Miten lesket joilla on ollut hyvä suhde kestätte ikävää? Miten tätä ikävää kestää?

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Osanotot. En ole itse kokenut puolison menettämistä, mutta seurasin kyllä viereltä äitini surua hänen jäätyään leskeksi alle 50-vuotiaana. Nyt olen saman ikäinen kuin isäni kuollessaan ja tokihan se käy mielessä, että voin samalla tavalla menettää milloin vain oman puolisoni tai kuolla itse, jolloin toinen jää leskeksi.

No siis mitä vaihtoehtoja tässä on? Ikävää kestää, koska ei se mene pois vaikka mitä tekisi - enkä oikeastaan edes halua sen menevän pois.

Pari ekaa vuotta olis kyllä aivain hirveää. Toivoin ja luulin kuolevani itsekin, mutten sitten kuollut kuitenkaan. Nyt on elämässä jo valoakin ja pääasiassa hyviä hetkiä. Elämä jatkuu, on harrastuksia, lapsia ystäviä, hyvää ruoka, taidetta, pihapuuhastelua jne. Ne on kaikki edelleen ihania puolia elämää - ois vaan vielä kivempi voida jakaa ne puolison kanssa.

Tunnen monta leskeä jotka ovat parin vuoden päästä aloittaneet uuden suhteen. Itselle ei ole tullut sellaista vastaan. En välttämättä ajattele mitenkään, että pitäisi olla uskollinen kuolleelle puolisolle, mutta taisin oppia hänen kanssaan liian hyvälle, enkä nyt viitsi huonompaa suhdetta katsella. Mutta varmaan sekin monilla helpottaa asiaa ja ainakin vie ajatuksia muualle - eipähän tarvitse olla ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Osanotot. En ole itse kokenut puolison menettämistä, mutta seurasin kyllä viereltä äitini surua hänen jäätyään leskeksi alle 50-vuotiaana. Nyt olen saman ikäinen kuin isäni kuollessaan ja tokihan se käy mielessä, että voin samalla tavalla menettää milloin vain oman puolisoni tai kuolla itse, jolloin toinen jää leskeksi.

Kiitos myötätunnosta.

Tänään yhtäkkiä tuli niin jumalaton ikävä puolisoa kun radiossa soi Pave Maijasen Ikävä. Olin hakemassa nuorimmaista kerhosta mutta jouduin kiertämään ja pysäköimään Prisman parkkipaikalle itkemään. Näin sieluni silmin meidät yhdessä jutustelemassa autossa hakemassa lapsia niin kuin aikanaan vanhinta. Miksi tän piti mennä näin? Onneksi on todella vahva tukiverkko.

8 vuotta jo mennyt, ja ikävän kanssa jotenkin sietää olla. Välillä vieläkin riipaisee ja lujaa, mutta tämän kanssa nyt jo pärjää. Sielunkumppanin menetys sattuu.

En ole menettänyt, mutta hyvä ystäväni on. Se on sydäntäsärkevää.

Lämmin halaus ja myötätuntoni kaikille teille rakkaimpanne menetyksen kokeneille <3

Ei tarvitse "kestää". Anna itkun ja surun tulla niin kauan kuin tulee. Ei tarvitse ikinä unohtaa. Kyllä sen ikävän kanssa oppii elämään. Se oli rakkauden hinta.

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Ei se ikävä mihinkään katoa, mutta siihen tottuu. Ihminen on sopeutuvainen. Tottumista ei voi kiirehtiä pakottamalla, kannattaa surra kun siltä tuntuu.

Ikävä kulkee puuskina. Kun luulee sen jo hellittäneen niin sitten tulee uusi puuska. Ajan mittaan puuskien välit pitenevät.

- Leskenä vuodesta 2009

Vierailija kirjoitti:

Ei se ikävä mihinkään katoa, mutta siihen tottuu. Ihminen on sopeutuvainen. Tottumista ei voi kiirehtiä pakottamalla, kannattaa surra kun siltä tuntuu.

Ikävä kulkee puuskina. Kun luulee sen jo hellittäneen niin sitten tulee uusi puuska. Ajan mittaan puuskien välit pitenevät.

- Leskenä vuodesta 2009

Kiitos! Toi lohduttaa. Tänään on vaan näköjään mulla itkuinen päivä mutta onneksi anopilla ei, joten hoitaa poikia sen aikaa kun käyn meidän kultsin kanssa pissalenkillä. Ihana koira. Muistan kun sitä lähettiin hakemaan ja tulomatkalla mieheni nappas kuvan kun koiranpentu oli nukahtanut esikoisemme syliin. Mun on niin ikävä miestäni!

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Toinen jalka haudassa..

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Ainoita lääkkeitä asiaan ovat aika ja toinen seuralainen niin helpottaa .Kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Osanotot. En ole itse kokenut puolison menettämistä, mutta seurasin kyllä viereltä äitini surua hänen jäätyään leskeksi alle 50-vuotiaana. Nyt olen saman ikäinen kuin isäni kuollessaan ja tokihan se käy mielessä, että voin samalla tavalla menettää milloin vain oman puolisoni tai kuolla itse, jolloin toinen jää leskeksi.

Koko ikäsi olet voinut kuolla. Ei hengissä pysymiselle ole mitään ikätakuita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Miksi ihmeessä ei? Yhteinen suru heillä.

Ei ap

Vierailija kirjoitti:

En tiedä lohduttaako tämä, mutta jätetyksi tuleminen ja kuin salama kirkkaalta taivaalta tullut ero on paljon pahempaa kuin leskeksi jääminen.

Enpä usko, että tuo lohduttaa, vaan tuntuu leskestä ennemmin törkeältä. Mutta sinänsä ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa. Sesse Koivisto sanoi aikoinaan avioeronsa jälkeen suunnillen näin: "Leskelle jää edes muistot. Jätetyltä viedään nekin, kun toinen yhtäkkiä mitätöi ne asiat, joita on itse vaalinut elämänsä kohokohtina."

On silti turha panna pystyyn kilpailua siitä, kenellä on surkeinta.

En itse ole leski, mutta anoppini jäi leskeksi alle 40-vuotiaana. Ehtivät olla 16 vuotta naimisissa, 3 lasta siunaantui. Mies kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen 40-vuotiaana. Ikävä ei koskaan hävinnyt, anopin mukaan aika helpotti jonkun verran ja se että elämässä oli paljon menoa lasten ja yrittäjyyden myötä. Hänen puheistaan paistoi ikuinen rakkaus edesmennyttä puolisoa kohtaan ja hän kertoili paljon tarinoita heidän yhteisestä elämästään. Anoppi kuvasi hyvin tuntemuksiaan sanomalla että kun puoliso kuoli, samalla kuoli puolet hänestä. Ikinä ei huolinut uutta kumppania, sanoi että parempaa tuskin löytyisi. Nyt anoppinikin on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, uskovaisina ihmisinä uskomme että he pääsivät vihdoin pitkän eron jälkeen kohtaamaan toisensa taivaassa.

https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/

Suru on prosessi joka kestää aikansa

Elämä kyll lä kantaa silti vaikka aikaa se vie