Neljänkympin kriisi kun ei ole niitä tyypillisiä aikuisen elämän asioita

Niin, tuo on realistisempaa elämää. Samaa voi miettiä muinakin ikäkausina 50, 60, 70, 80, 90. Joskus tulee uutta elämään, joskus ei. Toivottavasti maailma muuttuu parempaan suuntaan.

Siis mikä ongelmasi on? Kaipaat muutosta?

Sun elämähän kuulostaa paljon paremmalta kuin ensimmäinen skenaario. Ei tarvitse olla tyytymätön eikä siten kriiseilläkään.

Äkkiä asuntolaina niin kelpaat yhteiskunnan jäseneksi.

Vierailija kirjoitti:

Siis mikä ongelmasi on? Kaipaat muutosta?

On hyödytön olo. Jokin tyhjyys ja ahdistus. Mistään ei löydy muita selityksiä kuin nuo aloituksessa kuvaamana, joka ei sovi minun tilanteeseen.

Ap

Sama.

Monella asuntolaina /maksettu talo ja 15 vuotta työuraa takana.

Minä olen ollut vuosia työtön, välillä vuosia opiskellut, 3 lasta tehnyt

Nyt nuorin koulussa ja mulla eka työpaikka(pois lukien nuoruuden kesätyöt)

Tämäkin työ 7kk määräaikainen.

Vuokralla tottakai ja varmaan lopun elämää.

N37

Niin?

Itsekin tällaisessa tilanteessa elävänä en kovasta pohtimisesta huolimatta ole vielä päässyt selville mistä se huono olo ja tyytymättömyys johtuu. Vaikka taustalla on häpeää, pettymystä ja katkeruutta omista epäonnistumisista ja saamattomuudesta niin lopulta kyse on luultavasti siitä, että tällainen elämäntilanne on niin poikkeava, että se saa väkisinkin pohtimaan elämää ja ehkä jopa elämän mielekkyyttä. Se on siis sama tunne kuin kenellä tahansa joukosta poikkeavalla. 

Kun ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset odottavat tietynlaista taustaa ja tietynlaista nykytilannetta niin vaatii kovaa selkärankaa esittää itsensä sellaisena on ja vielä kovempaa luonnetta olla siihen tyytyväinen. Monella on varmasti taustalla myöskin se, että suunnitelmissa oli se ns. normaali elämä ja normaalin elämän saavutukset. Opiskelut, työura, omaisuus, perhe, vakaus. Ja sitten kun nämä jäävät saavuttamatta ja ympärillä kaikilla muilla ne on niin on melko luonnollista, että kokee itsensä poikkeavaksi ja epäonnistuneeksi. Se sitten voi näyttäytyä kriisinä sen normaalin 40-vuotiaan kriisin päällä.

Itse täydellisenä luuserina en ole oikein koskaan osannut käsitellä asiaa. Joskus 25-30-vuotiaana vielä kykenin siirtämään sen jonnekin tuonne taustalle, koska silloin oli vielä edes jonkin tasoinen mahdollisuus, että saavuttaisin edes osan siitä mistä haaveilin tai minkä oletin kuuluvan hyvään ihmiselämään. Nyt 10 vuotta myöhemmin elämä on pelkkää kriisiä ja toivottomuutta. Olen toisaalta tiedostanut armottoman todellisuuden enkä enää valehtele itselleni, että elämä voisi vielä parantua. Toisaalta se taas on vienyt sen viimeisimmänkin toivon elämästä ja en ole enää tuntenut onnellisuutta tai toivoa vuosikymmeneen.

Tämä on elämäni. Yksinäisenä ja mitään saavuttamatta alusta loppuun. Se on joko hyväksyttävä tai lopetettava eläminen.

jos elämä menee eri lailla kuin muilla,niin sitä turhaankin vertaa muihin.

olis sitä voinut syntyä ojanpohjalle ,toiselle puolelle maailmaakin,että sikäli elämä suomes, ollu viime vuosiin asti suht ok kuitenkin.korona hommat ,sit ollu ihan kamalaan suntaan menoa suomessakin. moni joutunu elään kuin vankilassa yksin. rajoitusten takia.

Jotenkin tuttua. Olen 45 vuotias, vuokralla asuva työtön lapseton ja autoton, jonka edellsiestä parisuhde oli viime vuosituhannen puolella.

Mitäkö hyvää no tulihan sitä yliopistosta valmsituttua ja toistaiseksi olen pysynyt velattomana. Iloinen olen myös siitä, että minulla on läheiset välit sisaruksiini ja vanhempiini ja läheisiä ihmisinä niin naisia kuin miehiä. Hyvilläni olen myös siihen, että olen perusterve.

Niin ja siitäkin olen iloinen, että en olen alkanut dokaamaan vaikka hetkittäin olen kokenut syvää itseinhoa ja jotain, jota kai vosi kutsua masennukseksi. Kolmas asia mistä olen iloinen on, että en ole vielä luopunut omista unelmistani.

Ei kaikkien unelmieni ja haaveideni ole tarkoituskaan varmaankaan toteuta mutta osan toivoisin veilä joskus käyvän toteen ja joitain unmeliani kohtaan kohti pyrin tietosiesti ja tekemällä enenmmän ja vähemmän työtä niiden eteen.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tällaisessa tilanteessa elävänä en kovasta pohtimisesta huolimatta ole vielä päässyt selville mistä se huono olo ja tyytymättömyys johtuu. Vaikka taustalla on häpeää, pettymystä ja katkeruutta omista epäonnistumisista ja saamattomuudesta niin lopulta kyse on luultavasti siitä, että tällainen elämäntilanne on niin poikkeava, että se saa väkisinkin pohtimaan elämää ja ehkä jopa elämän mielekkyyttä. Se on siis sama tunne kuin kenellä tahansa joukosta poikkeavalla. 

Kun ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset odottavat tietynlaista taustaa ja tietynlaista nykytilannetta niin vaatii kovaa selkärankaa esittää itsensä sellaisena on ja vielä kovempaa luonnetta olla siihen tyytyväinen. Monella on varmasti taustalla myöskin se, että suunnitelmissa oli se ns. normaali elämä ja normaalin elämän saavutukset. Opiskelut, työura, omaisuus, perhe, vakaus. Ja sitten kun nämä jäävät saavuttamatta ja ympärillä kaikilla muilla ne on niin on melko luonnollista, että kokee itsensä poikkeavaksi ja epäonnistuneeksi. Se sitten voi näyttäytyä kriisinä sen normaalin 40-vuotiaan kriisin päällä.

Itse täydellisenä luuserina en ole oikein koskaan osannut käsitellä asiaa. Joskus 25-30-vuotiaana vielä kykenin siirtämään sen jonnekin tuonne taustalle, koska silloin oli vielä edes jonkin tasoinen mahdollisuus, että saavuttaisin edes osan siitä mistä haaveilin tai minkä oletin kuuluvan hyvään ihmiselämään. Nyt 10 vuotta myöhemmin elämä on pelkkää kriisiä ja toivottomuutta. Olen toisaalta tiedostanut armottoman todellisuuden enkä enää valehtele itselleni, että elämä voisi vielä parantua. Toisaalta se taas on vienyt sen viimeisimmänkin toivon elämästä ja en ole enää tuntenut onnellisuutta tai toivoa vuosikymmeneen.

Tämä on elämäni. Yksinäisenä ja mitään saavuttamatta alusta loppuun. Se on joko hyväksyttävä tai lopetettava eläminen.

Kiitos tästä. Jotain tämän suuntaista koen, en vain vielä ole löytänyt sanoja tälle vellovalle tunteelle. Tänään alkoi itkettää bussissa kun kaikki muut kyydissä oli vanhuksia ja ajattelin, että tuo on edessäni.

ap

Miksi piti yrittää tavoitella erikoisuutta?

Vaihtoehtoja tarkoituksen löydölle löytyy:

-vaihdat sukupuolta

-alat kehopositiivariksi, oikein hc sellaiseksi

-löydät jeesuksen ja alat saarnata

-jätät kaiken ja lähdet maailmalle ja uskot, että pärjäät

Kannattaa listata huonot ja hyvät asiat ja punnita niitä. Älä murehdi niitä asioita, mihin et voi itse vaikuttaa.

Ite oon työtön/ välillä pätkätöitä, vuokralla ja kohta pakko muuttaa halvempaan ja pienempään, autoton, ei parisuhdetta ja sukulaiset katkoneet välit osasyynä juuri tämä " huonompiosaisuus"

Hyviä asioita kuitenkin on, että olen vielä suht terve ja täysjärkinen, velaton ja osaan nauttia pienistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vaihtoehtoja tarkoituksen löydölle löytyy:

-vaihdat sukupuolta

-alat kehopositiivariksi, oikein hc sellaiseksi

-löydät jeesuksen ja alat saarnata

-jätät kaiken ja lähdet maailmalle ja uskot, että pärjäät

Mikään noista ei kiinnosta.

Kuka käskee?

Entä viidenkympin kriisi? Olen melkein 50v ja tahtoisin matkustaa hitaasti ja ympäristöystävällisesti maapallon ympäri jättäen juuri täysiikäisiksi tulleet lapseni ja mieheni huolehtimaan itse itsestään. Olen vielä terve, mutta vanheneminen voisi tuoda esteitä tälle unelmalle.

Hei ootko mä! Opiskellut myös aina, tosin sairastellut tuosta 40 vuodesta, 30 vuotta. Yksi parisuhde ollut, ei lapsia, eikä tule. Nykyään sinkku, opiskeleva ja sairauslomalla. Ei oo ikäkriisiä kun ei ole mitään saavutettukaan, eli olen ikiteini.

Mulla tulee 40 täyteen tänä vuonna. Luulin aiemmin, että se ei tuntuisi missään, ja ikäkriisit ei koskisi mua. Hehee, tässä ollaan, ja koetan olla ajattelematta uutta lukua.

Oon edelleen pöllämystynyt siitä, kui tää mun elämä on menny. Piti tehdä hieno ura alalla, jolla olen lahjakas ja oisin pärjännyt, mutta kas kun päädyin sairastumaan ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Pari seurustelusuhdetta takana, ei ole eikä tule lapsia. Lapsista en ollut niin haaveillutkaan, mutta vaikka ymmärrän sen mahdottomaksi sairautenikin takia, on alkanut nousta suru lapsettomuudestakin. Kamalinta on olla sinkku. Kodin rauha on niin syvä, että hypin hengessäni seinille. 

En ole keksinyt muuta selviytymistapaa kuin pitää jollain lailla yllä sitä ammattitaitoa, jonka ehdin hankkia ennen sairastumista, jotta muistan kuka ja millainen olen. Joskus voin tehdä pientä keikkaakin. Hyvin harvoin, viime vuodet on ollu tuskaisia terveyden suhteen. 

Välttelen omanikäisiäni, koska harva tajuaa tavanomaisesta poikkeavaa elämää.  Välillä mielessä käy, että ois tää voinu toisinkin mennä, ja nousee kateus opiskelijoita ja työssäkäyviä kohtaan. Pidin niin itsestäänselvänä sitä urasuunnitelmaa, ennen kuin sairastuin.  Syyllistän itseäni, etten aina tyydy osaani ja sopeudu. Ihan ok on, kun olen kotona yksin, mutta silloin, kun jaksan ihmisten pariin, saan keskittyä elämään omaa elämääni sen oikeine iloineen, etten ala vertailla. Vaikeaa. Kuitenkin jokaikisellä terveenkirjoissa olevallakin on omat surut ja taistot, joita en taatusti haluaisi itselleni. Kaikki ei näy päälle. Tiedän olevani arvokas osa ihmiskuntaa.

Ikääntyminen pääsi yllättämään. Vastahan mä pääsin opiskelemaan - eiku siitä on 20 vuotta... Pitäisi tehdä uusi suunnitelma elämänjatkon suhteen. Listata tärkeät asiat ja suunnata niitä kohti. Päivittää tilanne jotenkin, etten vain ajaudu.

Ei mullakaan ole aina turhan helppoa ollut.

Täytän toukokuussa 40.

Miesystävä, vakituinen työ on, matalapalkka- alalla mutta kuitenkin. Olen terve ja tykkään harrastaa.

Nyt kriiseiltyäni '" paikallaan pysyvää elämää" päätin viimein uskaltaa ottaa asuntolainan ja vieläpä yksin. Asia on niin tuore vielä että hirvittää ajoittain vieläkin mutta olen niin iloinen että uskalsin.

Olen aiemmin kokenut kovia ja ehkä osaltaan senkin takia vähän ajelehtinut ja välttänyt kovin suuria päätöksiä. Tuntuu tosi hyvältä että mä uskalsin, enää en koe kriisiä siitä että vuokralla asuessa rahat menee hukkaan ja jotenkin koen itselleni tärkeäksi että saan asua omassa kämpässä . Kriiseilyni laantuu uhkaavaa vauhtia:)enkä tarkoita ettäkö vuokralla asumisessa mitään pahaa olisi, ei vain ollut mulle hyvä ratkaisu enää.