Lue keskustelun säännöt.
Millaisia lapsia kasvaa, jos vanhemmat on liian suojelevaisia?
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenenkään ulkopuolisen on mahdoton määritellä, milloin jonkun toisen lapsi on ylisuojeltu/ liian suojeltu. Lapset ovat persooniltaan erilaisia; tarpeet ovat näin ollen myöskin erilaiset. Liika huolettomuus, mielenkiinnon puute lasten kasvatuksessa pistää kyllä ulkopuolisen silmään nykypäivänäkin tosi pahasti. Lapset eivät kunnioita mitään/ ketään; ei toisen omaisuutta...
Huonoja hoitamaan asioita ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Eivät osaa käsitellä pettymyksen tunteita.
Eikö tämä riipu siitä, millä tavoin ovat ylisuojelevia? Jotkut ovat ylisuojelevia, ettei tapahdu mitään haaveria, jotkut taas suojelevat negatiivisilta tunteilta. Lopputulos on eri.
Itse ajattelen, että pahin, mitä ylisuojelevuudesta seuraa on pelon tunne. Kamalaa, jos lapsiin istuttaa sen, että koko ajan on jotain pelättävää. Siitä tulee ahdistunut aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Huonoja hoitamaan asioita ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Eivät osaa käsitellä pettymyksen tunteita.
Tämä. Minä olin tällainen ylisuojeltu lapsi, joka ei saanut mennä minnekään eikä tehdä mitään. Opettelen vielä aikuisenakin itsenäistymistä ja luottamista omiin kykyihin. Minun on vaikea tehdä päätöksiä, koska ne lapsuudesta saakka tehty puolestani. Pelkään yli kaiken että lapsestani tulisi samanlainen puoliaan pitämätön arkajalka, joten hänen olen kyllä antanut järkevin rajoituksin antanut mennä suht vapaasti. Huomaan, että kasvatukseni on ollut sellainen että häntäkin tekisi mieli varoitella ja kieltää jatkuvasti ihan tavallisistakin asioista, ettei mitään vaan sattuisi, mutta onneksi tiedostan tämän ja olen onnistunut pitämään mölyt mahassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elämäni varrella törmännyt lapsiin, jotka eivät osaa vastata, mitä haluavat tehdä tai mistä tykkäävät. Heillä ei oikeastaan koskaan ole mitään mielipidettä mistään, oli ikä mikä tahansa. Siis kaikki lapset samanlaisia. Kahdessa eri perheessä.
Mistä tämä kertoo? Äidit tunnen, fiksuja ihmisiä, vuorovaikutukseen kykeneviä.
Seuraan läheltä ylisuojelevia vanhempia, joiden yli 30 vuotiaat lapset ovat tottuneet edelleenkin vanhempiensa suojeluun ja apuun. Lapsilta on jäänyt kokematta omien virheittensä seuraukset ja selviäminen omin keinoin. Vanhemmat ratkovat ne tilanteet heidän puolestaan tai rientävät apuun keskellä yötä, jos tilanne niin vaatii. Lapset eivät ole aikuistuneet ja itsenäistyneet riittävästi, vaan elävät jonkinlaisessa esimurkkuvaiheessa edelleenkin.
Toinen lapsista on nyt parisuhteessa ja heräämässä murrosikään, itsenäistymiseen. Ymmärtääkseni riitoja lapsen omista rajoista on nyt riittänyt. Kipeitä ja raastavia, joista seuraa rumia sanoja myös toiselta vanhemmista sekä murjottamista. Sivullisena ne vaikuttavat terveiltä tilanteilta, joissa lapsenkin aidoin ääni tulee lopulta kuuluville. Vanhempien liika suojelu on tukahduttanut lapsen omaa tahtoa ja energiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opettajana saadun kokemuksen mukaan voi hidastaa toisen näkökulman huomioimista (koska vanhemmat ovat joko miettineet asiat aika hiotuiksi tai koska asiat on ratkottu lapsen mielen mukaan tai lapsi on opetettu siihen, että on vain se vanhempien tapa).
Ylisuojelevuus on toki myös aina mielipideasia.
Ja opettajana olen myös oppinut, että älyttömältäkin näyttävä ylisuojelevuus on usein kovinkin ymmärrettävää, jos tietää perheen tarinan. Siellä on aika usein traumaattisia menetyksi takana. Ihan elävästä elämästä ovat nämä esimerkit:
- äiti oli itse jätetty vastaamaan pikkusisaruksistaan lapsena ja syttyi tulipalo -> ikuinen syyllisyys
- suojellun lapsen sisarus on kuollut sairauteen tai tapaturmaisesti, pahimmissa tapauksissa niin, että jää selkeä mitä jos -mahdollisuus
- lapsen kuolemaa on jouduttu pelkäämään raskausaikana, synnytyksessä tai jossakin vaiheessa lapsuutta.
Aikamoisia taakkoja on ihmisillä ja osa tietää, etteivät kestäisi, ,jos lapselle tapahtuisi jotakin siksi etteivät he ole antaneet kaikkea mitä voivat. Terapia olisi monessa tapauksessa tarpeen, mutta eipä sitä kovin avokätisesti jaella.
Kyllähän lapsen suojelun tarve jo ihan fyysisestikin on erilaista; onko elinympäristönä/ kasvuympäristönä joku 10 miljoonainen suurkaupunki tai pieni maalaiskylä muutamine ihmisine jossakin "Herran selän takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ainakin tuli ahdistunut ja pelokas. Vaara vaanii koko ajan jossain nurkan takana, sairauksia, onnettomuuksia, epäonnea, hyväksikäyttäjiä ja pahoja ihmisiä on joka puolella
Vierailija kirjoitti:
Olen elämäni varrella törmännyt lapsiin, jotka eivät osaa vastata, mitä haluavat tehdä tai mistä tykkäävät. Heillä ei oikeastaan koskaan ole mitään mielipidettä mistään, oli ikä mikä tahansa. Siis kaikki lapset samanlaisia. Kahdessa eri perheessä.
Mistä tämä kertoo? Äidit tunnen, fiksuja ihmisiä, vuorovaikutukseen kykeneviä.
Eiköhän se kerro vain siitä, etteivät halua kommunikoida sinun kanssasi tai jakaa omia mielenkiinnon kohteitaan kaikkien kanssa. Kuulostat ihmiseltä, joka vaatii lapsilta "reippautta" ja mököttää sitten, kun vastassa onkin tavallinen suomalaistenava, joka on ujo eikä avaudu heti, kun tulet utelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arkoja ja huonoitsetuntoisia. Helposti stressaantuvia.
MicMac kirjoitti:
Opettajana saadun kokemuksen mukaan voi hidastaa toisen näkökulman huomioimista (koska vanhemmat ovat joko miettineet asiat aika hiotuiksi tai koska asiat on ratkottu lapsen mielen mukaan tai lapsi on opetettu siihen, että on vain se vanhempien tapa).
Ylisuojelevuus on toki myös aina mielipideasia.
Ja opettajana olen myös oppinut, että älyttömältäkin näyttävä ylisuojelevuus on usein kovinkin ymmärrettävää, jos tietää perheen tarinan. Siellä on aika usein traumaattisia menetyksi takana. Ihan elävästä elämästä ovat nämä esimerkit:
- äiti oli itse jätetty vastaamaan pikkusisaruksistaan lapsena ja syttyi tulipalo -> ikuinen syyllisyys
- suojellun lapsen sisarus on kuollut sairauteen tai tapaturmaisesti, pahimmissa tapauksissa niin, että jää selkeä mitä jos -mahdollisuus
- lapsen kuolemaa on jouduttu pelkäämään raskausaikana, synnytyksessä tai jossakin vaiheessa lapsuutta.
Aikamoisia taakkoja on ihmisillä ja osa tietää, etteivät kestäisi, ,jos lapselle tapahtuisi jotakin siksi etteivät he ole antaneet kaikkea mitä voivat. Terapia olisi monessa tapauksessa tarpeen, mutta eipä sitä kovin avokätisesti jaella.
Tuollaiset taakat pitää selvittää ENNEN KUIN hankkii lapsia, jos ylipäätään hankkii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentuneita, ahdistuneita, uusavuttomia ja kyvyttömiä sietää stressiä tai vastoinkäymisiä. Erittäin raskaita ihmisiä.
Sulkeutuneita nysveröitä, jotka aikuisenakin mököttävät kuin pikkulapset
Loppuunpalaneita ennen kuin ovat edes itsenäisyyden ha aikuisuuden kynnyksellä.
MicMac kirjoitti:
Opettajana saadun kokemuksen mukaan voi hidastaa toisen näkökulman huomioimista (koska vanhemmat ovat joko miettineet asiat aika hiotuiksi tai koska asiat on ratkottu lapsen mielen mukaan tai lapsi on opetettu siihen, että on vain se vanhempien tapa).
Ylisuojelevuus on toki myös aina mielipideasia.
Ja opettajana olen myös oppinut, että älyttömältäkin näyttävä ylisuojelevuus on usein kovinkin ymmärrettävää, jos tietää perheen tarinan. Siellä on aika usein traumaattisia menetyksi takana. Ihan elävästä elämästä ovat nämä esimerkit:
- äiti oli itse jätetty vastaamaan pikkusisaruksistaan lapsena ja syttyi tulipalo -> ikuinen syyllisyys
- suojellun lapsen sisarus on kuollut sairauteen tai tapaturmaisesti, pahimmissa tapauksissa niin, että jää selkeä mitä jos -mahdollisuus
- lapsen kuolemaa on jouduttu pelkäämään raskausaikana, synnytyksessä tai jossakin vaiheessa lapsuutta.
Aikamoisia taakkoja on ihmisillä ja osa tietää, etteivät kestäisi, ,jos lapselle tapahtuisi jotakin siksi etteivät he ole antaneet kaikkea mitä voivat. Terapia olisi monessa tapauksessa tarpeen, mutta eipä sitä kovin avokätisesti jaella.
Kaikki juttuja, jotka vanhemman kuuluu selvittää itse, esimerkiksi terapiassa.
Niitä ei voi sälyttää sen kasvavan lapsen harteille. Se on puhtaasti vain väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elämäni varrella törmännyt lapsiin, jotka eivät osaa vastata, mitä haluavat tehdä tai mistä tykkäävät. Heillä ei oikeastaan koskaan ole mitään mielipidettä mistään, oli ikä mikä tahansa. Siis kaikki lapset samanlaisia. Kahdessa eri perheessä.
Mistä tämä kertoo? Äidit tunnen, fiksuja ihmisiä, vuorovaikutukseen kykeneviä.
Eiköhän se kerro vain siitä, etteivät halua kommunikoida sinun kanssasi tai jakaa omia mielenkiinnon kohteitaan kaikkien kanssa. Kuulostat ihmiseltä, joka vaatii lapsilta "reippautta" ja mököttää sitten, kun vastassa onkin tavallinen suomalaistenava, joka on ujo eikä avaudu heti, kun tulet utelemaan.
No, voihan tuo kertoa siitäkin, mutta minun kysymykseni ovat tyyliin: mitä haluat syödä tänään? Mitä haluat tehdä tänään? Mikä oli lomamatkalla kivointa?
Tai jos lapsi kertoo jonkun asian, ja kysyn mitään se johtuu, niin hänellä ei ole mitään ajatusta tai perustelua,
Eli olen lasten kanssa koko viikonlopun.
Lapset eivät ole mitenkään ujoja. Yleensä olen tottunut, että yli 10-vuotiailla on mielipiteitä.
2 vuotias lapsi saa vanhempiensa mukaan ulkoilla yksin piha-alueellaan.
Viranomaiset katsovat sen heitteillejätöksi.
Liikasuojelua vai ei ..."kaikkihan on suhteellista."
Minusta tuli melko ahdistunut ja sillä tavalla toimintakyvytön, etten saa oikein mitään tehtyä, en hyviä enkä pahoja asioita.