Lue keskustelun säännöt.
Mitä haittaa sinulle oli siitä, että elit lapsuutesi vanhempiesi kulissiliitossa.
29.11.2009 |
Minulle jäi vääristynyt käsitys rakkaudesta.
Tunnela oli kylmä. Kaikki oiereilivat. Itse join teininä ja jaoin persettä aika herkästi. Välit molempiin !!!! vanhempiin olivat viileät. Opettelin vasta aikuisena sanat musta tuntuu. Meillä ei tunteita nimetty eikä tunteista puhuttu.
Tajusin aika pienenä, että perheessä ei ole hyvä olla.
Yläasteikäisenä olin paljon yksin. Vanhemmat kävivät ulkomailla ja laivalla ja baareissa jne. Toivoin että he ajaisivat kolarin ja kuolisivat.
Molemmat vanhemmat akateemisesti korkealle koulutettuja ja hyvissä ja näkyvissä asemissa kunnassa.
Kommentit (77)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehen 16-vuotiaana ja nyt 22v myöhemmin olen herännyt siihen että voi kunpa joku näyttäisi minulle kuinka paljon rakastaa. Itse en ole tuossa myöskään hyvä, sillä en oikein edes muista esim. suutelivatko vanhenmpani koskaan ja mietin juuri että eipä meidänkään lapset ole tuollaista taineet nähdä...surullista mutta totta :( Olen kyllä miettinyt josko miehen vaihto auttaisi, mutta muuten hyvä mies vaikka meidän välillämme ei enää rakkautta olekaan....mutta onko tämäkään sitten lapsille hyväksi ??
huomasin jossakin vaiheessa aikuisemmalla iällä, että parisuhde voi olla lämmin ja rakastava ja toisesta voi oikeasti välittää myös kodin seinien sisällä. ulkokultaisuus vituttaa ihan suunnattomasti tänä päivänä kun sitä katseli lapsuuden. Haluan olla suora ja rohkeasti avoin rakkaudessa.
Onneksi mulla on maailman ihanin mies!
tuli ihan jees ihminen, mutta vaikeaa oli rakastaa ekaa lasta, kun ei tajunnut rakkaudesta mitään. Vaikeaa on ollut heittäytyä suhteisiin.
Vuosien prosessi on ollut oppia elämään ja rakastamaan.
En halua kulissi aomille lapsilleni. Oli aika raskas taakka kantaa :(
tuo ketju, jossa kysytään eron haittoja lapsille.
Minusta ihan samat haitat saa kerättyä onnettomasta ydinperheestä.
Näin minä koen.
Olisin halunnut, että minua olisi rakastettu. Ydinperhe ei ole tae siitä, että rakastetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä teidän edellä olevissa viesteissänne on monta minun itsessäni tunnistamaa asiaa.
Pahinta kai on, että lapsi ja nuori pitää ihan luonnollisena tuota perheessä olevaa hyytävää ilmapiirisä ja välinpitämättömyyttä. Meillä ei riidelty, mutta en muista koskaan vanhempani koskeneen toisiinsa tai sanoneen yhtäkään herttaista sanaa.
Piikittelyä ja väheksyntää luulin luonnolliseksi osaksi perhe-elämää.
Sanomattakin selvää on, että olen yhä tavallaan kykenemätön tuntemaan yhtään mitään - enkä oikein osaa uskoa, että joku ihan oikeasti rakastaa minua. Näin, vaikka mieheni ja lapseni yrittävät kaikki vakuuttaa minulle teoillaan rakkauttaan.
Ja minä sentään olen jo päälle neljänkymmenen.
Ihan varmaan erolapsi on monessa mielessä "huonommassa" asemassa kuin ydinperheen lapsi - mutta vain ulkopuolisten silmissä; itse perheessä, siinä lasten ja äidin ja lasten ja isän muodostamassa yhteisössä, jossa on hyvä olla, kasvaa silti tasapainoisempi ja onnellisempi lapsi aikuiseksi kuin tunnekylmässä ilmapiirissä.
Haluatteko siis kulisseineen vain hakea ulkopuolisten hyväksyntää? Senkin kustannuksella, että lapsistanne kasvaa loppuelämänsä onnettomia ihmisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niiiiiiin samaa mieltä.
Minulle jäi rakkauden kaipuu. Kun sain itseni 3-kymppisenä kuntoon, päätin, että minä rakastan lapsiani pyytettömästi.
Haluan miehen, jota voi rakastaa!
joka sanoi että lasten on parempi elää kulissiliitossa kuin eroperheessä, sanoisi teidän kokemuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin toivonut, että vanhempani olisivat ymmärtäneet erota. Lapsena minäkin toivoin, että vanhempani kuolisivat esim. kolarissa, että pääsisin kummieni luokse asumaan. No, eivät kuolleet, ja ovat edelleen naimisissa. Valitettavasti.
Kiitos kärsivällisen, hellän ja vahvan itsetunnon omaavan mieheni, oma perheeni on onnellinen, ja rakastamme toisiamme! Pitkä on ollut tie siihen.
tuo ketju, jossa kysytään eron haittoja lapsille.
Minusta ihan samat haitat saa kerättyä onnettomasta ydinperheestä.
Näin minä koen.
Olisin halunnut, että minua olisi rakastettu. Ydinperhe ei ole tae siitä, että rakastetaan.
Toivoin aina, että eroaisivat. Se olisi ollut minulle helpotus. Tunteista ei meilläkään puhuttu ja siksi minun oli tosi vaikea oppia puhumaan niistä itsekään.
Äiti myös syyllisti meitä lapsia siten, että sanoi aina, että meidän takia jää siihen liittoon. Se tuntui kamalalta. Opin ottamaan syyllisyyttä vähän kaikesta ja se vaikeuttaa elämääni edelleen. Minulle tuli käsitys, että onnea ei saa haluta vaan on tyydyttävä siihen mitä on armosta saanut.
Äitini myös takertui meihin lapsiin aivan liikaa ja tekee sitä edelleen. Se on aiheuttanut minulle suuria ongelmia, veljelleni ei niinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin että ihmisten elämä on kamalaa, varsinkin naisten. Avioliiton kuvittelin vain pahentavan kaikkea entisestään ja pidin yleisesti naisia typerinä koska niin monet ihan itse halusivat siihen helvettiin (helvetiksi siis kuvittelin jokaisen avioliiton).
Vasta reilusti yli kakskymppisenä huomasin etteivät asiat välttämättä ole niinkuin olen kuvitellut ja kolmekymppisenä perustin lopulta oman perheen.
Hyvin voimakas tasa-arvon vaatimus minulle on jäänyt lapsuudesta.
joka sanoi että lasten on parempi elää kulissiliitossa kuin eroperheessä, sanoisi teidän kokemuksiin.
Mutta vaikea selvittää. Harva kulissiperhe myöntää olevansa sellainen. Sitä hävetään vielä enemmän kuin avioeroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opin sellaisen "kunhan tässä jotenkin sinnitellään" -mentaliteetin, eli ihan normaalia oli että perheessä oli välillä rankkaakin sanallista väkivaltaa, uhkailuja, kaikkien perheenjäsenten haukkumista (isäni taholta), väkivaltaakin äitiäni kohtaan.
Nyt aikuisiällä olen ns. etsinyt itseäni, ja etenkin lasten syntymien jälkeen olen rankasti ikään kuin elänyt uudelleen omaa lapsuuttani. Nyt on vielä vaikeampaa käsittää miten äitini jäi liittoon (vaikka hänkin perusteli sitä "perheen edulla"). Onneksi itselläni on ihana mies, mutta ihanasta perheestäni huolimatta minulla on vieläkiin tekemistä oman itsetuntoni kanssa.
Toivoin aina, että eroaisivat. Se olisi ollut minulle helpotus. Tunteista ei meilläkään puhuttu ja siksi minun oli tosi vaikea oppia puhumaan niistä itsekään. Äiti myös syyllisti meitä lapsia siten, että sanoi aina, että meidän takia jää siihen liittoon. Se tuntui kamalalta. Opin ottamaan syyllisyyttä vähän kaikesta ja se vaikeuttaa elämääni edelleen. Minulle tuli käsitys, että onnea ei saa haluta vaan on tyydyttävä siihen mitä on armosta saanut. Äitini myös takertui meihin lapsiin aivan liikaa ja tekee sitä edelleen. Se on aiheuttanut minulle suuria ongelmia, veljelleni ei niinkään.
Meillä ei ollut henkistä eikä fyysistä väkivaltaa, mutta tunteeton ja viileä ilmapiiri. Sitä on vaikea selittää, mutta huomasin sen jo lapsena. Turha väittää, että olisi lasten paras, että vanhemmat sinnittelevät yhdessä! En todellakaan allekirjoita tätä!
Eivät edes koskettaneet tai edes vaikkapa hieroneet toistensa hartioita. Kuin kämppikset.
Vääristynyt käsitys rakkaudesta. Olen maksanut siitä paljon omassa elämässäni.
Vaikka lapsiaan rakastaisi, lasten rakkaus on siinä vanhempien välillä, siksi se haavoittaa niin paljon.
Toiseksi onnettomat vanhemmat, varsinkin äiti on epäherkkä näkemään lastaan omana persoonana, tulee läheisriippuvaisia lapsia jotka sopeutuvat ja mielyttävät koko elämäsnä voimatta itse hyvin, tuntematta itseään.
top kympissä parhaita. Täytyy oikein ihan paneutua asiaan. Ainakin seuraavaa....
-en luota siihen mitä näen
-en tiedä mitä on rakkaus
-en osaa keskustella asiallisesti
-en tunnistanut nuorena "kunnollisia" ihmisiä
-olen aina huolissani jostakin epämääräisestä
-
-
-jne
En oikein tiedä, mitä rakastaminen tai toisen tunteiden kunnioittaminen on (ihastumisen tunteen tiedän). Sitoutuminen on ollut vaikeaa. Yksi kihlaus ja eka avioliittoni kaatui siihen, ettei vaan osannut rakastaa tai tuntea mitään kovin syvällistä ihastumisen lisäksi.
Vasta toisessa avioliitossani ja omia lapsia saatuani olen oppinut rakastamaan syvästi, niin, että voisi vaikka kuolla toisen puolesta. Hassua sinänsä, mutta aviopuolisooni (lasteni isään) kiinnyin aidosti vasta noin 7-8 vuodessa siten, että voin sanoa hänen olevan elämäni rakkaus. Näin kävi, vaikka menimme jo vuoden seurustelun jälkeen naimisiin.