Yksilapsiset perheet

Tässä tuli jo hyviä kommentteja. Minä sanoisin sellaisen elämän seesteisyyden, nyt kun lapsi on kouluiässä. Meillä ei heti ulko-ovella hyökkää vastaan se, että täällä elää lapsiperhe. Sitä vaihetta kesti vain ne muutamat ensimmäiset vuodet.

Onko luonnekysymys vai mikä, mutta kasvatus on helppoa. Ei tarvitse olla erotuomarina. Lapsella ei myöskään ole sellaista hirveää vimmaa omia jotain. Hänen ei tarvitse kotona mitenkään "kilpailla".

Plussia

- Lapselle pystyy antamaan paljon aikaa ja huomiota.

- rahallisesti pystymme tarjoamaan yhdelle lapselle harrastuksia ym vapaammin kuin useammalle lapselle

- mahdollisuus säästää yhdelle lapselle enemmän

- sovimme hyvin kohtuullisen kokoiseen asuntoon vs jos olisi useita lapsia, pitäisi varmaan miettiä asunnon vaihtoa tai eläisimme aika tiiviisti

- liikkuminen/lähteminen/perheen aikataulujen miettinen on varmasti helpompaa yhden lapsen kanssa

Miinuksia

- lapsi kaipaa leikkikaveria /vanhemman on toimittava paljon leikkikaverina

- sisaruussuhde jää kokematta. Me vanhemmat olemme myös ainoita lapsia, joten lapsella ei myöskään ole vaikkapa saman ikäluokan serkkuja

Leikkikaveria olemme etsineet kavereista, nyt kun lapsi alkaa olla leikki-ikäinen. Lapsi ollut reilun vuoden vanhasta asti päiväkodissa joten siellä kyllä saa touhuta myös oman ikäisten kanssa ja oppia leikin sääntöjä, lelujen jakamista ym

Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."

Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.

Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.

Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.

Vierailija kirjoitti:

Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."

Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.

Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.

Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.

Niin, kuten itse kirjoitin tuonne ekalle sivulle, oma teinini on sanonut huonoksi puoleksi yksilapsisuudessa juuri sen, ettei ole ikinä "oppinut riitelemään". Hän menee vähän tolaltaan, jos on jotain riitaa; ei osaa selvittää asioita. Tai siis haluaisi, että ne asiat selviäisivät ihan heti eikä kestä esim. sitä, jos kaveri mököttää edes hetkenkin.

-11

Vierailija kirjoitti:

Tässä tuli jo hyviä kommentteja. Minä sanoisin sellaisen elämän seesteisyyden, nyt kun lapsi on kouluiässä. Meillä ei heti ulko-ovella hyökkää vastaan se, että täällä elää lapsiperhe. Sitä vaihetta kesti vain ne muutamat ensimmäiset vuodet.

Onko luonnekysymys vai mikä, mutta kasvatus on helppoa. Ei tarvitse olla erotuomarina. Lapsella ei myöskään ole sellaista hirveää vimmaa omia jotain. Hänen ei tarvitse kotona mitenkään "kilpailla".

Totta. Mutta asialla on toinenkin puoli. Onko se hyvä, että kasvatus on helppoa? Nuo riidat, joissa sitä kasvatusta tarvitaan on usein myös niitä, joissa sitä lasta (ja vanhempaa!!!) haasteaan. Se on myös tilanne, missä lapsi oikeesti joutuu oppimaan paljon riidanratkaisuun ja puolensapitämisen taitoja? Kyllähän sosiaalisia taitoja opitaan tietysti koulu- ja harrastuskavereiden ym kanssa, mutta ei se ole ihan sama asia. Eipä sillä. Ei moni vanhempi kyllä osaa olla noissa tilanteissa hyvällä tavalla tukena. Veikkaan, et valtaosa haluaa vaan itse päästä tilanteesta mahdollisimman helposti eroon.

Oma kokemus on useista välienselvittelyistä ym. vastaavista tilanteista, että yhden lapsen vanhemmat eivät näe sitä (ainakaan yhtä kokonaisvaltaisesti) millä tavalla oma lapsi vertaisten kanssa vuorovaikuttaa ja toimii. Sitä on hirveän vaikea vanhemman uskoa joskus, jos ei näe lastaan siinä tilanteessa ja roolissa.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen vanhemmat sortuu helposti hemmottelemaan pikkuprinsessaansa/-prinssiänsä.

Tää voi olla tiedostamatonta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä tuli jo hyviä kommentteja. Minä sanoisin sellaisen elämän seesteisyyden, nyt kun lapsi on kouluiässä. Meillä ei heti ulko-ovella hyökkää vastaan se, että täällä elää lapsiperhe. Sitä vaihetta kesti vain ne muutamat ensimmäiset vuodet.

Onko luonnekysymys vai mikä, mutta kasvatus on helppoa. Ei tarvitse olla erotuomarina. Lapsella ei myöskään ole sellaista hirveää vimmaa omia jotain. Hänen ei tarvitse kotona mitenkään "kilpailla".

Totta. Mutta asialla on toinenkin puoli. Onko se hyvä, että kasvatus on helppoa? Nuo riidat, joissa sitä kasvatusta tarvitaan on usein myös niitä, joissa sitä lasta (ja vanhempaa!!!) haasteaan. Se on myös tilanne, missä lapsi oikeesti joutuu oppimaan paljon riidanratkaisuun ja puolensapitämisen taitoja? Kyllähän sosiaalisia taitoja opitaan tietysti koulu- ja harrastuskavereiden ym kanssa, mutta ei se ole ihan sama asia. Eipä sillä. Ei moni vanhempi kyllä osaa olla noissa tilanteissa hyvällä tavalla tukena. Veikkaan, et valtaosa haluaa vaan itse päästä tilanteesta mahdollisimman helposti eroon.

Oma kokemus on useista välienselvittelyistä ym. vastaavista tilanteista, että yhden lapsen vanhemmat eivät näe sitä (ainakaan yhtä kokonaisvaltaisesti) millä tavalla oma lapsi vertaisten kanssa vuorovaikuttaa ja toimii. Sitä on hirveän vaikea vanhemman uskoa joskus, jos ei näe lastaan siinä tilanteessa ja roolissa.

Sosiaalisia taitoja on harjoiteltu jo taaperoajan leikkitreffeistä alkaen. Serkkuja käy yökylässä ja yhteen viikonloppuun mahtuu välienselvittely jos toinenkin. Eiköhän noissa opi jo tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vastaukset niin suomalaisia ku olla voi "eipähän tuu sit riitojakaan...."

Kuitenkin varmaan jokainen vastaaja on itse esim parisuhteessa? Ystävyyssuhteessa? Ihmissuhteessa, jonka itse valitsee.

Kyllä ihmissuhteisiin kuuluu ne riidat, varsinkin läheisiin sellaisiin. Mitä enemmän ollaan tiiviissä yhteydessä, sitä enemmän tai todennäköisemmin riitoja syntyy.

Miksi erimielisyyksiä ja riitoja pelätään tässä maassa? Kyllä ne monesti opettavat paljon meistä itsestämmekin.

Hah ja oikeaoppisen riitelyn voi oppia vain ja ainoastaan sisarusten kanssa? Itse sain kotoani todella haitallisen mallin, eli riideltiin ja huudettiin paljon, koskaan ei pyydetty anteeksi eikä sovittu. Ihan itse opettelin sitten aikuisena että ensinnäkin kannattaa miettiä muitakin ratkaisuja kuin se riitely, asioista voi jutella ja selvitellä ihan rauhallisesti.

Luin jostain hyvän lapsen suusta -kommentin tähän asiaa liittyen. Lapselta tai perheeltä lapsen kuullen oli tivattu, miksi heillä on vain yksi lapsi. Lapsi oli vastannut: koska mä riitän. ;-) Tällä olen yrittänyt lohduttaa sisartani, joka on vaikeuksien kautta saanut vain yhden lapsen, vaikka toiveena oli monta.

Uskon, että yksi on oikea lapsiluku niille, joille se on ollut toiveena. Jos toiveena on ollut monta, mutta ei ole syystä tai toisesta onnistunut, niin sitten sitä aina jää miettimään..

Mun kaveri oli ainoa lapsi ja menetti teininä molemmat vanhempansa sairauksiin. Se oli kauheaa. Hän ehti täyttää 18 ennen kun menetti toisenkin vanhempansa, eli ei ollut enää minkään lastensuojelun tms. piirissä.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi menehtyy niin sitten elääkin lapsetonta elämää, mutta menetyksen taakka hartioilla.

Moni on menettänyt useamman lapsen kerralla. Muistan erään vanhemman pariskunnan jolle suru tuli uudelleen kun eivät saaneet lapsenlapsia kun ystävänsä saivat. Heillä oli kuitenkin kaksi lasta, mutta olivat kuolleet samassa auto-onnettomuudessa siinä 18-20v.

Olen hyvin kiitollinen sisaruksistani viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmista aika jättää. Ajattele ap asiaa myös lapsen kannalta, älä pelkästään omaltasi.

Helppo mennä yhden lapsen kanssa, niin arjessa kuin matkoilla. Lapsi on myös omatoiminen ei kaipaa seuraa koko ajan, mutta toki leikkii kavereiden kanssa kuten kuka muu tahansa. Voimme harrastaa yhdessä eikä ole isoa hässäkkää koulun ja harrastusten kanssa, kun ei ole useampaa hoidettavana ja kuskattavana. Ehdin myös auttamaan ja tsemppaamaan kouluasioissa ja muussa. Enkä ole väsynyt arjen keskellä, vaikka elämmekin aktiivista elämää. 

Vaikka emme ole pienituloisia, niin pystyy hankkimaan ja maksamaan paljon varusteita, harrastuksia ja muita menoja, ei tarvitse miettiä onko varaa. Olemme myös matkustaneet paljon, heti kun lapsi oli tarpeeksi iso pystyi tekemään kaupunkireissujakin. Ja pesämunaakin pystyy kerryttämään merkittävämmän summan. 

Jossain vaiheessa lapsi puhui, kuinka haluaisi sisaruksen, mutta kavereiden nuoremmat sisarukset ovat ilmeisesti olleet niin rasittavia, että on muuttanut mielensä. 

Niin kuin muut sanoi, kaikki perusjutut pitää hoitaa vaan yhdelle. Onhan se helppoa. Lisäksi rahaa on enemmän kaikkeen, vaikka meillä lapsella onkin tosi kallis harrastus. Yhden kanssa jaksaa ja ehtii myös panostaa lapsen mielenkiinnon kohteisiin ja vaikka keksiä kivoja projekteja niiden tiimoilta. Itse ainakin tiedän, etten jaksaisi samalla tavalla panostaa jokaiseen, jos lapsia olisi enemmän.

Lapsella oli joskus 4-5-vuotiaana vaihe, että halusi sisaruksen. Nyt on koululainen ja tyytyväinen asemaansa. Meillä on isänsä kanssa molemmilla monimutkaiset/hankalat/olemattomat suhteet sisaruksiimme, joten lapsi on nähnyt ja ymmärtänyt, ettei se elämä sisarusten kanssa ole mitään onnea ja autuutta automaattisesti. Kavereita hänellä riittää ja tykkää olla myös yksin omissa jutuissaan kotona.

Hyvä puoli on, että voi täysillä keskittyä lapseen: koulunkäyntiin, harrastuksiin, yms. Meillä yksilapsisuus ei ollut meidän oma valintamme, mutta joskus elämä vain menee näin. Poika tehtiin hoidoilla ja toinen ei sitten onnistunut.

Toinen vanhemmistani on ainut (vahinko) lapsi. Käy niin sääliksi nyt, kun hän joutuu huolehtimaan molemmista vanhemmistaan, jotka ovat häntä kohdelleet huonosti lapsena. Ja kohtelevat edelleen. Molemmilla on paljon sairauksia ja toisella etenevä muistisairaus. Pankkiasioita ja tietotekniikkajuttuja pitää hoitaa ja auttaa. Olisi paljon inhimillisempää, jos sisaruksia olisi ollut useampi, onneksi vanhemmallani on puoliso auttamassa. Ja meitä sisaruksia on 3, ja yritämme auttaa parhaamme mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhemmistani on ainut (vahinko) lapsi. Käy niin sääliksi nyt, kun hän joutuu huolehtimaan molemmista vanhemmistaan, jotka ovat häntä kohdelleet huonosti lapsena. Ja kohtelevat edelleen. Molemmilla on paljon sairauksia ja toisella etenevä muistisairaus. Pankkiasioita ja tietotekniikkajuttuja pitää hoitaa ja auttaa. Olisi paljon inhimillisempää, jos sisaruksia olisi ollut useampi, onneksi vanhemmallani on puoliso auttamassa. Ja meitä sisaruksia on 3, ja yritämme auttaa parhaamme mukaan.

Siis kolmannen polven sisaruksia, kirjoitinpa epäselvästi..

Vierailija kirjoitti:

Pakko kommentoida että sisaruksista ei automaattisesti tule ylimpiä ystävyksiä tai edes leikkikavereita. Minulla on 3,5 vuotta vanhempi sisko joka lähes tuhosi mielenterveyteni. Tappelimme rajusti koko lapsuutemme pitkälle teini-ikään asti, se ei ollut enää sisarusten nahistelua vaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Siskolla vanhempana oli ylivoimainen asema minuun. Sairastin masennusta vuosia.

Ystävistä taas oli minulle valtavasti iloa. Lähes päivittäin oltiin leikkimässä, heidän kanssaan opin normaaleja sosiaalisia taitoja.

Tässä on hyvä esimerkki, kun vanhemmat kasvattavat väärin. Vanhemman on aina turvattava lapsen elämän turvallisuus. Lasuhan tuosta nykyaikana olisi tullut, joten nykyään ei pitäisi enää nykyaikana pelätä, että vanhemmat ottavat osaa kiusaamiseen kotona. Kiusaamiseen puuttumattomuus on kiusaamista.

Yksi lapsi on täysin yksin aikuisena, kun vanhemmat ovat kuolleet. Sukujuhlia ei välttämättä ole lainkaan serkusten kesken ja nekin perheet voivat olla pieniä.

Yksilapsisissa perheissä on myös köyhän perheen stigma, keskituloiset saavat vähintään kaksi lasta ja suurituloiset vähintään kolme lasta. Yhdestä lapsesta tulee mieleen vahinkolapsi, vanhempien ero tai köyhyys.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että yksi on oikea lapsiluku niille, joille se on ollut toiveena. Jos toiveena on ollut monta, mutta ei ole syystä tai toisesta onnistunut, niin sitten sitä aina jää miettimään..

No ei pidä paikkaansa. Meillä oli toiveissa kaksi lasta, mutta onnistuimme saadaan yhden hoidoilla. En mieti asiaa enää ollenkaan. Kaikkemme tehtiin ja olemme onnellisia edes siitä yhdestä. Turha sitä on enää vatvoa.