat välit lapsiin, isänsä kanssa riitelevät todella paljon. Silti pelottaa, miten vietävissä voi nuoret lupausten edessä olla.

Voimia sinulle. Olen pahoillani puolestasi

ei kaikkea voi saada

elämä on menettämistä. nuori kaunis nainen tottuu saamaan kaiken ja vanhaksi tultuaan 25-vuotiaana rupsahtavana tulee järkytyksenä, että miehet eivät enää tuokaan kaikkea valmiina eteen, vaan on aika alkaa luopumaan asioista

Jos koulusta on jo kyselty, niin pyydä lapsille keskusteluapua. Seuraava askel on hakea sitä itsellesi. Aloita vaikka työterveydestä. Kyllä he ohjaavat oikeaaan paikkaan, jos sieltä ei apua saa.