Läheinen kuoli puoli vuotta sitten enkä oikein vieläkään voi katsoa hänen kuvaa itkemättä
Tai useimmista koskettavista lauluista tulee myös itku. Normaalia vai olenko jotenkin traumatisoitunut?
Kommentit (17)
Sama minulla, tai 7kk on hänen kuolemastaan. Itken lähes joka ilta. Ikävä on niin suunnaton.
Ei surulle mitään aikarajaa ole olemassa. Ihan normaalia
itkemisessä ei ole mitään pahaa, se on vain tässä häpeäkulttuurissa painettu niin alas. Jos pystyt itkusta huolimatta elämään kuitenkin suht ok arkea, niin ei mitään syytä huoleen. Eri asia jos et edelleenkään söisi ja itkisit päivät pitkät. Surun käsittely vie aikaa ja sille kannattaa antaa aikaa, tunteiden taustalle patoaminen olosta vasta vaikean tekee.
Olen huomannut, että pitkään läheisen kuolemaa itkevät ovat muutenkin läheisriippuvaisia ja elämää eletään muiden kautta. Eli kannattaisi miettiä myös tältä kannalta asiaa.
Isäni kuoli vähän yli kaksi vuotta sitten. Toisinaan vieläkin ikävä, joka saa itkemään, vaikka hän oli jo 89v.
Riippuu kuinka läheinen kuollut oli. Äitiäni surin/suren pitkään, isän kuolema oli lähinnä iloinen yllätys.
Ei mitään outoa. Suru on läsnä vahvimmin vuoden ajan. Toinen vuosi menee asian hyväksymiseen. Sitten alkaa jotenkin sopeutua. Näin minulla järkyttävien asioiden käsittely menee.
Viime talvena tuttavani menehtyi syyttömänä traagisessa onnettomuudessa. Kuolema tuli täysin yllättäen, ihminen oli aivan ihana. Nyt puoli vuotta myöhemmin kykenen itkemättä ajattelemaan asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että pitkään läheisen kuolemaa itkevät ovat muutenkin läheisriippuvaisia ja elämää eletään muiden kautta. Eli kannattaisi miettiä myös tältä kannalta asiaa.
tässä hyvä esimerkki tyypistä joka täräyttäisi sulle puolen vuoden jälkeen päin naamaa ai vieläkö sä tota suret..jep jep, tunteensa patoavathan ne yleensä kärsiikin liiallisesta empatiasta.
Ihmisiä kuolee kokoajan. Säkin joskus.
6kk on vielä lyhyt aika eikä ikävälle ja surulle ole aikarajaa. Itse menetin läheiseni 1,5v sitten ja vasta oli ilta kun itkin ikävää kuullessani häneen liittyvän laulun. Pääosin on sellainen haikea kaipaus,välillä ikävä avaa hanat.
rakkaita ihmisiä surraan kauan ja hartaasti. minulle sitä oli aikoinaan rakas pappani jonka kuolemaa surin monta vuotta. toisaalta mummini kuoli viime vuonna ja häntä en juuri jäänyt kaipaamaan . kuulostaa kylmältä mutta hän sanoi niin hirveitä asioita minulle, ettei sopu ollut enää mahdollinen . syytti minua ties mistä loppuun asti. kuten sanottua hänen kuolemansa kosketti minua hyvin vähän valitettavasti. välillä mietin hänen elämäänsä mutta itkua ei ole tainnut tulla hänen vuokseen vain lievä helpotus ettei tarvitse enää olla inhon kohteena sieltä.
Ihan normaalia, oletettavasti itkua riittää vielä pitkäksi aikaa. Mulla menossa kuudes vuosi, eikä kyynelet ole vielä loppuun itketyt. Vähän vähemmän vihloo, mutta toisinaan aika kovin, edelleen.
Ikävä, suru ja itku on täysin normaalia, vaikka aikaa olisi kulunut useita vuosia. Antaa ikävienkin tunteiden tulla ja mennä. Ei kannata yrittää tukahduttaa surua, muuten sitä kertyy mieleesi kuin vettä sateella saaviin.
Suru kuuluu normaaliin tunne-elämään joka terveellä ihmisellä on. Sairaalla ei ole välttämättä tunteita.
Kun minulta kuoli läheisimpäni, itkin noin 1,5 vuotta päivittäin. Sitten elämääni tuli muita muutoksia ja iloisia yllätyksiä ja suru alkoi väistyä. Vieläkin muistelen häntä monta kertaa päivässä, mutta enää en aina itke edes joka viikko.
normaalia, itku voi tulla vielä useamman vuodenkin jälkeen kun enemmän muistelet jotakuta. Ajan myötä pahin tuska toki helpottaa ja taantuu eräänlaiseksi mukana kulkevaksi haikeudeksi.