Lue keskustelun säännöt.
Onko mahdollista olla onnellinen, vaikka eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa?
03.04.2022 |
Jos lapsia ei olisi, en miettisi eroa hetken vertaa. Eroaisin siis samantien. Lasten takia haluaisin kuitenkin pysyä avioliitossa, koska vastuu turvallisen ja vakaan lapsuuden tarjoamisesta on suuri. Lisäksi asuinpaikka ja monet muut ulkoiset tekijät hankaloittaisivat eroa. Avioliitossa ei ole päällisin puolin suurta vikaa, mieheni on kaikenpuolin hyvä isä, ei valittamista. Myös arkivastuun jakaminen toimii. Se mikä ei toimi, on yhteys. Meillä ei siis ole minkäänlaista henkistä yhteyttä ja tämä heijastuu seksiin (sitä on pari kertaa vuodessa). Mies tuntuu työkaverilta, jonka kanssa hommat jaetaan, mutta siinäpä se. Hänelle tämä riittää, mutta itse kaipaan enemmän. Usein koen ahdistusta ja poden lievää masennusta.
Haluaisin pystyä olemaan onnellinen huolimatta parisuhdetilanteesta. Ainahan sinkuillekin puhutaan, että "pitää oppia olemaan onnellinen yksinään ja kukaan toinen ihminen ei voi tehdä sinua onnelliseksi". Samastun yksinäisiin sinkkuihin, koska itsekin koen olevani yksin. En saa parisuhteesta oikein mitään irti. Olen koittanut satsata ystävyyssuhteisiin, omiin harrastuksiin ym., ne auttavat hetken, mutta aina lopulta ajatukset palaavat avioliittoon ja alkaa ahdistus. Kuinka sitä osaisi olla riippumattomampi. Ihailen esim. monia sinkkuja, jotka elävät vuodesta toiseen yksin ja ovat onnellisia. Haluaisin pystyä samaan.
Miten minun kannattaisi lähteä lisäämään omaa hyvinvointiani, jotta elämä tuntuisi hyvältä? Onko joku onnistunut löytämään onnen huonossa suhteessa ilman, että rikkoisi lapsilta kodin?
Kommentit (92)
Minä olen onnellinen huonosta suhteesta huolimatta.
Kaikilla muilla elämän osa-alueilla pyyhkii hienosti. Ihanat lapset, mahtava työ ja työkaverit, liikunta- ja kulttuuriharrastukset on tärkeä osa elämää. Myös taloudellinen tilanne on mainio.
Elämässäni on paljon muita antoisia ihmissuhteita kuin parisuhde. Ihan ajallisestikin olen enemmän työkavereiden kanssa kuin mieheni.
En usko että olisin niin aktiivinen ja fyysisesti hyvässä kunnossa jos suhteeni olisi täydellinen. Nyt ei tee mieli jäädä sohvalle makaamaan, ja pidän todella hyvää huolta ulkonäöstäni. Kaikessa on puolensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kyllä onnellinen tässä suhteessani. Olemme rakkaimmat kumppanit toisillemme, meillä on yhteiset unelmat ja halua toteuttaa niitä nimenomaan toisillemme. Ihana perhe ja lastenlapsiakin jo.
60% täydellistä liittoa on vielä plussan puolella. Se ettei mieheni ymmärrä läheisyydestä mitään ja seksikin on loppunut on tietty surullista. 614
Monet laittavat jonkun aikarajan erolle esim. ero sitten kun lapset ovat tietyn ikäisiä. Auttaisiko se? Ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin panostaminen ei auta silloin, kun se on pakoa omasta elämästä/ahdistuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Monet laittavat jonkun aikarajan erolle esim. ero sitten kun lapset ovat tietyn ikäisiä. Auttaisiko se? Ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin panostaminen ei auta silloin, kun se on pakoa omasta elämästä/ahdistuksesta.
Odottelenkin aikaa jolloin lapset ovat isompia ja voin erota. Siihen on noin kymmenen vuotta. Mutta en haluaisi, että kymmenen vuotta tuntuu vankilatuomiolta. Ja ensimmäiseksi kommentoineelle sanoisin, että itselläkin on matalat odotukset. Seksiä olisi kiva saada edes kerta kuukauteen ja olisi myös mukava, että olisi jonkinlainen läheisyydentaso. Nyt ollaan tosiaan kuin työkaverit tai kämppikset. Parisuhdetta olen koittanut etenkin aiemmin parantaa, olen ehdottanut pariterapiaa, ostanut parisuhdekirjoja joita voisimme yhdessä lukea jne. Mutta toista ei vain kiinnosta.
ap
Louhimiehen Aksun leffojan mukaan ainakin menee kaikki tuhat ja kaksi kertaisesti penkin alle, mitä enemmän parisuhdekiemuratkin hirttävän itseään ... Pakko tosin niitä ei ole vieläkään uskoa, mutta elokuvathan peilaavat usein sen päivän todellisuutta, ainakin tietyissä määrin ... :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti?
Huonossa parisuhteessa ei ole edes tasapainoinen, saati onnellinen. Vasta erottuani huomasin, että olin viikottain joutunut käymään läpi huonoa oloani, ja aktiivisesti aina uudestaan päättänyt vaimentaa huonon olon ja olla eroamatta
Nykyään eronneena minulla on tasainen normaali arki, ei minun tarvitse miettiä huonoa oloa joka viikonloppu. Voin keskittyä elämässä kaikkeen muuhun. Lapseni voi hyvin, hänellä on hyvät välit isäänsä, on kavereita ja harrastuksia ja mukava koti, ja koulu menee hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen onnellinen huonosta suhteesta huolimatta.
Kaikilla muilla elämän osa-alueilla pyyhkii hienosti. Ihanat lapset, mahtava työ ja työkaverit, liikunta- ja kulttuuriharrastukset on tärkeä osa elämää. Myös taloudellinen tilanne on mainio.
Elämässäni on paljon muita antoisia ihmissuhteita kuin parisuhde. Ihan ajallisestikin olen enemmän työkavereiden kanssa kuin mieheni.
En usko että olisin niin aktiivinen ja fyysisesti hyvässä kunnossa jos suhteeni olisi täydellinen. Nyt ei tee mieli jäädä sohvalle makaamaan, ja pidän todella hyvää huolta ulkonäöstäni. Kaikessa on puolensa.
voi kiesus älä naurata!päästä kuit se ukkos vapauteen jos ei kiinnosta:-Dihmiset on vellip-tä
Parisuhteen kohdalla pitää erottaa toisistaan kaksi tilaa:
-eikö se tee sinua onnelliseksi? No voivoi, kukaan muu ei tosiaan voi tehdä sinua onnelliseksi. Onnellisuuden on lähdettävä itwestäsi ja jos ylipäänsä osaat olla onnellinen, voi olla sitä tällaisessakin parisuhteessa - ja toisaalta jollet osaa olla onnellinen, ei parisuhteen vaihtaminen eikä edes yksin olo siinä auta, koska edelleenkään kukaan muu ei tee sinua onnelliseksi.
-tekeekö se sinut onnettomaksi? Se on ihan eri juttu ja sellaisessa suhteessa ei voi olla onnellinen. Sellaista elämää ei kannata ylläpitää, eikä se ole niille lapsillekaan ”vakaata ja turvallista”. Yksin on parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti?
Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap
Lopeta vaatimasta mieheltä mitään. Älä odota mitään henkistä yhteyttä. Ajattele, ettei mies ole sinulle mitään velkaa ja että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.
Kyllä sinä pystyt olemaan onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen kohdalla pitää erottaa toisistaan kaksi tilaa:
-eikö se tee sinua onnelliseksi? No voivoi, kukaan muu ei tosiaan voi tehdä sinua onnelliseksi. Onnellisuuden on lähdettävä itwestäsi ja jos ylipäänsä osaat olla onnellinen, voi olla sitä tällaisessakin parisuhteessa - ja toisaalta jollet osaa olla onnellinen, ei parisuhteen vaihtaminen eikä edes yksin olo siinä auta, koska edelleenkään kukaan muu ei tee sinua onnelliseksi.
-tekeekö se sinut onnettomaksi? Se on ihan eri juttu ja sellaisessa suhteessa ei voi olla onnellinen. Sellaista elämää ei kannata ylläpitää, eikä se ole niille lapsillekaan ”vakaata ja turvallista”. Yksin on parempi.
Tämä! Tässä se ongelma piileekin, kun en tiedä kummasta on omalla kohdallani kyse. Ap
Ymmärrän niin täysin. Meillä on vähän samantapaista, mutta sillä erotuksella että koen itse tosi suurta tarvetta läheisyyteen ja seksiin. Haluaisin päivittäin seksiä, hellyyttä ja kauniiden sanojen jakamista. Miehelle on ylitsepääsemätöntä ottaa vastaan tai antaa sellaista kuin aivan pakotettuna. Korvikkeena fyysiselle puolelle harrastan nettiseksiä anonyymiuden turvin anonyymien kanssa. Monesti saan muutenkin purettua turhautumista ja ajatuksia sitä kautta, ja saan jotain yhteyttä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti?
Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap
Kyllä se lapsi kasvaessaan huomaa, että teidän suhde on kaverisuhde ja se antaa myös mallin sille lapselle, että on ok pysyä rakkaudettomassa suhteessa. Mitä pidempään olet suhteessa, joka ei sinua tyydytä sitä enemmän sinulla on myös riski sairastua masennukseen vielä enemmän kun et saa suhteelta sitä mitä oikeasti tarvitset.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä onnellinen tässä suhteessani. Olemme rakkaimmat kumppanit toisillemme, meillä on yhteiset unelmat ja halua toteuttaa niitä nimenomaan toisillemme. Ihana perhe ja lastenlapsiakin jo.
60% täydellistä liittoa on vielä plussan puolella. Se ettei mieheni ymmärrä läheisyydestä mitään ja seksikin on loppunut on tietty surullista. 614
Lentäisitkö lentokoneella, jonka kapteeni osaa työnsä 60 prosenttisesti?
Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.
Voi olla onnellinen, kaikki riippuu omista asenteista. Onnellinen voi olla vaikka eläessään alkoholistin tai mielisairaan kanssa samassa taloudessa. Pitää vain osata pitää kiinni omista oikeuksistaan ja rajoistaan ja keskittyä elämään omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.
Jos parisuhteella ei ole mitään vaikutusta onnellisuuteemme niin sittenhän se on ihan yksi ja sama kenet ylipäätään otamme puolisoksemme...
Vierailija kirjoitti:
Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.
Totta kai olosuhteet vaikuttavat onnellisuuteen. Vai ihmetteleekö kukaan, miksi sodan uhri ei ole onnellinen? Tai vakavasti sairastunut?
Tärkein askel onnellisuuteen on matalat odotukset. Minulla on hyvä parisuhde, mutta en odotakaan mitään maagista henkistä yhteyttä tai astraalitasojen kohtaamista.