Te, joilla on taipumusta limerenssiin, maagiseen ajatteluun, ylenpalttiseen haaveiluun yms., onko teillä traumataustaa?

En ole traumatisoitunut enkä ole taipuvainen limerenssiin - päinvastoin. Mutta minulla on aina ollut vahva mielikuvitus ja käytän paljon aikaa "pääni sisällä" erilaisissa haavemaailmoissa. Keksin tarinoita koskien fiktiivisiä hahmoja (usein kirjoista tai televisiosta tuttuja hahmoja) ja samaistun heistä johonkuhun. Tavallaan seikkailen sitten "päähahmon" sisältä käsin. 

Sen lisäksi minulla on kaksi minua itseäni symboloivaa hahmoa - yksi ehkä 8-12 v pikkutyttö joka muistuttaa minua siitä, millainen olin lapsena, paitsi että pikkutytöllä on myös sellaisia ominaisuuksia mitä olisin toivonut itselleni. Ja sitten tällä pikkutytöllä isoveli, johon samaistun mutta joka tavallaan on etäisempi osa minua. Isoveljen elintehtävä on suojella pikkutyttöä. Uskon, että koska minulla on tämä sisäinen mieshahmo joka suojelee minua ja haluaa minulle hyvää, niin en ole niin paljon kaivannut oikeata miestä elämääni ja aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vasta 29 vuotiaana. 

On. En koe iteäni traumatisoituneeksi mutta näin aikuisiällä olen tajunnut että ei se lapsuuteni hyväkään ollut. Koen että iso osa tuosta haaveilusta johtuu siitä että jouduin paikkaamaan milloin äitini tekemisiä isälle, isän tekemisiä äidille tai valehtelemaan lähipiirin aikuisille kuten opettajille. Oli helpompi valehdella, jos koki että valhe oli oikeasti totta ja oli jo valmiiksi luonut kaikki mahdolliset skenaariot päässään.

Kirjoittaako joku uudelleen mielessään muistoja? Olen alkanut haaveilun ohessa tekemään tätä. Palautan mieleeni jonkun asian ja alan keksiä sille omassa päässäni uuden, mehukkaamman jatkon. Äkkiä takanani on todella tapahtumarikas ja kaunis elämä. Totuus on paljon tylsempi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vaikea traumatausta josta olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tunnistan vaivan ja ymmärrän ajatusteni järjettömyyden. Toisaaltaan onhan maailma täynnä uskontoja ja mitä muuta ne muka on kuin yleisesti hyväksyttyä maagista ajattelua.

Itsekin tiedostan kyllä ajatusteni ja tunteideni järjettömyyden, mutta silti välillä tulee sellaisia toivonpilkahduksia, että entä jos sittenkin... Etenkin nuo limerenssikuviot ja silmitön ihastuminen tuntemattomiin, saavuttamattomiin ihmisiin on tyypillistä minulle. Olen toki tietoinen, että usein taustalla on pelko torjunnasta tai sitoutumiskammo, jolloin on turvallisempaa haaveilla saavuttamattomista ihmisistä, mutta mistä ne pelot sitten johtuvat? Ap

Eikä siinä ole mitään väärää ja on turvallista. Kunhan pitää mielessä että ne ajatukset kumpuaa traumoista eikä ala elää niitä liikaa todeksi esimerkiksi ottamalla yhteyttä näihin ihastuksiin. Ne kuitenkin menee aina ajan kanssa ohi kun ne tunteet laukaissut hetkellinen trauma helpottuu. Jos olet huomannut niin näitä tulee elämä n kriisikohdissa ja vaikeissa paikoissa. Ne on todellisuuspakoa ja tunteiden siirtoa pois ikävistä asioista. Ne auttaa olemaan kiinnittämästä liikaa huomiota ikäviin asioihin.

Trauma tarkoittaa ilmeisesti et pitää olla vaikeuksia suoriutua koulusta, töistä yms. Harrastuksista. Mä en koe et mulla olis traumaa ollut nuorena. Raskaita kokemuksia joo mut ei yhtään traumaa. Ei painajaisia, asioiden uudelleenkäymistä tms. Raskaudet ei vaikuttaneet arkielämään.

Haaveilu ja limerenssi on minulle hyvin automatisoitunutta ja helpottavaa, siirryn tähän maailmaan nopeasti ja yleensä huomaamattani kun jokin asia ahdistaa, tuntuu hankalalta tai vaan tylsistyttää. Tajuan kyllä haaveilevani, en ole koskaan ajatellut sen olevan sairautta tai vältettävää vaan rikas sisäinen maailma josta saan paljon nautintoa kun reaalimaailma ei sitä suo. Joskus aikaisemmin erehdyin lähestymään ihastuksiani liioiteltujen vastavuoroisuuskuvitelmien vuoksi, ne miehethän pakeni paniikissa pois. Nyt jo ymmärrän ylitulkitsevani tilanteita liian positiivisesti ja opstimistisesti. Kun osaan suitsia itseäni näissä konkreettisissa lähestymisissä, koen että tästä haavemaailmasta on minulle paljon iloa ja lohtua, en esim. muista koskaan olleeni pahemmin tai pidempiaikaisesti masentunut vaikka aihetta varmaan olisi ollut. En koe tätä kuitenkaan dissosiaatioksi tai harhaksi koska ymmärrän haaveen ja reaalimaailman eron.

Vierailija kirjoitti:

On traumatausta. Voi kuinka paljon elämästäni olenkaan haaskannut haaveiluun.

Mulla on ADD ja vaivun usein ajatuksiini. Ei traumataustaa. Unelmoija.

Vierailija kirjoitti:

Haaveilu ja limerenssi on minulle hyvin automatisoitunutta ja helpottavaa, siirryn tähän maailmaan nopeasti ja yleensä huomaamattani kun jokin asia ahdistaa, tuntuu hankalalta tai vaan tylsistyttää. Tajuan kyllä haaveilevani, en ole koskaan ajatellut sen olevan sairautta tai vältettävää vaan rikas sisäinen maailma josta saan paljon nautintoa kun reaalimaailma ei sitä suo. Joskus aikaisemmin erehdyin lähestymään ihastuksiani liioiteltujen vastavuoroisuuskuvitelmien vuoksi, ne miehethän pakeni paniikissa pois. Nyt jo ymmärrän ylitulkitsevani tilanteita liian positiivisesti ja opstimistisesti. Kun osaan suitsia itseäni näissä konkreettisissa lähestymisissä, koen että tästä haavemaailmasta on minulle paljon iloa ja lohtua, en esim. muista koskaan olleeni pahemmin tai pidempiaikaisesti masentunut vaikka aihetta varmaan olisi ollut. En koe tätä kuitenkaan dissosiaatioksi tai harhaksi koska ymmärrän haaveen ja reaalimaailman eron.

Sama. Voimakas tunne-elämä ja taiteellisuus tuovat iloa. Unelmointi on positiivinen juttu.

ADD-diagnoosin saanut nainen

Vierailija kirjoitti:

Trauma tarkoittaa ilmeisesti et pitää olla vaikeuksia suoriutua koulusta, töistä yms. Harrastuksista. Mä en koe et mulla olis traumaa ollut nuorena. Raskaita kokemuksia joo mut ei yhtään traumaa. Ei painajaisia, asioiden uudelleenkäymistä tms. Raskaudet ei vaikuttaneet arkielämään.

Kamalaa jos unelmoinnistakin on nyt tehty diagnosoitu sairaus!

Sairas maailma.

Puhutaan mieluummin unelmoinnista kuin LIMERENSSISTÄ..

Olin lapsena yksinäinen ja kiusattu, neuroottisen, ylikontrolloivan ja itsekin traumatisoituneen yh-äidin ainoa lapsi, joten kehittelin jo alle kouluikäisenä oman päänsisäisen maailmani hahmoineen. Iän myötä hahmot ja maailman tapahtumat kehittyivät ja syvenivät, teini-iässä rakentelin hyvin yksityiskohtaisia kohtauksia ja taustoja hahmoille, mulla pyöri jatkuvasti kuin itse ohjaamani elokuva pään sisällä. Olen itse siinä maailmassa eräänlainen parempi versio itsestäni, suunnilleen saman ikäinen tai hieman nuorempi mutta eri niminen, ja luonteeltani sellainen kuin haluaisin olla, sosiaalisesti taitavampi ja rohkeampi, elän sellaista elämää kuin haluaisin ja teen asioita joihin en omana itsenäni kykene. Joskus tavallaan korjaan tekemiäni vääriä valintoja haaveissani.

Oikeasti olen täysin erakko ja tunnekylmä aseksuaali, en oikeassa elämässä edes osaa ihastua, haavemaailmassa sekin on mahdollista kun käsikirjoitus on kokonaan omissa käsissäni. Tiedostan kuitenkin sen olevan pelkkää mielikuvitusta, ja nykyään se on enemmänkin ajanvietettä tylsyyteen, vähän kuin lukeminen tai leffojen katselu joihin mun keskittyminen ei riitä. Pystyn myös irtautumaan haaveilusta välittömästi tarvittaessa enkä sekoita oikeita ja kuviteltuja tapahtumia keskenään. Ymmärrän tämän olevan sairaalloista ja epänormaalia tämän ikäisenä, mutta se ei käytännössä haittaa elämääni, ilman päänsisäistä maailmaani voisin varmaan vielä huonommin tai turruttaisin tylsyyttä vielä haitallisemmilla keinoilla.

Mielenkiintoinen kulma! Tunnistan kyllä itseni.

Lapsuuteni liittyy muutama traumaattinen asia, mm. isään liittyvä valehtelu ja hylkääminen. Hänellä olikin koko ajan perhe muualla, me äidin kanssa olimme se salassa pidetty sivusuhde. Tämä kerrottiin minulle, kun olin ehkä 5-7, en muista tarkkaan.

Olin lihava lapsi, jota kiusattiin tämän johdosta koko kouluaika jollain tasolla. Vihasin itseäni, kehoani, olin varmasti ihan masentunut, mutta en saanut tähän apua.

Lisäksi muistan katkelmia tilanteista, joissa leikin pappani kanssa n. 4-6 vuotiaan, tässäkään en muista tarkkaa aikaa. Leikit olivat lääkärileikkejä ja minun muistoissani itse aina halusin leikkiä ja pyysin papan mukaan. Muistan, että tylsistyin, kun pappa halusi hieroa voidetta nänneihini liian pitkän aikaa. En muista pelkoa, inhoa tai mitään muutakaan negatiivista noista leikeistä. Olen vasta aikuisena alkanut miettimään, että kyseessähän on ollut pedofiliaa. En osaa yhtään selittää, miksi en lapsena tai oikeastaan nytkään pidä tätä mitenkään käänteentekevänä asiana. Onko tämä siis trauman aihe, kun en koe sitä yhtään niin?

Minulla on erittäin vilkas päänsisäinen maailma. Rauhoitan itseni uneen aina romanttisten kuvitelmien avulla ja olenkin koko ajan ihastunut. Olen kuitenkin naimisissa, ollut kohta 20 vuotta. Elän ihan tavallista elämää, en käy terapiassa ja toimin mielestäni muutoinkin yhteiskunnassa ihan normi-ihmisen tavoin. Ehkä ainoa todellinen haaste on ystävyyssuhteet ja ihmisiin luottaminen.

kyllä

Ongelmallinen äitisuhde. Kumpikaan vanhemmista ei varhaislapsuuden jälkeen kovin läsnä. Tekivät kaikkensa että viettäisin aikaa itsekseni. Äiti vähätteli ja naureskeli mielenkiinnonkohteilleni. Vanhemmat ostivat myös paljon sokerisia herkkuja ja olin jossain vaiheessa hyvin pyöreä. Siitäkin tuli surkea olo, antoivat ymmärtää että sekin on oma vikani. Erosivat kun olin varhaisteini. Koin oloni hylätyksi ja epäkelvoksi, ero oli hyvin riitaisa ja vanhemmat poteroituivat kumpikin tahoilleen. Lapset jätettiin täysin vaille apua eron käsittelyssä. Elin teininä käytännössä täysin haavemaailmassa.

Minulla on ollut kaksi limerenssin kohdetta, kestoltaan molemmat noin 10v, toinen hyvin nuorena alkanut. Haaveilu oli hyvin viatonta ja loppui siihen, kun viimein pyysin kohdetta treffeille. Haavelinna romahti käytännössä heti. Hän ei vastannut yhtään kuvittelemaani henkilöä eikä hänestä huokunut minkäänlaista lämpöä minua kohtaan, ainoastaan mahdollisuus päästä lähentelemään. Toinen olikin voimakkuudeltaan paljon vakavampi, sillä hän oli ensin ihastunut minuun. Hänen ihastuksensa loppui lyhyen seurustelun aikana, minun voimistui. Eli ensin olin varmaan rakastunut ja suhteen päätyttyä jäin vellomaan. Tämä toinen limerenssi on loppusoinnuissaan, sillä lopulta uskalsin tunnustaa kohteelle tunteeni ja hän torppasi asian täysin yksipuoliseksi. Olin siis jäänyt haaveilemaan siitä mahdollisuudesta, että hänelläkin olisi vielä jotain minua kohtaan.

Seuraavaa kohdetta odotellessa, liekö sellaista tulossa ja jos tulee niin osaanko torpata epätoivotut tunteet ajoissa- olen naimisissa ja kahden lapsen äiti. Rakastan puolisoani mutten ole koskaan obsessoinut hänestä sairaalloisesti. En tiedä miksi toinen limerenssi piti niin kauan pintansa, sillä saan puolisoltani läheisyyttä ja koen olevani turvassa ja rakastettu. Ehkä tunteeni triggeröityy nimenomaan yksipuolisuudessa vellomisesta ja haaveilusta, miten lopulta "voitan" rakkauden kohteelta jolla alun perin sitä ei ole minulle tarjota. Fiktiivisissä tarinoissa romanssisuosikkejani onkin aluksi kylmäkiskoinen mies, joka pikku hiljaa rakastuu päähenkilönaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: Olen lukenut lapsuusajan PTSD:n oireista, ja aika moni kohta sopii itseeni. Myös nuo otsikossa mainitut taipumukset ovat kuulemma yleisiä "childhood PTSD" -henkilöillä. Pulma on kuitenkin se, etten oikein tiedä, mikä voisi olla traumojen juurisyy.

Lapsuuteni oli monella mittarilla katsottuna hyvä ja turvallinen, mutta minulla oli jo hyvin nuorena limerenssiä, vahvaa toiveajattelua, haavemaailmaan pakenemista yms. Toki lapsilla normaalistikin on vilkas mielikuvitus, mutta niin... Tällaisia juttuja olen pohtinut viime aikoina, ja olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia. 

Oletko katsonut Crappy childhood fairyn videoita Youtubesta? Hän puhuu paljon juuri tuosta "childhood PTSD:stä".

Oma traumani liittyy avioliittooni ja eroon. Fantasiamaailmani päähenkilöllä on kaunis ja upea rakkaussuhde, sellainen jonka itsekin haluaisin. En uskalla seurustellakaan enää, kun siinä kuitenkin toinen repii rikki - huonolla kohtelulla, itsekkyydellä, vaatimuksilla, laiskuudella,  ylimielisyydellä. Kaiken henkisen väkivallan jälkeen ihmetellään, että miksi olet onneton kun meillähän on kaikki hyvin. Joopa joo. Onnekkaita ovat ne, joilla on hyvä mies. Siis oikeasti hyvä eikä mikään turjake, jonka kanssa on vain sen vuoksi ettei tarvitse olla yksin.

En koe omaa sisäistä maailmaani ongelmaksi. Olen ihastunut tälläkin hetkellä oikeassa elämässä, mutta jos jotain tapahtuisi oikeasti, niin juoksisin äkkiä karkuun. 

Tulin avioliitossani hylätyksi henkisesti ja fyysisesti puolisoni toimesta. En taida parantua ollenkaan, vaikka erosta on yli 10 vuotta. Onneksi on perhe, ystävät, mukava työ. Ihan tasapainoinen elämä näinkin.

Ei potentiaalisesti traumaattinen tapahtuma aina välttämättä traumatisoi. Eihän jokainen sotaveteraanikaan ole traumatisoitunut. iTämä niille jotka miettivät, onko heillä trauma, vaikka ei ole koskaan ollut mitään oireita sellaisesta.

On myös olemassa ihmisiä, jotka hakevat huomiota sillä, että heille on tapahtunut jotain vaikeaa.

Ei niin minkäänlaista traumataustaa.

Olen ollut aina haaveilija, ja ihastunut pakkomielteisesti. Yleensä se toinenkin osapuoli on myös, joten ei se kaikki ole ollut kuvitelmaa.

Kohta tulee 8 vuotta täyteen haaveilua ja ihastusta. Kuntosalilla se alkoi ja vastapuolellakin oli alussa selvästi kiinnostusta tutustua. Valitettavasti hän ei selvästikään ole neurotyypillinen, ja kaikki lähestymisyritykseni epäonnistuivat kommunikoinnin ongelmien vuoksi. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt vaihtaa salia jo vuosia sitten.

on traumataustaa, väkivaltainen lapsuus äidin toteuttamana. Vanhin tytär, jouduin päälle 10v ottamaan vastuun kodinhoidosta ja nuoremmista sisaruksista. omat kouluhommani hoidin toki itse, kympin tyttö. Koko elämäni kaikki ovat nojanneet muhun, multa on  puuttunut se selkänoja ja tuleeko sitä edes koskaan olemaan. Jos mä joskus avaudun jollekin että on vaikeaa, niin sanotaan vain että sähän olet niin vahva, kyllä sä pärjäät..Sitten tuleekin välillä näitä haaveita, että löytyisikö vihdoinkin ihminen joka näkisi ja rakastaisi mua oikeasti eli näitä yksipuolisia ihastumisia. Todellisuudessa tiedän ettei näin tule käymään. enää onkin yksi suuri kysymys että mitä mä tältä elämältä enää odotan...ulospäinhän toki kaikki näyttää hyvältä, käyn töissä  etc, todellisuudessa olen sitten vain 1 tyhjä kuori.