Avioero, tuntuu että menetän lapset

Jos isät eivät etäisinä menetä lapsiaan, et menetä sinäkään.

No et todellakaan menetä lapsia. Itse olen yh ja vain iloinen kun lapsi menee välillä isälleen, saan vähän omaa rauhaa. On aika raskasta olla yksin vastuussa kaikesta joten se tulee todellakin tarpeeseen.

Tuollaista se just on kun tekee lapset parisuhteeseen muttei valitse kunnolla puolisoa. Olen tehnyt lapset itsenäisesti ja vaikka ei ole koskaan vapaata niin ainakaan he eivät koskaan joudu kantamaan perheensä särkymisestä koituvaa traumaa. Niin moni menee heppoisin perustein yhteen ja alkaa leikkiä kotia ja sitten tuleekin eka tuulahdus.

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei pidä surra vanhempien eroa. Nyt rauhoitu ja ja jatka elämää. Älä takerru exään tai lapsiin. Yritä jatkaa entistä elämää yksin. Jos olet toiminut suhteessa väärin niin korjaa se asia ainakin.

Jos lapsissa on muutosta niin heidän olisi hyvä käydä koulukuraattorilla juttelemassa. Oman lapseni kohdalla opettaja huomasi muutosta ja sovittiin keskustelukäynnit.

Jep! Tuollainen minäminäminä asenne ei nyt toimi. Niiltä lapsilta tässä lähtee eniten, nyt vaan keskityt että heillä asiat hyvin. Kuulostelet heidän tuntemuksia, etkä sano poikkipuolista sanaa toisesta vanhemmasta. Et sinä lapsiasi menetä, paitsi hysteerisellä asenteella

Vierailija kirjoitti:

No et todellakaan menetä lapsia. Itse olen yh ja vain iloinen kun lapsi menee välillä isälleen, saan vähän omaa rauhaa. On aika raskasta olla yksin vastuussa kaikesta joten se tulee todellakin tarpeeseen.

Et kyllä ole yh jos lapsella on toinen vanhempi. Olet YHTEIShuoltaja.

Olen todella pahoillani tilanteestasi! Nyt kuitenkin pitää lopettaa märehtiminen ja menet hakemaan apua itsellesi ennenkuin lastesi elämän on pilalla äidin murentuessa siinä silmien edessä.  Koulussa on jo tilanteeseen herätty. Nyt pitää herätä äidinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No et todellakaan menetä lapsia. Itse olen yh ja vain iloinen kun lapsi menee välillä isälleen, saan vähän omaa rauhaa. On aika raskasta olla yksin vastuussa kaikesta joten se tulee todellakin tarpeeseen.

Et kyllä ole yh jos lapsella on toinen vanhempi. Olet YHTEIShuoltaja.

Niin mistäs sä se tiedät? Jokaisella lapsella on jossain toinenkin vanhempi, ei niitä lapsia muuten tule XD Eri asia onko sillä toisella vanhemmalla huoltajuutta vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Voi ei. Aivan kamala tilanne. Meillä mies varmasti alkaa lahjoa lapsia mopoilla yms. Omilla huoneilla jne. Paremmalla elintasolla mitä minä pystyn heille ikinä tarjoamaan.

Pakko vaan yrittää luottaa siihen, että minulla on paljon paremmat välit lapsiin, isänsä kanssa riitelevät todella paljon. Silti pelottaa, miten vietävissä voi nuoret lupausten edessä olla.

Voimia sinulle. Olen pahoillani puolestasi

Katsokaa itseänne! Kääntäkää ne roolit toisinpäin.

Jos sinulla olisi varaa tarjota omat huoneet tai vaikka mopot rakkaille lapsillesi, olisiko se lahjomista? Vai olisiko se yritystä antaa heille mahdollisimman hyvä lapsuus ja nuoruus?

Lakatkaa se kilpailu lastenne suosiosta! Viikko-viikko kun lapset ovat pieniä, ja lasten valinnan mukaan sitten kun he ovat isompia. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden luoda itsenäisen suhteen kumpaankin vanhempaansa, ja aikuisina he päättävät joka tapauksessa itse, keneen luottavat, vai luottavatko keneenkään.

Ota yhteys työterveyshoitajaan ja kerro että ahdistaa tulevan eron vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

No et todellakaan menetä lapsia. Itse olen yh ja vain iloinen kun lapsi menee välillä isälleen, saan vähän omaa rauhaa. On aika raskasta olla yksin vastuussa kaikesta joten se tulee todellakin tarpeeseen.

Yksinhuoltajuus on aika harvinaista nykymaailmassa. Miksi päädyitte tällaiseen ratkaisuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka on vaikeaa, niin on ehkä hyvä miettiä, että saat kuitenkin pitää lapsia suurimman osan ajastasi. Itsellä lasten isä valehtelemalla ja manipuloimalla vei lapset, kunnes nämä täyttivät 12 Sitten lapsia oli kuultava ja he pääsivät muuttamaan takaisin. Ne vuodet olivat raskaat ja huolen täyttämät. Olin kuitenkin sinä vähäisenä aikana (joka toinen viikonloppu ja puolet lomista) se kaivattu ja rakastettu äiti lapsille. Missasin paljon lasten arjesta ja sitä aikaa ei saa koskaan enää takaisin.

Voimia ja muista, että asiat voisivat olla vielä huonommin.

Kerrotko miten isä saa "valehtelemalla ja manipuloimalla" lapset itselleen maassa, jossa äitiä suositaan edelleen näissä asioissa? En usko tuota ollenkaan.

Helpoimman vastauksen saat, kun kertaat sanan "suosia" merkityksen.

Vinkki! Se ei ole "annetaan automaattisesti".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Voi ei. Aivan kamala tilanne. Meillä mies varmasti alkaa lahjoa lapsia mopoilla yms. Omilla huoneilla jne. Paremmalla elintasolla mitä minä pystyn heille ikinä tarjoamaan.

Pakko vaan yrittää luottaa siihen, että minulla on paljon paremmat välit lapsiin, isänsä kanssa riitelevät todella paljon. Silti pelottaa, miten vietävissä voi nuoret lupausten edessä olla.

Voimia sinulle. Olen pahoillani puolestasi

Katsokaa itseänne! Kääntäkää ne roolit toisinpäin.

Jos sinulla olisi varaa tarjota omat huoneet tai vaikka mopot rakkaille lapsillesi, olisiko se lahjomista? Vai olisiko se yritystä antaa heille mahdollisimman hyvä lapsuus ja nuoruus?

Lakatkaa se kilpailu lastenne suosiosta! Viikko-viikko kun lapset ovat pieniä, ja lasten valinnan mukaan sitten kun he ovat isompia. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden luoda itsenäisen suhteen kumpaankin vanhempaansa, ja aikuisina he päättävät joka tapauksessa itse, keneen luottavat, vai luottavatko keneenkään.

Tilateessa missä lapset muuten eivät halua asua isänsä kanssa. Isän alkaessa puhua lapsille, jos asutte täällä saatte mopot jne tyyliin on se mielestäni nimenomaan lahjomista. Yritystä saada lapset asumaan hänen, ei minun luona. Ja ihan vain siksi ettei tarvitsisi maksaa elareita.

Muuten, jos tilanne olisi se, että lapset haluaisivat oikeasti aidosti asua isänsä kanssa olisin vain onnellinen heidän puolestaan, jos isänsä pystyisi heille tarjoamaan asioita joita minä en pysty.

Ja selvennykseksi, en todellakaan ole minkään elareiden perässä. Haluan vain että lapseni eivät joudu luopumaan yhtään enemmästä kun on pakko. Esimerkiksi että pystyisivät jatkamaan harrastuksiaan.

Ja vaikka kammoan ajatusta siitä, että menetän lapseni. Menetän osan lasteni elämästä. Toivon todella, että eron myötä heidän välit isäänsä paranisivat. Yhteinen arki ei ole toiminut. Vaan on ollut isän ja lasten välillä todella riitaista ja hankalaa.

Inhoan sitä, kun eronneet kertovat jaksavansa niin paljon paremmin elämää lasten kanssa kun lapset eivät ole siinä kokoajan. Minä haluan elää lasteni kanssa myös ne kaikista pas€@#immat hetket.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Voi ei. Aivan kamala tilanne. Meillä mies varmasti alkaa lahjoa lapsia mopoilla yms. Omilla huoneilla jne. Paremmalla elintasolla mitä minä pystyn heille ikinä tarjoamaan.

Pakko vaan yrittää luottaa siihen, että minulla on paljon paremmat välit lapsiin, isänsä kanssa riitelevät todella paljon. Silti pelottaa, miten vietävissä voi nuoret lupausten edessä olla.

Voimia sinulle. Olen pahoillani puolestasi

Katsokaa itseänne! Kääntäkää ne roolit toisinpäin.

Jos sinulla olisi varaa tarjota omat huoneet tai vaikka mopot rakkaille lapsillesi, olisiko se lahjomista? Vai olisiko se yritystä antaa heille mahdollisimman hyvä lapsuus ja nuoruus?

Lakatkaa se kilpailu lastenne suosiosta! Viikko-viikko kun lapset ovat pieniä, ja lasten valinnan mukaan sitten kun he ovat isompia. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden luoda itsenäisen suhteen kumpaankin vanhempaansa, ja aikuisina he päättävät joka tapauksessa itse, keneen luottavat, vai luottavatko keneenkään.

Tilateessa missä lapset muuten eivät halua asua isänsä kanssa. Isän alkaessa puhua lapsille, jos asutte täällä saatte mopot jne tyyliin on se mielestäni nimenomaan lahjomista. Yritystä saada lapset asumaan hänen, ei minun luona. Ja ihan vain siksi ettei tarvitsisi maksaa elareita.

Muuten, jos tilanne olisi se, että lapset haluaisivat oikeasti aidosti asua isänsä kanssa olisin vain onnellinen heidän puolestaan, jos isänsä pystyisi heille tarjoamaan asioita joita minä en pysty.

Ja selvennykseksi, en todellakaan ole minkään elareiden perässä. Haluan vain että lapseni eivät joudu luopumaan yhtään enemmästä kun on pakko. Esimerkiksi että pystyisivät jatkamaan harrastuksiaan.

Isä tarjoaa lapsille huoneet ja mopot säästyäkseen elatusmaksuista? Eikös tuo tarkoita, että hän on valmis käyttämään lapsiin enemmän rahaa kuin hänen edes tarvitsisi...

Niin. Tähän asti lupaukset on aina jääneet katteetomiksi. On lupaillut monelaista, ja aina keksinyt jonkin syyn, miksi ei lupaustaan lopulta toteuta.

Mutta, toki, jos todella hankinnat tekisi, sehän olisi kiva lapsille ja tosiaan enemmän kun osansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on molemmat poikia. Kun ero tuli, halusivat isänsä ja tämän uuden puolison luo asumaan. Niin tehtiin.

Joka toinen viikonloppu lasten piti sopimuksen mukaan tulla mun luo mutta noin vuodessa se alkoi hiipua. Kumpikaan ei halunnut tulla, iso syy varmasti se että isänsä luona heillä ei ollut mitään rajoja mikä varmasti oli 11- ja 14-vuotiaasta kivaa. Toinen se että isänsä pystyi taloudellisesti viemään heitä ulkomaan reissuille kuten Englantiin jalkapalloa katsomaan. Tuntui pahalta vaatia että poikien pitää tulla mun luo jos reissu tuli siihen päälle, niin annoin periksi. Exän tekemiä tapaamissopimuksen laiminlyöntejä käsiteltiin sossussa normaaliin tapaan ja siellä kehotettiin viemään asia käräjäoikeuteen. Niin teinkin, mutta asiaa ei koskaan otettu käsittelyyn kun ex toi pojat lastenvalvojalle ja pojat itse ilmoittivat, että eivät halua enää äidin luo. Se ratkaisi ja samalla melkein tappoi minut.

Olin siihen aikaan erosotkujen selvittelyn vuoksi ihan pohjalla taloudellisesti ja henkisesti. Kaiken lisäksi menetin työni työnantajan fuusioituessa isompaan yritykseen. En saanut töitä 4 vuoteen joten opiskelin uuden ammatin ja elin todella niukasti. En jaksanut pitää puoliani ja sitten kun olisin jaksanut ja kyennyt, pojat oli liukunu pois mun elämästä. Oma vikahan se on, se on selvä, vaikka yritin ihan voimieni rajoilla ja oon yrittänyt edelleen mutta musta on tullut pojille jonkinlainen "edellisen elämän äiti".

Nyt nuorinkin täyttää kohta 18 v eikä minulla ole häneen yrityksistä huolimatta juuri mitään kontaktia. Vanhempaan ei ole ollut vuosiin sitäkään vähää. Laitan kyllä aina esim merkkipäiväonnittelut ja ostan pikku paketit sekä lähetän ne, ja jouluna sama mutta mulla ei ole aavistustakaan ovatko pojat saaneet ne. He eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä.

Sanomattakin on selvää että sydän on murskana ja olen välillä ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Jotenkin olen sinnitellyt päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka millään ei ole oikein mitään merkitystä. Elättelen toivoa että saisin jonkun yhteyden lapsiin mut jollain tasolla tajuan senkin, että en tule saamaan.

Älkää vaan ikinä päästäkö elämäänne tähän jamaan. Pitäkää kiinni niistä lapsistanne! En oo päihteiden väärinkäyttäjä tai mitään sellaista vaan ihan tavisnainen mut näin kävi silti.

Voi ei. Aivan kamala tilanne. Meillä mies varmasti alkaa lahjoa lapsia mopoilla yms. Omilla huoneilla jne. Paremmalla elintasolla mitä minä pystyn heille ikinä tarjoamaan.

Pakko vaan yrittää luottaa siihen, että minulla on paljon paremmat välit lapsiin, isänsä kanssa riitelevät todella paljon. Silti pelottaa, miten vietävissä voi nuoret lupausten edessä olla.

Voimia sinulle. Olen pahoillani puolestasi

Katsokaa itseänne! Kääntäkää ne roolit toisinpäin.

Jos sinulla olisi varaa tarjota omat huoneet tai vaikka mopot rakkaille lapsillesi, olisiko se lahjomista? Vai olisiko se yritystä antaa heille mahdollisimman hyvä lapsuus ja nuoruus?

Lakatkaa se kilpailu lastenne suosiosta! Viikko-viikko kun lapset ovat pieniä, ja lasten valinnan mukaan sitten kun he ovat isompia. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden luoda itsenäisen suhteen kumpaankin vanhempaansa, ja aikuisina he päättävät joka tapauksessa itse, keneen luottavat, vai luottavatko keneenkään.

Tuon mussuttajan lapsethan eivät halunneet elää sen kanssa vaan isänsä kanssa. Joku syy siihen on ja kun lapset on tuonikäisiä, he päättävät. Miksi lapset ei halua olla äitinsä kanssa tekemisissä? Siihen tarvitaan muutakin kuin jalkapallopelit ja rikas isä. Nyt katse peiliin koska sieltä se vika löytyy eikä suinkaan isästä.

Vierailija kirjoitti:

Jos koulusta on jo kyselty, niin pyydä lapsille keskusteluapua. Seuraava askel on hakea sitä itsellesi. Aloita vaikka työterveydestä. Kyllä he ohjaavat oikeaaan paikkaan, jos sieltä ei apua saa.

Työterveys ei järjestä apua ongelmiin jotka tulevat siviilielämästä. Siihen ei lakikaan työnantajaa velvoita.

Naiset ovat joka tilanteessa heikkoja. Mistään ei tule mitään. 😔

Avioliitot kestävät keskimäärin 11v. Toki jotkut eivät eroa vaan henkinen/fyysinen väkivalta jatkuu vuosikymmeniä.

Saat ansiosi mukaan, kuten on tapana tällä palstalla kommentoida ero-isien ahdinkoon. Ja heillä sentään asiat on paljon huonomminkin. Get over it, kuten Marin tähänkin toteaisi.