Lue keskustelun säännöt.
Yksilapsiset perheet
Kertoisitteko yhden lapsen vanhemmat hyviä (ja huonojakin) puolia perhe-elämästä yhden lapsen kanssa.
Kommentit (215)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.
Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.
Tässä on hyvä esimerkki, kun vanhemmat kasvattavat väärin. Vanhemman on aina turvattava lapsen elämän turvallisuus. Lasuhan tuosta nykyaikana olisi tullut, joten nykyään ei pitäisi enää nykyaikana pelätä, että vanhemmat ottavat osaa kiusaamiseen kotona. Kiusaamiseen puuttumattomuus on kiusaamista.
Yksi lapsi on täysin yksin aikuisena, kun vanhemmat ovat kuolleet. Sukujuhlia ei välttämättä ole lainkaan serkusten kesken ja nekin perheet voivat olla pieniä.
Yksilapsisissa perheissä on myös köyhän perheen stigma, keskituloiset saavat vähintään kaksi lasta ja suurituloiset vähintään kolme lasta. Yhdestä lapsesta tulee mieleen vahinkolapsi, vanhempien ero tai köyhyys.
Enpä ole ikinä kuullut, että yksilapsisilla perheillä olisi köyhän perheen stigma. Päinvastoin, tuntuu siltä, että mitä köyhempi sitä enemmän niitä lapsia tehdään, vrt. tämä 5000 euroa tukia saava kahdeksan lapsen yh. Parempituloiset osaavat säädellä lisääntymistään, kun pitää itse maksaa kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.
Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.
Tässä on hyvä esimerkki, kun vanhemmat kasvattavat väärin. Vanhemman on aina turvattava lapsen elämän turvallisuus. Lasuhan tuosta nykyaikana olisi tullut, joten nykyään ei pitäisi enää nykyaikana pelätä, että vanhemmat ottavat osaa kiusaamiseen kotona. Kiusaamiseen puuttumattomuus on kiusaamista.
Yksi lapsi on täysin yksin aikuisena, kun vanhemmat ovat kuolleet. Sukujuhlia ei välttämättä ole lainkaan serkusten kesken ja nekin perheet voivat olla pieniä.
Yksilapsisissa perheissä on myös köyhän perheen stigma, keskituloiset saavat vähintään kaksi lasta ja suurituloiset vähintään kolme lasta. Yhdestä lapsesta tulee mieleen vahinkolapsi, vanhempien ero tai köyhyys.
No kyllä niissä köyhimmissä perheissä tuntuu olevan isompi lapsiluku ja saadaan vaikka mitä lisiä ja tukia. Kyllä se köyhyys näkyy ihan muista asioista kuin lapsiluvusta. Ihan voi katsoa kun se lapsiperhe parkkeeraa auton auppakeskuksen parkkihalliin ja astuu ulos niin näkee onko rahaa vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."
Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.
Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.
Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.
Niin, kuten itse kirjoitin tuonne ekalle sivulle, oma teinini on sanonut huonoksi puoleksi yksilapsisuudessa juuri sen, ettei ole ikinä "oppinut riitelemään". Hän menee vähän tolaltaan, jos on jotain riitaa; ei osaa selvittää asioita. Tai siis haluaisi, että ne asiat selviäisivät ihan heti eikä kestä esim. sitä, jos kaveri mököttää edes hetkenkin.
-11
Varmaan persoonakin vaikuttaa tuohon. Minulla on kaksi sisarusta ja olin meistä ujoin ja sisäänpäinkääntynein ja vielä introverttikin. Riitatilanteissa menen ihan lukkoon ja tarvitsen aikaa, että saan koota ajatukseni. Tämä toimintatapa ei meidän perheessä sopinut, kiitos sanavalmiin ja äkkipikaisen äitini sekä siskoni. Heidän kanssaan eniten tapeltiin, mutta se meni täysin heidän ehdoillaan, jolloin minä pakenin syvemmälle kuoreeni ja ahdistuin. Aikuisiällä vasta opin ymmärtämään tunteitani sekä opettelemaan konfliktin käsittelyä. Ensimmäisen ja nykyisen poikaystäväni kanssa olen opetellut riitelemään paremmin, koska olen ottanut hänen tavastaan mallia. Paljon mukavampi elää, ja osaan paremmin puolustaa itseäni. T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."
Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.
Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.
Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.
Hah ja oikeaoppisen riitelyn voi oppia vain ja ainoastaan sisarusten kanssa? Itse sain kotoani todella haitallisen mallin, eli riideltiin ja huudettiin paljon, koskaan ei pyydetty anteeksi eikä sovittu. Ihan itse opettelin sitten aikuisena että ensinnäkin kannattaa miettiä muitakin ratkaisuja kuin se riitely, asioista voi jutella ja selvitellä ihan rauhallisesti.
Missä niin sanoin? Näytätkö suorin lainauksin sellaisen kohdan, kiitos. Teet nyt omia tulkintojasi.
Pointti oli, että et itsekään varmaan mahdollisten riitojen perusteella ja pelossa ole kieltämässä itseltäsi ihmissuhteita. Vai oletko?
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi menehtyy niin sitten elääkin lapsetonta elämää, mutta menetyksen taakka hartioilla.
Minä tein yhden lapsen juuri siitä syystä, että lasten ei tarvitsisi kärsiä, jos yksi heistä kuolee. Oletko ajatellut millaista on elää lapsena sellaisten vanhempien kanssa, joilta on kuollut lapsi? Lapsen menetyksen aiheuttama suru on ihan valtava. Ja ne eloon jääneet lapset jäävät sen surun jalkoihin helposti. Vanhemmilla on silti se surun taakka hartioilla eikä se koskaan häviä, vaan vaikuttaa kaikkien koko loppuelämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ainoat lapset kaipaavat sisaruksia, jotkut eivät. Itse en kaivannut, eivät myöskään ystäväni (ne perheensä ainoat). Joillain ystävilläni oli sisaruksia, lähinnä tappelivat keskenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi menehtyy niin sitten elääkin lapsetonta elämää, mutta menetyksen taakka hartioilla.
Minä tein yhden lapsen juuri siitä syystä, että lasten ei tarvitsisi kärsiä, jos yksi heistä kuolee. Oletko ajatellut millaista on elää lapsena sellaisten vanhempien kanssa, joilta on kuollut lapsi? Lapsen menetyksen aiheuttama suru on ihan valtava. Ja ne eloon jääneet lapset jäävät sen surun jalkoihin helposti. Vanhemmilla on silti se surun taakka hartioilla eikä se koskaan häviä, vaan vaikuttaa kaikkien koko loppuelämään.
Minulla on veli kuollut ja asia meni juurikin näin. Isä ei toipunut koskaan ja on nykyään alkoholisoitunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."
Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.
Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.
Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.
Miksi pitäisi riidellä? Jos on erimielisyyksiä, niistä keskustellaan asiallisesti. En ainakaan itse halua elämääni mitään riidan haastajia. Se ei ole normaalia elämää mielestäni.
Ainoana lapsena kasvanut tässä kommentoi:
En osaa ottaa luonnostaan toisia huomioon, ja siitä on seurannut noloja tilanteita. Olisin näiltä säästynyt, jos olisi pitänyt jo lapsena opetella sisarusten kanssa. Toisaalta en myöskään osaa pitää puoliani ja olen antelias. Tämä on hyväkin ominaisuus, mutta huomaan kuinka sisarusten kanssa kasvaneet etenevät paremmin urallaan jne.
Kaipaisin muita jakamaan vanhempieni asioiden hoitoa. Esim. jäljellä olevan vanhemman muistisairauteen liittyvät asiat hoidan yksin. Perinnönjaossa olen toki myös yksin, ei tarvitse kiistellä kenenkään kanssa.
Itse olen hankkinut useamman lapsen, koska se oman kokemukseni pohjalta on lapselle parempi vaihtoehto. On hauska seurata, kun he touhuavat keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä tuli jo hyviä kommentteja. Minä sanoisin sellaisen elämän seesteisyyden, nyt kun lapsi on kouluiässä. Meillä ei heti ulko-ovella hyökkää vastaan se, että täällä elää lapsiperhe. Sitä vaihetta kesti vain ne muutamat ensimmäiset vuodet.
Onko luonnekysymys vai mikä, mutta kasvatus on helppoa. Ei tarvitse olla erotuomarina. Lapsella ei myöskään ole sellaista hirveää vimmaa omia jotain. Hänen ei tarvitse kotona mitenkään "kilpailla".
Totta. Mutta asialla on toinenkin puoli. Onko se hyvä, että kasvatus on helppoa? Nuo riidat, joissa sitä kasvatusta tarvitaan on usein myös niitä, joissa sitä lasta (ja vanhempaa!!!) haasteaan. Se on myös tilanne, missä lapsi oikeesti joutuu oppimaan paljon riidanratkaisuun ja puolensapitämisen taitoja? Kyllähän sosiaalisia taitoja opitaan tietysti koulu- ja harrastuskavereiden ym kanssa, mutta ei se ole ihan sama asia. Eipä sillä. Ei moni vanhempi kyllä osaa olla noissa tilanteissa hyvällä tavalla tukena. Veikkaan, et valtaosa haluaa vaan itse päästä tilanteesta mahdollisimman helposti eroon.
Oma kokemus on useista välienselvittelyistä ym. vastaavista tilanteista, että yhden lapsen vanhemmat eivät näe sitä (ainakaan yhtä kokonaisvaltaisesti) millä tavalla oma lapsi vertaisten kanssa vuorovaikuttaa ja toimii. Sitä on hirveän vaikea vanhemman uskoa joskus, jos ei näe lastaan siinä tilanteessa ja roolissa.
Sosiaalisia taitoja on harjoiteltu jo taaperoajan leikkitreffeistä alkaen. Serkkuja käy yökylässä ja yhteen viikonloppuun mahtuu välienselvittely jos toinenkin. Eiköhän noissa opi jo tarpeeksi.
Esimerkiksi toisen sukupuolen lapsen kanssa eläminen voi lapsellakin avartaa maailmankuvaa, erityisesti pojalle se voi olla ratkaisevan tärkeää, miten myöhemmin menestyy seurustelumaailmassa. Poikaperheiden pojat ovat yleensä aivan liian rajuja ja mustavalkoisen yksinkertaisia seurustellakseen tyttöjen kanssa. Näistä tulee myös luullakseni eniten rikollisia poikia. Lähes ainahan nämä perhesurman tehneet tulevat yhden tai kahden pojan perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen olin. Olisi halunnut sisaruksia.
Haluaisin edelleen jonkun sisaruksen jakamaan huolehtimisen vanhemmistani.
Minä taas ainoana lapsena en ole koskaan kaivannut sisaruksia. Aina on ollut kavereita ja serkkuni on minulle kuin sisko nyt aikuisiällä. Ystävieni kautta näki noita sisarusriitoja aivan tarpeeksi. Ikääntyvät vanhempani ovat vielä 7-kymppisinä täysin toimintakuntoisia. Kyllä minä heidät hoidan lopulta, ihan kuin hekin minut alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."
Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.
Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.
Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.
Miksi pitäisi riidellä? Jos on erimielisyyksiä, niistä keskustellaan asiallisesti. En ainakaan itse halua elämääni mitään riidan haastajia. Se ei ole normaalia elämää mielestäni.
Olen samaa mieltä. Huutamista tai väkivaltaa ei tule sallia. Mutta asiat pitää pystyä ratkaisemaan oikeudenmukaisesti. Moni vanhempi ei osaa tätä, vaan viittaa kintaalla riitoihin. Tätä ei myöskään saisi tehdä. Asioita ei saisi jäädä hampaankoloon, koska ne kertyvät ja lopulta ne kääntyvät eniten vanhempia vastaan, kun katkeruus lisääntyy.
Meillä vain yksi lapsi, nyt jo teini. Olemme usein asiasta keskustelleet, ja hän on kertonut, ettei ikinä, siis ikinä ole halunnut sisarusta. Ja tosiaan ei ole pienempänäkään sanonut, että miksi hänellä ei ole tai voi kun hänellä olisi esim. pikkuveli tai isosisko.
Itse tappelin peienmpänä sisarteni kanssa jatkuvasti, suorastaan inhosin heitä. Nyt aikuisena olemme kyllä jo ihan hyvissä väleissä. Mieheni puolestaan oli pienempänä läheinen veljensä kanssa, mutta ei nyt enää aikuisena. Heillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä paitsi vanhemmat.
Meillä lapsi viihtyy hyvin myös itsekseen, vaikka on hänellä toki kavereitakin. Kasvattamalla voi tehdä paljon sen eteen, ettei lapsesta tule hemmoteltua ja itsekeskeistä tapausta.
Kuten täällä on moni sanonut, ei sisarukset mitenkään automaattisesti tarkoita sitä, että he viihtyisivät lapsena tai aikuisena keskenään. olen kuullut useampia tarkinoita siitäkin, miten sisarukset ovat vanhempien elossaollessa vannoneet, että heille ei kyllä mitään perintöriitoja tule, mutta sitten, kun vanhempien kuolema on tapahtunut ja perintöasiat käsillä, aletaan kaivella vanhoja juttuja ja sitä, kuka on katkeroitunut mistäkin. Ja perinnönjaon jälkeen ei enää olla edes puheväleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen hyvin kiitollinen sisaruksistani viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmista aika jättää. Ajattele ap asiaa myös lapsen kannalta, älä pelkästään omaltasi.
Jaa, itsellä on kyllä jo oma perhe ja ystäviä. En oikein näe mitä lisäarvoa sisarukset toisivat elämääni, nyt kun vanhemmat ovat jo pilven reunalla.
-eri
Kommentti sisarussuhteisiin liittyen: oman sisareni kanssa ei pienestä ikäerosta huolimatta oltu lapsena mitenkään läheisiä - ei kyllä tapeltukkaan, mutta elettiin lähinnä "kämppiksinä". Vasta nyt aikuisiällä ollaan muodostettu oikea, läheinen sisarussuhde, josta olen kiitollinen - erityisesti nyt kun vanhemmat alkavat ikääntyä.
Olisi myös hyvä muistaa, että sisarussuhteiden rakentamiseen liittyy myös vanhemmat tiiviisti - yleensä isot riidat sisarusten välillä lapsuudessa heijastelee ongelmia lasten kasvatuksessa, eikä niinkään lasten persoonien välisiä eroja.
Lähipiiriä kun katsoo, niin yleensä sisarusten huonot välit ovat oire esim. vanhempien yhden lapsen epäreilusta suosimisesta tai olemattomasta tunnetaitojen opetuksesta. Tai ihan siitä, että lapsia ei huomioida tunnetasolla tarpeeksi, ja alkavat sitten kiistellä vanhempien rakkaudesta, jos tällainen hieman kliseinen ilmaisu sallitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."
Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.
Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.
Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.
Miksi pitäisi riidellä? Jos on erimielisyyksiä, niistä keskustellaan asiallisesti. En ainakaan itse halua elämääni mitään riidan haastajia. Se ei ole normaalia elämää mielestäni.
Olen samaa mieltä. Huutamista tai väkivaltaa ei tule sallia. Mutta asiat pitää pystyä ratkaisemaan oikeudenmukaisesti. Moni vanhempi ei osaa tätä, vaan viittaa kintaalla riitoihin. Tätä ei myöskään saisi tehdä. Asioita ei saisi jäädä hampaankoloon, koska ne kertyvät ja lopulta ne kääntyvät eniten vanhempia vastaan, kun katkeruus lisääntyy.
Katkeruus voi olla myös ihan naurettavaa. Oma siskoni on edelleen MINULLE katkera siitä, miten eriarvoisesti meitä kohdeltiin lapsena. Olemme neljänkympin molemmin puolin iältämme. En jaksa olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka haastaa riitaa kaikesta ja sitten vetoaa johonkin lapsuuden asiaan. Vanhempien kanssa ei ole asiasta edes puhunut. Kaikki viha ja katkeruus kohdistetaan minuun. Enkä minä niitä vanhemmuuden virheitä ole lapsuudessamme tehnyt. Ja juuri siksi tehnyt vain yhden lapsen, etten vahingossa toistaisikaan niitä.
Ni siis, vanhemmalle helppoa mutta lapselle surullista.
Vierailija kirjoitti:
Helppoa on kun täytyy ostaa vain yhdelle lapselle vaatteet ja ruokaa. Sekä yhdelle lapselle harrastus kustannukset ovat vielä helpot maksettavaksi itselleni. Ja minulla riittää aikaa ja huomion antamista yhdelle lapselle hyvin.
Huonot puolet on se että lapsi kaipaisi leikkikaveria. Ja on myös toivonut sisarusta itselleen kun kavereillakin on.. Joten lapsi on paljon minussa kiinni kun ei ole sisarusta jonka kanssa leikkiä.
Hassua on, että kukaan tuntemani ainoa lapsi nimenomaan ei ole kaivannut sisaruksia, vaan on ollut onnellinen saadessaan olla ainoa. Itse taas kuvittelisin, että se on helposti tosi yksinäistä.
Vierailija kirjoitti:
Ni siis, vanhemmalle helppoa mutta lapselle surullista.
JA perustelet millä? Minusta aiemmissa kommenteissa on aika monta pointtia, että ei se mikään itseselvyys ole, että lapsi haluaisi sisaruksia tai jos niitä issaria on, asiat olisivat kunnossa. Sisarten välit voivat olla lapsuudesta asti hyvinkin huonot, suorastaan kylmät. Katkeruutta yms. Ja viimeistään vanhempien kuoltia tapellaan perinnöstä, aj sen jälkeen ei olla enää missään väleissä.
No ei välttämättä kukaan sisaruksista ole lähellä auttamassa tai kiinnostunut auttamaan. Eikä ole mitään velvollisuutta, jos ei välitkään ole hyvät. Itse en odota, että oma lapseni paapoo minua kun tulen vanhaksi, sen teen myös selväksi.