Te, joilla on taipumusta limerenssiin, maagiseen ajatteluun, ylenpalttiseen haaveiluun yms., onko teillä traumataustaa?

Mulla on ainakin sellainen traumatausta, että koin, ettei äitini rakasta minua, näkee mussa vain vikoja ja pahaa ja haluaa mun kärsivän.

Ap jatkaa: Olen lukenut lapsuusajan PTSD:n oireista, ja aika moni kohta sopii itseeni. Myös nuo otsikossa mainitut taipumukset ovat kuulemma yleisiä "childhood PTSD" -henkilöillä. Pulma on kuitenkin se, etten oikein tiedä, mikä voisi olla traumojen juurisyy.

Lapsuuteni oli monella mittarilla katsottuna hyvä ja turvallinen, mutta minulla oli jo hyvin nuorena limerenssiä, vahvaa toiveajattelua, haavemaailmaan pakenemista yms. Toki lapsilla normaalistikin on vilkas mielikuvitus, mutta niin... Tällaisia juttuja olen pohtinut viime aikoina, ja olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia. 

On vaikea traumatausta josta olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tunnistan vaivan ja ymmärrän ajatusteni järjettömyyden. Toisaaltaan onhan maailma täynnä uskontoja ja mitä muuta ne muka on kuin yleisesti hyväksyttyä maagista ajattelua.

On traumaattinen lapsuus ja taipumusta haaveiluun/dissosiaatioon.

Ei

Vierailija kirjoitti:

On vaikea traumatausta josta olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tunnistan vaivan ja ymmärrän ajatusteni järjettömyyden. Toisaaltaan onhan maailma täynnä uskontoja ja mitä muuta ne muka on kuin yleisesti hyväksyttyä maagista ajattelua.

Itsekin tiedostan kyllä ajatusteni ja tunteideni järjettömyyden, mutta silti välillä tulee sellaisia toivonpilkahduksia, että entä jos sittenkin... Etenkin nuo limerenssikuviot ja silmitön ihastuminen tuntemattomiin, saavuttamattomiin ihmisiin on tyypillistä minulle. Olen toki tietoinen, että usein taustalla on pelko torjunnasta tai sitoutumiskammo, jolloin on turvallisempaa haaveilla saavuttamattomista ihmisistä, mutta mistä ne pelot sitten johtuvat? Ap

On traumatausta. Voi kuinka paljon elämästäni olenkaan haaskannut haaveiluun.

Mielenkiintoinen aihe!

Minulla on melko voimakas haavemaailma, jossa olen eri ihminen, kuin normaalielämässä. Olen myös usein haaveissani ihastuneena tuntemattomiin ihmisiin. Oikeassa elämässä olen tavallinen, työssäkäyvä, kaikin puolin normaali nainen.

En ole koskaan ajatellut, että tämä johtuisi jostakin traumasta. Tietääkseni en ole kokenut lapsuudessa isompia traumoja, lapsuuteni oli normaali ja turvallinen. Äidilläni oli ja on edelleen välttelevät kiintymyssuhde minuun, voisikohan johtua siitä?

Itselleni haaveilu on mukava "harrastus", erotan kyllä haaveet normaalielämästä. Onkohan tästä aiheesta tehty jotain tutkimuksia?

Törmäsin mielenkiintoiseen ajatukseen tiedostamattomista lapsuuden traumoista. Ajatus oli niinkin yksinkertainen, että se, minkä nyt aikuisena näkee olleen pielessä on se, mistä se trauma on peräisin. Eli jos samaa käytöstä esiintyy huoltajilla edelleen, esimerkiksi.

Itseäni tämä ajattelu auttoi.

Eli kun näen äitini epäempaattisena, kovana, kylmänä, sadistisena ja vastaavalla tavalla toimivana, niin sellainen suhtautuminen on se mun lapsuusajan trauma, vaikka en kaikkea muistakaan.

Että jos nyt noilla ominaisuuksilla kasvattaisi taas lasta, niin mitä siitä seuraisi. No, sitä, mitä itsellä nyt on.

Vaikka en tosiaan muista kuin osan tilanteista, esim. äitienpäivänä suuttui, kun en huomioinut häntä, vaikka syy oli se, että koin hänen vihaavan itseäni, ja ajattelin, etten itse ainakaan piittaisi paskaakaan sellaisen ihmisen huomiosta. Pakotti metsään poimimaan itselleen valkovuokkoja ja oli iloinen, kun sai ne. Aivan käsittämätöntä. Minun tunteistani ei piitannut tippaakaan.

Ei oikeastaan taida olla ellet ole sitä palstalta lukenut.

On. Traumatisoituminen oli toistuvaa, todennäköisesti vauvaiästä alkaen. Isäni taholta oli aina vakavan väkivallan uhka, hänen lähellään jäädyin täysin. Äitini toisaalta huolehti lapsille ruoan eteen ja vaatteet niskaan. Toisaalta koin, että hän pakotti elämään tuollaisen miehen kanssa. Ne kerrat, kun jotain isästä sanoin ja ihmettelin, miksi äiti oli tämän kanssa, sain luunapin, kunnes opin olemaan hiljaa. Se olikin ehkä vaikeinta, että piti elää tuollaisessa oudossa tilanteessa ikään kuin mitään ei olisi ollut pielessä.

Ihan pienestä pitäen uppouduin tarinoihin. Niissä oli hyvä olla. Piirsin, kirjoitin, olin jatkuvasti nenä kiinni kirjassa. Vanhemmiten alkoi vaivata, kun kaverit ympärillä toteuttivat todellisuudessa niitä asioita, joista minä vain haaveilin. Olen käynyt pitkän terapian ja paljon työtä itsenäisesti päästäkseni paremmin kosketuksiin todellisuuden kanssa ja uskaltaakseni elää siinä. Kyllä silti edelleen löydän itseni usein haaveilemasta päämäärättömästi. Nykyään se tuntuu aika surulliselta ja elämä tyhjältä.

Olen kokenut kiusaamista ikätovereiden taholta ja kotona perheväkivaltaa. Alakouluikäisenä ja hieman nuorempanakin jo.

Muita haavemaailmaoissa paljon viihtyviä? Olisi mukava kuulla lisää. Ei ap.

Lapsena ja nuorena elin pitkälti haavemaailmoissa, suhde äitiin oli vaikea, isä pelottava. Aikuisena todettu autismin spektrum, eli as olen, olen pärjännyt aika hyvin oletettavasti, vaikeuksista huolimatta. 

Olen tiedostanut että haavemaailmaan pakeneminen lapsena oli sitä self soothing (mikä se nyt onkaan suomeksi) joka tuli varmaan pitkäli siitä että äitini ei luonnollisestikaan osannut hoitaa ja käsitellä as lasta, vaan menetti malttinsa ihan aiheesta. Koen että olen traumatisoitunut lapsena, koska äiti koki minut ihan syystäkin hankalaksi, löi joskus, huusi, ivasi jne 

Päiväuniin pakeneminen auttoi, ne aikuisiässä vähentyneet, mutta ovat yhä käytössä tarpeen tullen ihan vastaavasti kun tuntuu ettei tilanteessa ole muuta ulospääsyä, onneksi päihteet ovat pysyneet poissa nuoruuden alkoholi-jaksoa lukuunottamatta.

En omaa mitään varsinaista traumataustaa. Haaveillut olen aina paljon. En siis sekoa mihinkään maagiseen ajatteluun vaan puhtaasti haaveilen. Haaveilu on voimavarani ja selviytymiskeino. En ymmärrä miten pärjäisin ilman haaveilua.  

Mene terapiaan Teromaanikko

En ole traumatisoitunut enkä ole taipuvainen limerenssiin - päinvastoin. Mutta minulla on aina ollut vahva mielikuvitus ja käytän paljon aikaa "pääni sisällä" erilaisissa haavemaailmoissa. Keksin tarinoita koskien fiktiivisiä hahmoja (usein kirjoista tai televisiosta tuttuja hahmoja) ja samaistun heistä johonkuhun. Tavallaan seikkailen sitten "päähahmon" sisältä käsin. 

Sen lisäksi minulla on kaksi minua itseäni symboloivaa hahmoa - yksi ehkä 8-12 v pikkutyttö joka muistuttaa minua siitä, millainen olin lapsena, paitsi että pikkutytöllä on myös sellaisia ominaisuuksia mitä olisin toivonut itselleni. Ja sitten tällä pikkutytöllä isoveli, johon samaistun mutta joka tavallaan on etäisempi osa minua. Isoveljen elintehtävä on suojella pikkutyttöä. Uskon, että koska minulla on tämä sisäinen mieshahmo joka suojelee minua ja haluaa minulle hyvää, niin en ole niin paljon kaivannut oikeata miestä elämääni ja aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vasta 29 vuotiaana. 

Toisinaan tulee sääli ihmisiä, jos heillä ei ole haavemaailmaa. Kun jollain on paha olla, tekisi mieli ohjata hänet sinne pehmeään haavemaailmaan, mutta miten ohjaa, jos sellaista ei ole. 

Kysymys on mielestäni vähän epämääräinen. Mistä tiedän, kuulunko tämän kysymyksen kohderyhmään? Yksipuolisia rakastumisia on kyllä ollut, mutta se onko rakastuminen yksipuolista vai molemminpuolista riippuu siitä toisesta osapuolesta, ei minusta. Maagiseen ajatteluun en mielestäni ole taipuvainen. Haaveilusta en oikein osaa sanoa, onko sitä tavallista enemmän vai ei, koska en tiedä kuinka paljon muut haaveilevat.

En myöskään osaa sanoa, onko minulla ollut lapsuudessa traumoja. Kertyyhän sitä monenlaisia ikäviä kokemuksia, mutta kai niitä kaikilla on enemmän tai vähemmän.

Älkää nyt viekö meiltä haaveiluakin! Halpa bensa ja sähkö vietiin jo!