Yksilapsiset perheet

Se on helppoa. Suurin haaste on ettei kasvata yksinäistä paskiaista.

Helppoa on kun täytyy ostaa vain yhdelle lapselle vaatteet ja ruokaa. Sekä yhdelle lapselle harrastus kustannukset ovat vielä helpot maksettavaksi itselleni. Ja minulla riittää aikaa ja huomion antamista yhdelle lapselle hyvin.

Huonot puolet on se että lapsi kaipaisi leikkikaveria. Ja on myös toivonut sisarusta itselleen kun kavereillakin on.. Joten lapsi on paljon minussa kiinni kun ei ole sisarusta jonka kanssa leikkiä.

Ei tule perintöriitoja, jos on vain yksi rintaperillinen eli lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei tule perintöriitoja, jos on vain yksi rintaperillinen eli lapsi.

Paitsi uusioperheissä, joihin viekas onnenonkija on lonkeronsa ujuttanut. Siinäpä vasta soppa, kun perikunnan jäsenet eivät ole lain silmissä tasavertaiset, vaan perheen ulkopuolisella on avioliiton myötä etuajo-oikeus käytännössä myös ohi lapsien.

Yksinäinen olin. Olisi halunnut sisaruksia.

Haluaisin edelleen jonkun sisaruksen jakamaan huolehtimisen vanhemmistani.

Helppoa tosiaan on kun vain yksi lapsi. Täytyy ostaa vain yhdet vaatteet, liikuntavälineet, lelut ym. Eli pääsee myös halvemmalla.

Reissuille ei tarvitse roudata niin paljoa kamaa mukaan. Ja autossa paremmin tilaa.

Ei sisarusriitoja.

Huono puoli on kaverin puute

Pelkkää plussaa ollut:

Helppo mennä ja matkustaa

Vain yksi kuskattava ja muistettava

Vain yhden vaatteet ja tavarat

Vain yhdelle ruokaa

Ei riitoja nyt eikä perinnön kanssa

Saa tarpeeksi huomiota ja apua missä tarvitsee

Ei mene niin paljoa rahaa ja kaikkeen on varaa

Kiva viettää rauhallista arkea kivan lapsen kanssa

Vain yksi raskaus ja synnytys

Vain kerran ansionmenetykset työstä

Kodissa enemmän tilaa

Helppo saada hoitoon

Parisuhteelle jää aikaa

Ei stressiä

Kertaakaan ei ole sisarusta halunnut. Kavereita on vaikka kuinka paljon joka naapurissa, harrastuksissa ja koulussa. Win-win-win.

Jonkin verran helpompaa. Yksi vauvavuosi, yksi taaperovuoso jne. Samalla tosin lapsi on paljon enemmän minussa kiinni kuin esim. siskoni lapset siskossa kun heistä on seuraa toisilleen. Mutta meillä on rauhallisempaa kyllä. Yhden-kaksi pientä lasta saa siskon mielestä yhtä helposti hoitoon, hänellä siis kolme. Parisuhdeaika ei vähene yhtä dramaattisesti kuin monen pienen kanssa. Meidän tyttö on ujo eikä saa helposti uusia kavereita. Paras kaveri muutti hetki sitten eikä tytöllä ole ollut nyt oikein leikkikaveria edes päiväkodissa. Onneksi on serkkuja. Itsellä kyllä on stressiä sen suhteen, että ainoan lapsen menettäminen tuntuu jotenkin alitajunnassa todennäköisemmältä kuin jos lapsia olisi useampi, mutta meidän resurssimme riittävät muuten hyvin yhteen ja toisesta tulisi varmasti lisästressiä talouden puolesta yms. Lisäksi raskaus oli vaikea ja viikkojen pakkovuodelevosta jäi traumat.

Suhteellisen helppoa on tosiaan elämä, vähän samoja asioita mitä edellä on kuvattu. Eli tarvitsee ostaa vain yhdelle vaatteet, tavarat, urheiluvälineet jne. Mutta toisaalta ei sitten ole niin helppoa vaikkapa kierrättää niitä pieneksi jääneitä lastenvaatteita, kun niitä ei voi sisarus periä. 

Lapsen harrastaminen on helppoa myös vanhempien kannalta, kun kuljettamisesta ei tule sellaista ongelmaa, kuten muissa perheissä tuntuu olevan, jos harrastusajat menevät ristiin.

Sosiaalisuuden kasvattamisen kanssa on sitten tehtävä töitä, eli yritettävä taata se, että lapsella on riittävästi lapsikontakteja. Ainokaisista lapsista tulee helposti pikkuvanhoja, jos he viettävät paljon aikaa vain aikuisten seurassa. Ainoa, mitä oma lapseni on sanonut huonoksi puoleksi siitä, että on ainokainen on, että hän ei ole oppinut ikinä riitelemään ja sopimaan riitoja kunnolla. On eri asia riidellä jonkun "samantasoisen" (tyyliin sisarus, kaveri) kanssa kuin vanhempien, sillä vanhemman kanssa riidellessä on aina toisella auktoriteettiasema. Kaverin kanssa taasen usein näytetään itsestä vain niitä parhaita puolia. Sisaruksen kanssa tulee helpommin kahnauksia, ja niiden selvittelyn opettelu on osa lapsen kehitystä.

Yhdelle lapselle ehtii olla läsnä, jutella, kertoa asioita, opettaa kaikkea. Lapsi osaa yksin keksiä leikkejä ja meillä käy kavereita mutta lapsi ei ole heistä riippuvainen.

Jokainen ihminenhän on yksilö joten hyvä että hänen ei tarvitse ripustautua johonkin toiseen. Itse elin sisaruksen kanssa leikkien ja oli vaikea olla yksilö kun ripustauduin häneen kokoajan.

On varaa harrastaa juuri sitä mistä lapsi tykkää.

Lapsi on suosittu lasten keskuudessa joten kavereita on ja heiltä oppii sosiaalisia taitoja myös.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen vanhemmat sortuu helposti hemmottelemaan pikkuprinsessaansa/-prinssiänsä.

Itselläni on kyllä enemmän lapsia, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa! Tai sitten tunnen vain fiksuja yksilapsisen perheen vanhempia. Juuri siksi, että lapsi on ainoa, pitävät huolta siitä, että hänestä kasvaa sosiaalinen, eivätkä hemmottele,

Positiiviset asiat edellisissä viesteissä jo kerrottukin. Asiat mitkä tulevat eteen myöhemmin. Suku on pienempi. Vastuu omista vanhemmista jää vain yhden hartioille. Lapsilla ei ole paljon serkkuja. Kun tulee ikää, niin ei ole ketään kenen kanssa jakaa/muistella lapsuusaikoja tai lapsuusperhettä. Hyvä sisarussuhde kantaa ja antaa läpi elämän. (Toki suhde voi olla huonokin. ;-). )

Jos oma lapsi ei saa tai halua lapsia, niin jää lapsenlapset saamatta. (Näin kävi naapurissa. Ja siinä meni äidillä ja tyttärellä välit. Äiti olisi halunnut kovasti mummonksi. Tytär eli työlleen.) Kaikki ei halua lastenlapsia ja kaikille suvun jatkuminen ei ole arvo. Toisille on.

Itse päätin, että jos luoja suo niin 2 lasta. Tuli pitkä väli, mutta en kadu. Sisaruksista on paljon seuraa toisilleen, vaikka on ikäeroa. Ja huomaa, että ovat tärkeitä toisilleen. Ja minusta tuntuu enemmän perheeltä, kun on useampi lapsi. Mutta kukin tyylillään ja ajatuksillaan.

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.

Vierailija kirjoitti:

Suhteellisen helppoa on tosiaan elämä, vähän samoja asioita mitä edellä on kuvattu. Eli tarvitsee ostaa vain yhdelle vaatteet, tavarat, urheiluvälineet jne. Mutta toisaalta ei sitten ole niin helppoa vaikkapa kierrättää niitä pieneksi jääneitä lastenvaatteita, kun niitä ei voi sisarus periä. 

Lapsen harrastaminen on helppoa myös vanhempien kannalta, kun kuljettamisesta ei tule sellaista ongelmaa, kuten muissa perheissä tuntuu olevan, jos harrastusajat menevät ristiin.

Sosiaalisuuden kasvattamisen kanssa on sitten tehtävä töitä, eli yritettävä taata se, että lapsella on riittävästi lapsikontakteja. Ainokaisista lapsista tulee helposti pikkuvanhoja, jos he viettävät paljon aikaa vain aikuisten seurassa. Ainoa, mitä oma lapseni on sanonut huonoksi puoleksi siitä, että on ainokainen on, että hän ei ole oppinut ikinä riitelemään ja sopimaan riitoja kunnolla. On eri asia riidellä jonkun "samantasoisen" (tyyliin sisarus, kaveri) kanssa kuin vanhempien, sillä vanhemman kanssa riidellessä on aina toisella auktoriteettiasema. Kaverin kanssa taasen usein näytetään itsestä vain niitä parhaita puolia. Sisaruksen kanssa tulee helpommin kahnauksia, ja niiden selvittelyn opettelu on osa lapsen kehitystä.

Tähän vielä yksi lisäys: ne paljon puhutut leikkikaverit kotona. Kyllä ainakin jossain iässä vanhemmat ovat paljon enemmän sidottuja leikkimään lapsen kanssa / seuraamaan lapsen leikkejä, kun ei ole sitä sisarusta kaverina. Toisaalta ainokainen lapsi oppii sitten (pakostakin) myös leikkimään yksinään. Ja tätä toki helpottaa ne kaverit, mutta eihän kavereita joka hetki ole saatavilla.

-11

Vierailija kirjoitti:

Yksinäinen olin. Olisi halunnut sisaruksia.

Haluaisin edelleen jonkun sisaruksen jakamaan huolehtimisen vanhemmistani.

Älä sure. Minulla on kaksi sisarusta mutta kumpikaan ei osallistu vanhemmista huolehtimiseen. Välimatkaa on paljon eikä olla läheisiä. Veli muistaa vanhempia ja minua aina kun tarvitsee rahaa. Perinnönjaossa taatusti molemmat ovat paikalla...

Olen ainut lapsi ja olisin kyllä aina halunnut sisaruksia! Tuntui, että kaverit saivat olla paljon vapaammin, kun taas mun tekemisiäni vahdittiin ja rajoitettiin tarkoin. Ärsytti ja nolotti, kun vanhempani tuntuivat pitävän minua jotenkin parempana kuin muita :( Harmitti sekin, kun aina joskus joku kysyi, että saanko ainoana lapsena kaiken, mitä haluan. No en todellakaan saanut - äitini oli/on hyvin vahvatahtoinen ja sain tasan sen, mitä hän halusi. En edes muista erityisesti pyytäneeni saati kinunneeni mitään lapsena. Kouluaikoina huomasin, että ne kaverit, joilla oli sisarus pienellä ikäerolla, olivat kaikkein kärkkäimmin pitämässä kiinni oikeuksistaan. Itse en oppinut kovinkaan hyvin pitämään puoliani. Vielä nyt aikuisenakin, jos joku tulee oikein jyräävällä asenteella vastaan, niin minun on vaikea asettua jämäkästi puolustautumaan. Toisaalta eräs opiskelukaverini sanoi, että hän arvasi minun olevan ainoa lapsi siitä, että uskallan sanoa rohkeasti mielipiteeni - kuulemma huomaa, että minua on kuunneltu. Varmaan tämä päteekin tavallisiin tilanteisiin, mutta tosiaan jos joudun yllättäen puolustuskannalle, en välttämättä pärjää kovin hyvin.

Hyviä puolia? No, tietysti käytännön pakosta jouduin olemaan joskus yksin, mutta samalla mielikuvitukseni kehittyi rikkaaksi ja opin viihtymään myös yksikseni. Mulla ei oikeastaan ole koskaan tylsää! :D Perheeni ei ollut mikään upporikas ja varmasti olisin jäänyt ainakin joistakin asioista (esim. joistakin harrastuksista) paitsi, jos sisaruksia olisi ollut. Lapsena surin sisaruksettomuutta enemmän, mutta ei siitä lopulta mitään traumaa jäänyt :D Onhan niitä muitakin ainoita lapsia.

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.[/que]

Minulla on myöskin yksi nuorempi sisar, jota en ole nähnyt viiteen vuoteen (asun ulkomailla) Hän on sanonut vihaavansa minua sen "sata" kertaa, vain koska elämäni on ollut erittäin hyvää täällä ulkomailla; häntä elämä on koetellut rankalla kädellä avioeronsa jälkeen. Olen yrittänyt pitää yhteyttä ( edesmenneen äitini toivomus); vaikeaa on ja on ollut. Itselläni on yksi tytär.

Jos lapsi menehtyy niin sitten elääkin lapsetonta elämää, mutta menetyksen taakka hartioilla.

Vierailija kirjoitti:

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.[/que]

Minulla on myöskin yksi nuorempi sisar, jota en ole nähnyt viiteen vuoteen (asun ulkomailla) Hän on sanonut vihaavansa minua sen "sata" kertaa, vain koska elämäni on ollut erittäin hyvää täällä ulkomailla; häntä elämä on koetellut rankalla kädellä avioeronsa jälkeen. Olen yrittänyt pitää yhteyttä ( edesmenneen äitini toivomus); vaikeaa on ja on ollut. Itselläni on yksi tytär.

Minulla on myös pikkasisko, vähän isommalla ikäerolla. On katkera ja kaunainen ja syyttää kaikki omasta ahdingostaan vaikka itse on kaiken mokannut. Narkkaa jne, lapsesta asti ollut sisarussarjasta itsekkäin. Me muut kyllä tullaan toimeen keskenämme, mutta ilmeisesti ollaan pilattu yhden elämä pärjäämällä paremmin. Ei mielestäni liity mitenkään lapsilukuun eikä sitä lasta odottaessa tiedä kenestä minkäkinlainen tulee. Uskon ihan rehellisesti, että vanhempani surisivat sitäkin enemmän jos vaikka tuo siskoni olisi heidän aino lapsensa.

Meillä on yksi lapsi ja elämä ja arki on mukavaa. Meillä on kunnolla aikaa keskittyä lapseen, lapsen harrastuksiin ja taloudellinen tilannekin on parempi kuin mitä se olisi monen lapsen kanssa. En missään vaiheessa koe olleeni uupunut ja kotona on mukavan rauhallista. Lapsi on iloinen, kohtelias ja hyvin käyttäytyvä ja hänellä on paljon kavereita, mutta tykkää myös leikkiä välillä yksin vaikka olisi mahdollista leikkiä kaverin kanssa. Lapsi ei ole ikinä kaipaillut sisaruksia vaikka niitä kavereilla on. Reissuille ja huvipuistoihin otetaan usein lapsen serkkua tai kaveria mukaan.

Minulla on kaksi sisarusta mutta koska he ovat minua vanhempia ja olivat jo aikuisuuden kynnyksellä kun olin itse lapsi, koen eläneeni enemmänkin "ainoan lapsen" lapsuutta ja pidin sitä mukavana. Parhaimpia lapsuusmuistoja on äidin kanssa kahdestaan tehdyt retket ja yhteinen aika.  

Omaan päätökseen ehkä vaikutti myös se että lähipiirissä he joilla on enemmän lapsia, valittavat hyvin usein oman ajan puutetta ja rahanmenoa mitä lapsista koituu.